Pääkirjoitus

Marraskuu 2020

Mielen avartamisesta

Harva tulee ajatelleeksi, että hevosen lannan luominen karsinasta kottikärryyn voi olla mieltä avartavaa toimintaa. Tai ei varsinaisesti lannan vieminen tallista ulos vaan se mitä muuta työn kanssa voi samanaikaisesti tehdä. Minulle on tullut tavaksi ennen talikkoon tarttumista asettaa kuulokkeet korvilleni, valita radion tallennetuista ohjelmista umpimähkään otsikoltaan kunakin hetkenä kiinnostavin ja alkaa töihin.

Koska karsinoiden siivous ei vaadi täydellistä keskittymistäni, aivoni vapautuvat vastaanottotilaan. Puhe korvissani ei riko fyysistä rutiinia, mutta se tekee mielelleni ihmeitä. Ajatuskarttani laajenee kun oma ääneni lakkaa kuulumasta, kun löydän kuuloaistini avulla todellisuudesta piirteitä, jotka eivät ole kuuluneet aiempaan kokemusmaailmaani. Koen joka aamu pieniä valaistumisen hetkiä ja toisinaan yksi uusi tiedonmurunen, uusi kuulemani näkökulma synnyttää minussa halun kirjoittaa.

Eräänä aamuna tulin valinneeksi radiosta käsin kirjoittamisen historiaa käsittelevän ohjelman. Sitä kuunnellessani tajusin kuinka paljon kirjoittaminen on muuttunut. Yllätyin kuullessani, että vuonna 2016 koulun aloitti ensimmäinen ikäpolvi, joka ei opetellut kaunokirjoitusta lainkaan. Tilalle oli tullut tekstaus. Muutos merkitsi myös sitä, että ajan myötä myös kyky lukea kaunokirjoitusta katoaa. Tieto sai minut ajattelemaan lapsia, jotka ymmärtävät tulevaisuudessa isovanhempiensa suljettua kaunokirjoitusta vain tekoälyn avulla. Mietin myös heijastaako käsin kirjoituksen muuttuminen sitä miten ihmiset näkevät eri aikakausina toisensa, itsensä. Toivo Salervon kynä ei saanut nousta paperista ennen kuin koko sana oli kirjoitettu, nykyään olemme enemmän yksilöitä, jokainen erikseen piirrettyjä persoonia.

Wikipedian mukaan käsiala tarkoittaa ihmisen persoonallista tapaa ja tyyliä kirjoittaa käsin. Itse kirjoitan sekatekstiä omalla ainutlaatuisella tyylilläni. Mimmi Bährin ja Toivo Salervon monimutkaisia silmukoita kynäni liikkeistä ei enää löydä, mutta käsialani ei ole myöskään paljasta tekstausta. Olen sukupolvea joka yhdistelee historiaa ja tulevaisuutta, ja on onnellisessa asemassa ymmärtäessään molempia.

Mutta olipa käsin kirjoituksen ulkoasu mikä tahansa, luomisen hetkellä sillä ei liene merkitystä. Tärkeintä on ylipäänsä käyttää kynäänsä, kättään, joka sitä pitelee, sillä mikä aktivoisi mielikuvitusta paremmin kuin yhteistyö aivojen ja kehon välillä.

Radio-ohjelman loputtua työni oli tehty, karsinoissa tuoksui tuore, puhdas puunpuru. Yhtä raikkaita olivat myös ajatukseni, tunsin jälleen kerran vapautuneeni näkökulmaesteistä, joita suppea tuttujen seinien sisäpuolinen katselu nostaa eteeni. Olen ymmärtänyt, että teitä mielen virittämiseen luovaksi täytyy hakea tarkoituksellisesti, inspiraatio tulee harvoin pelkästään odottamalla. Innoituksen löytäminen ei kuitenkaan vaadi välttämättä fyysistä toimintaa, joskus sen voi kutsua kylään vaikkapa avaamalla vain radion kuten minä tein tuona aamuna. Astuessani ulos tallista katselin tarhoissa laiduntavia hevosia ja mietin kuinka ne nukkuvat yönsä kengät jaloissaan.

Sekin oli avartuneen mielen synnyttämä, tarinan arvoinen ajatus.

Piia Toppila





Aikaisemmat Rinki; ajassa nyt! -kirjoitukset