Ringin kynästä

22.12.2022

Kuusi

Se oli niin pieni, siiven saanut siemen. Jonnekin varpujen sekaan se juurtui, raivasi tilaa itselleen.

Valonsäteet hieroivat sen latvaa nousemaan, kurottamaan ohi toisten.

Aika kului, mustikanvarpujen monivuotiset haarat jäivät kuusen hentojen oksien varjoon.

Kesäkuumalla valui pihka pitkin sen rosoista kylkeä.

”Oi, kuinka kaunis kuusi”, sanoi ohikulkija.

”Siinä kasvaa minun joulukuuseni”, sanoi toinen.

Kun syksy tuli ja marraskuun lumisade peitti metsän, kuusenmetsästäjä saapui kirveineen.

Kuusi piiloutui lumeen, taivutti oksansa pitkin runkoa.

”Tuollainen rankako se olikin, olkoon, ehkä löydän paremman”, tuumasi hakija ja käveli pois.

Kuusi riemuitsi yhdessä lintujen kanssa. Kukaan ei enää tullut sitä katsomaan, kukaan ei uhannut

sitä kirveellään. Sen latva kohosi yli kaikkien muiden puiden, ja se näki, miten kaupungin kattojen

yllä leijui pakkasusva. Kuusen runko rasahteli, ja harakka, joka oli asunut jo vuosia sen oksiston

suojassa, säikähti kovasti.

”Sinä kaadut kohta kun runkosi halkeilee”, se ilmoitti kuuselle.

Eräänä pimeänä päivänä kuusen juurelle ilmestyi metsuri ja nosturi.

”Se on nyt kaadettava ja vietävä saman tien torille”, sanoi metsuri. ”Siitä saadaan hyvä joulupuu

koko kaupungin väelle.”

Niin saha jyrähti käyntiin, ja kohta kuusi humahti kyljelleen. Nosturi nosti sen auton lavalle, ja

metsuri kuljetti sen kaupunkiin. Kuusi pystytettiin keskelle toria. Oksille aseteltiin kauniita lyhtyjä,

ja tähti kimalsi kuusen latvassa.

”Oi miten kaunis”, huusivat ihmiset ympärillä.

Kuusi pullisti viimeisillä voimillaan oksansa entistä korkeammalle. Harakka seurasi, miten kuusen

tuoksu leijui yli kaupungin, sen jokaiseen soppeen. Ihmiset ihmettelivät, mistä raikas tuoksu tuli.

Onnellisena harakka kirahti talvi-iltaan ja laskeutui kotikuusensa ylimmälle oksalle, tähden viereen,

kunniapaikalle, sillä se oli kuusen kaunein koriste, lasten mielestä.

Elsa Partala

26.9.2022

Tämä kesä

Tästä tulee hyvä kesä. Kylvän siemeniä ruukkuihin: kesäkurpitsaa, kurkkua, salaattia, krasseja, kaikkia riittävästi. Odotan kylvösten nousevan pintaan, taimelle ja koulittavaksi. Vain neljä kurkkua on noussut. Täytyy kylvää lisää. Vien hennot alut mökille viileään, siellä taimista tulee vahvoja ja vastuskykyisiä. Kurpitsat istutan samaan paikkaan kuin viime vuonna ja monena aikaisempana vuonna. Kesäkurpitsat ja lavakurkut istutan entisille paikoille. Kurkut ja yrtit kasvihuoneisiin. Mullan tuoksu ja kananlannan vahva aromi täyttää kasvimaan ympäristön. Teemme ystävän kanssa vaihtokauppaa. Häneltä saan ruusukaalin taimia, ja vaihdossa vien hänelle japaninkaalta ja kesäkurpitsan taimia.

Alkukesän puuhastelua riittää juhannukseen asti. Poikani tulee lasten kanssa luoksemme lomalle. Päiviin tulee uusi rytmi, uidaan ja rentoudutaan ja leikkiessä tulee nälkä, joten ruokaa pitää olla tarjolla monta kertaa päivässä. Se vähän työllistääkin. Voi, kuinka iloinen ja onnellinen olenkaan saadessani viettää aikaa lapsenlasteni kanssa. Nautimme puhtaasta uintivedestä, kauniista valoisista kesäöistä, liiallisesta jäätelön ja herkkujen syömisestä, tylsistä hetkistä. ”Kun on koko ajan kuuma eikä voi leikkiä ja pelata sisällä kun koko ajan on oltava uimassa kun ei muuten jaksa olla,” kuuluu Ainon huokaus.

Loppukesä on sadonkorjuun aloittelua. Toki puutarhan antimista on nautittu jo viikkoja, mutta varsinainen säilöminen alkaa elokuun lopulla. Vielä on aurinkoisia helteisiä päiviä. Pihan ja puutarhan kasvit ja kukat tarvitsevat vettä loistaakseen ja antaakseen satoa.

Tarvitsen vaihtelua. Parin päivän reissu siskoni luokse Tampereelle on paikallaan. Kolme päivää kiertelemme Finlayson Art Week -näyttelyitä ja tapahtumia. Illalla suunnittelemme seuraavan päivän menoja, että ei nyt vaan jäisi jokin näyttely näkemättä. Tampere ja siskon kanssa vietetty aika antaa toivottua vaihtelua ja paljon mukavaa muisteltavaa.

Kesä on taittunut syksyyn. Puutarha on palkinnut hoitajansa runsaalla sadolla. Ihailen isoja värikkäitä kurpitsoja. Raaskinko pilkkoa ja rikkoa niiden kauneuden?

Elin kesän.

Mari Verronen

8.9.2022

Ydintehtävää toteuttamassa – Ringin uusi antologia ilmestyy

Kirjoittaminen on kirjoittajapiirin ydintehtävä, vaikka paljon muutakin sen puitteissa tehdään. Ydintehtävässä pysyminen tekee osallistumisen jäsenille mielekkääksi. Kirjoittamista varten useimmat ovat kirjoittajapiiriin tulleet.

Kirjoittajaryhmä Rinki on jo 50 vuotta pitänyt kiinni ydintehtävästään. Antologioiden säännöllinen julkaiseminen tuo siihen ryhtiä. Kun antologia on päätetty tehdä, valmista on synnyttävä ja aikataulussa pysyttävä.

Aiheet, tyylilajit, kirjoittamisen tekniset tavat ja käsitys kirjoitetun sanan paikasta hengentuotteiden joukossa toki muuttuvat, kun maailma ympärillä muuttuu, mutta yhä edelleen kirjoittaminen, kun siihen harjaantuu, on tarkka, joustava, sävykäs ja kaunis tapa tallettaa ja välittää kokemusta.

Rinki on toistaiseksi pitäytynyt julkaisemaan kirjansa painettuna. Mikä estäisi muitakaan vaihtoehtoja, mutta sykähdyttävä on se hetki, kun yhdessä kootun teoksen käsinkosketeltavat kappaleet nostetaan pahvilaatikoista esiin.

Sellainen hetki on torstaina 15.9. klo 17.30, kun Kemin kirjaston Stagella julkistetaan Ringin tuore antologia, Ovi aukeaa. Antologia on Ringin historiassa jo 21. ja siinä on mukana 19 kirjoittajaa.

Antologian teksteillä haluamme juhlistaa ensi vuonna vietettävää 50-vuotissyntymäpäiväämme ja tässä taitekohdassa avata ovia menneeseen ja tulevaan, tuttuun ja tuntemattomaan, omaan sisimpäämme ja avaraan maailmaan.

Anna Kyrö

1.6.2022

Saaraa muistellen

Saara Heikkinen oli eläkkeelle jäätyään palannut Helsingistä kotikonnuille Kemiin. Liityimme Rinkiin yhtä aikaa alkuvuodesta 2006. Hän oli kokenut kirjoittaja ja "tietokonenörtti", joka pian alkoi ehdottaa kotisivujen perustamista Ringille. Tuumasta toimeen.

Innostuin kaveriksi Saaralle mutta vain ideoimaan sisältöä, tekninen toteutus ja minulle käsittämätön koodikieli olivat täysin Saaran hyppysissä. Olimme molemmat yökukkujia ja saatoimme vaihtaa mielipiteitä toisinaan yöllä sähköpostitse. Kun vielä saimme kuvittajaksi sarjakuvataiteilija Ari Kutilan, Rinki saattoi ylpeillä edustavilla kotisivuilla. Sivujen hahmosta tuli Lorulai valtakunnallisen nimikilpailun tuloksena. Harmittavasti Saara joutui uudestaan töihin Google-koulutuksen kautta, kun Kemin kaupunki irtisanoi yhdistysten kotisivut palvelimeltaan. Nykyiset kotisivut ovat jo kolmas versio, jossa onneksi vielä näkyy Saaran kädenjälkeä, vaikka ne eivät pärjää alkuperäiselle sivustolle.

Saara oli aktiivinen ja tunnollinen rinkiläinen, mutta hän oli pidättyväinen yksityiselämästään ja rankasta sairaudestaan, joka voitti hänet alkukesällä 2018. Järkytyksemme oli suuri ja lähes epäuskoinen. Kiitos, Saara, että olit!

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Lapin Kirjallisuusseuran jäsenlehdessä Lapillisessa keväällä 2019.

 Aforismi pienen ihmisen asialla

Pohjoisessa asuu sinnikästä väkeä. Me jaksamme odottaa kevättä ja kesää, vaikka se tulisi vasta ensi vuonna… tai sitä seuraavana. Ilmojen takia ei minua ainakaan saa vaihtamaan asuinsijaani. Täällä on niin paljon sellaista, jonka tajusin vasta oltuani pois tarpeeksi kauan. Ei turhaan sanota, että kaukaa näkee lähelle paremmin. Näin kirjoitti Saara Heikkinen (1943–2018) blogissaan 11.5.2013. Saara oli palannut koti- ja koulukaupunkiinsa Kemiin jäätyään eläkkeelle toimittajan työstä Helsingissä.

Aktiivisena Kirjoittajaryhmä Ringin jäsenenä Saara loi Ringille mainiot kotisivut. Jonkin aikaa hän oli mukana myös Lapin Kirjallisuusseuran hallituksessa ja Lapillinen-lehden toimituksessa. Monipuolisen kirjoittajan omat kotisivut ja blogit olivat suosittuja. Hän julkaisi satu- ja lorukirjan Tavallista taiteellisempi hevonen (Nordbooks 2011).

Viimeisinä vuosinaan Saara keskittyi laululyriikan ja aforismien hiomiseen. Aforismeja häneltä jäi valtava määrä, jonka voi ilmaista nelinumeroisena lukuna. Onneksi niihin voi tutustua blogi-tekstien lisäksi osoitteessa https://niinsanotusti.vuodatus.net. Menestystä tuli useissa valtakunnallisissa aforismikilpailuissa. Viimeisin raideaforismi Helsingissä ilmestyi 2018: Syli. Hellyysmitta. Saara on mukana Sami Feiringin toimittamassa antologiassa Tiheiden ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat (Suomen aforismiyhdistys 2011).

Saara Heikkinen oivalsi sanojen monimerkityksisyyden ja osasi tiivistää sanat pienen ihmisen asialle, mutta aforismit ottavat myös kantaa maailmanmenoon.

Toiset tulevat toimeen. Toiset ovat työttömiä.
Etuoikeutetut pitävät kiinni oikeuksistaan. Katsovat oikeudekseen.
Muurin toiselle puolelle näkee ampuma-aukoista.
Lupaavat poliitikot liikehtivät vaalien alla.
Kylvävät pelon siemeniä. Korjaavat vihan hedelmiä.
Lyhyt näkö ei yllä historiaan.
Joku saa tarpeekseen. Moni ei mitään.
Uutisankka: sitkeä lintu.
Huonoille uutisille ei tule hyvää aikaa.
Ihmiskunnan uhkakuva, että maailma olisi valmis.

Anita Myllykoski

30.3.2022

Vastakohtia

Katon yli kuultaa taivaalla vaaleanpunainen pilvi. Koivun oksisto lepää liikkumatta pilven sylissä kuin rakastettu lapsi. Aurinko on vielä piilossa mutta nousee pian. Missä on vastakohta, joka saa pilven ja puun näyttämään kauniilta. Ehkä ajatuksissa oleva pelko ottaa siitä vastuun. On lupa nähdä pelon vastakohta, rakkaus, vaikka vain hetkellisesti koettuna. Olisiko näkymä kokonainen ilman vastakohtaa? Olisiko pelko niin suuri, jos ei tietäisi rakkauden kauneutta ja voimaa? 

Valo on kirkkaampi, jos pimeys ympäröi sitä. Entä pimeys, se ei ole pimeyttä pienenkin säteen osuessa paikalle. Ihmisen sisäinen elämä kantaa molempia mukanaan. Useimpien mielessä on kaksi elämää, joissa täytyy elää, kohdata niiden eri puolet. Kukaan ei jaa toisille kaikkea, ei tekoja, ei ajatuksia, ei odotuksia, ei toiveita. Piiloon jää se osa, mitä halutaan suojella, avoimuuden vastakohta.

Antamisen vastakohta on saada jotain. Kun saa jotain, on itse arvioitava, onko se pientä vai muuttaako se koko elämän. Yleensä saaminen on onnellinen tapahtuma, samoin antaminen voi tuottaa onnellisuutta. Entä jos antaminen, ehkä pitäisi sanoa luovuttaminen, tapahtuu menetyksen kautta? Menettämisessä ei kysytä, haluaako antaa, se vain tapahtuu, vaikka tekisi kaiken voitavansa. Menetyksen arvon voi myös päättää itse, onko se pieni vai muuttaako sekin ehkä koko elämän. Moniko haluaa menettää jotain? Ei luultavasti kukaan, ei varsinkaan ihmisiä, vaikka tietää, että joskus kaikki on jätettävä, kun on sen aika. 

Ihmisen saamapuoli elämän aikana on saattanut olla vivahteikas ja rikas, mutta onko jossain vaiheessa nähtävä myös vastakohta, jotta voisi nähdä kokonaisuuden? Osataanko nähdä, ehkä hieno, eletty aikaa? Entä arvostus niitä lahjoja kohtaan, joita elämä on antanut? Peilautuvatko saadut lahjat kokonaisuutena? Rakkaus vastaan pelko? Terveys vastaan sairaus? Rikkaus vastaan köyhyys? Sota vastaan rauha? Viisaus vastaan tyhmyys? Ehkä ei ole ajateltu tarpeeksi näistä mitään, on eletty vain sisäisen maailman ja omien halujen johtamana. Vanhempana on aikaa miettiä ohitettuja asioita, punnita vastakohtia voimatta kuitenkaan enää muuttaa niitä, tyytyä vain olevaan. 

Aurinko nousee ja hävittää oksiston pesän. Auringon perässä hiipii pilvien tumma kehys ja ennustaa sadetta piiskaamaan lumella ikkunaa, pihaan luotua käytävää, pientä, reppua kantavaa koululaista. Äskeinen punerrus hiutuu olemattomiin, pelko ei saa tulla nyt. Pohjoisen taivaan valo on kirkas, siellä ei näy pilviä eikä pilvien tummia sylejä. Niin kaunista, jos katsoo vain sinne.

Elsa Partala

10.1.2022

Räjähtäviä ja hiljaisia alkuja

Joulupäivänä miljardeja maksanut James Webb -avaruusteleskooppi lähti tulenlieskojen ja korvia huumaavan metelin saattelemana matkalleen. Pian se jo oli pimeässä, hiljaisessa avaruudessa asettumassa radalleen ja ryhtymässä tehtäväänsä kerätä havaintoja maailmankaikkeudesta. Ehkä sen avulla saamme tietoa universumimme alkuvaiheista. Kiehtova ajatus: onhan se samalla meidän, Maan lasten, tarinan alku.

Viikon kuluttua räiskittiin pienempiä raketteja toivottamaan uusi vuosi tervetulleeksi. Näin tehdään, vaikka taivaalle lennätettävät pienhiukkaset aiheuttavat hengenahdistusta vanhalle planeetallemme. Ei ihan reilu syntymäpäiväonnittelu.

Minulle maallikkona maailmankaikkeuden tieteelliset syntyteoriat jäävät samaan sarjaan luomismyyttien kanssa. Vaikeasti ymmärrettävinäkin ne sopivat vertauskuviksi inhimilliselle luovalle työlle, vaikkapa kirjoittamiselle, jonka näkyvin vaihe on lyhyt episodi kypsyttelyn ja kehittelyn välissä.

Ilmatar ilman impi oli raskaana seitsemänsataa vuotta, Väinämöisen äitiparka enää kolmekymmentä. Alkuräjähdyskään ei ollut kaiken alku, vaan sitä edelsi käsittämätön aika kihinää avaruudessa ja seurasi hidas kehitys tuntemaksemme maailmaksi.

Luovuus voi alkaa näennäisen tyhjästä kuten Pentti Saaritsan runossa kokoelmasta Nautinnon suola (1978):

Virikkeetön lapsuus,

pisaroiden sumentama ikkuna

ja maidonvalkea hiljaisuus,

odottava.

Ei ole tyhjyyttä.

Katso siihen, tuijota

kunnes se alkaa elää.

Sillä tyhjyydessä värähtelee suonistona

valtakunta, potentia.

Ja siitä mikä sinulta puuttuu

sinä kokoat itsesi.

Sade huuhtoo ikkunan kirkkaaksi, aurinko

kuivaa kyynelet, ja katso,

sinun maisemasi elää ja on todistettava.

Poskillasi nautinnon suola.

Hyvää luovaa vuotta 2022!

Kaikille avoin Rinkilä kokoontuu seuraavan kerran tiistaina 18.1. klo 17.00 Kemin kaupunginkirjaston opintolukusalissa. Tervetuloa!

Anna Kyrö

10.1.2022

Olen kiitollinen ja ylpeä 

valistuneista vanhemmistani

Olen kiinnostunut esivanhemmistani, eräs sukulainen on tutkinut sukupuutamme aika pitkälle, jopa 1430-luvulle asti. Tutkin isäni s.1888 ja äitini s.1895 aikaisia asiakirjoja. Halusin tietää, miten torpparin poika ja piikatyttö saivat hankituksi oman mökin, ensin vuokramaalle ja ns. torpparien vapautuslain, Lex Kallioksi kutsutun lain, perusteella saivat lunastaa itselleen myös vuokramaan.

Isäni ei ollut käynyt päivääkään koulua, äitini kaksi viikkoa kiertokoulua, lukea, kirjoittaa ja vähän laskeakin he kyllä osasivat, kaikissa heidän kauppakirjoissaan tms. asiakirjoissa oli heidän  nimikirjoituksensa. Todistajien ja joskus myyjienkin nimen sijaan oli puumerkki.

Viralliset asiat, kiinteään omaisuuteen liittyvät kaupat, kuten maakaupat, tarvitsivat lainhuudon varmistamaan omistusoikeuden. Sata vuotta sitten oli vanhempien ihmisten muistissa monenlaiset kulkutaudit, isorokot, tuhka- ja tulirokot, kuumetaudit, polio, tuberkuloosi, lavantauti, espanjantautiin kuoli muistaakseni (lukemiseni) mukaan jopa 20 % väestöstä eri maissa. Inarin hautausmaalla käydessäni löysin laajan yhtenäisen hauta-alueen, jossa oli yhteinen muistomerkki.

Jossain vaiheessa oli pahimpiin tauteihin saatu kehitetyksi rokote. Kiinnitin huomioni vanhempieni asiakirjoihin liitetyn erillisen todistuksen, jossa todistettiin heidän olevan rippikoulun käyneitä ja rokotettuja. Rippikoulu varmisti luku- ja kirjoitustaidon, vihille ei päässyt ilman niitä taitoja, todistaa Aleksis Kivikin. Jäin miettimään, miten yli sata vuotta sitten vanhempani olivat tiedostaneet rokotuksen tarpeellisuuden. Heidän pieni tyttärensä kuoli kahdeksanvuotiaana aivokalvontulehdukseen, eikä ollut rokotetta vielä 1952, kun sairastuin tuberkuloosiin, joka oli niin pelätty, herkästi tarttuva tauti, etteivät jotkut naapurit päästäneet minua sisälle taloonsa. Ei ollut mukava kokemus kuusitoistavuotiaalle. Trauma jäi pysyväiseksi.

Muistan ensimmäisen rokotukseni, olin ehkä nelivuotias, en tiedä, mikä rokotus se oli, isäni talutti minut kotini lähellä olevalle koululle. Siellä oli paljon lapsia. Taisi se vähän tehdä kipeää se pistos, mutta eihän sopinut itkeä naapurien lasten nähden. Helpotti, kun aikuiset kehuivat minun olleen tosi reipas, kun en itkenyt. Maailman laajuisen pandemian, aasialaisen 1957 sairastin mieki, niin kovaa kuumetta ei minulla ole toista kertaa ollut. Työpaikallani kävi kato, kun yksi toisensa perään sairastui. Siitä tuli vuotuinen sairaus. Hongongilainen ehti vielä kiertää, sitten kehitettiin rokote. Sen jälkeen olen ottanut kaikki tarjotut rokotukset enkä ole yhtään kertaa saanut minkäänlaisia jälkiseurauksia enkä ole sairastanut mitään tarttuvaa tautia. Vielä 1954 minulla oli koulutoveri, hyvä ystävä, joka oli sairastanut lapsena polion, ennen rokotteita. Ei hän ollut onnellinen asiasta. Olen kiitollinen ja ylpeä valistuneista vanhemmistani, jotka ymmärsivät rokotteiden arvon yli sata vuotta sitten.

Toini Marjamaa

Teksti on ollut Lapin Kansan Lappi puhuu -palstalla, lähetetty SKS:n kansanrunousarkistoon 2.1.2022

16.12.2021

Rita ja pulaan joutunut tonttu

On eräs joulukuinen yö, kun pieni tonttu pujahtaa sille tehdystä ovesta sisälle Sammalniemen perheen kotiin. Tarkkailijatonttu on päivällä viestinyt, että perheen lapset ovat tehneet Joulupukille kirjeen vietäväksi Korvatunturille. Tonttu avaa oven vieressä olevan postilaatikon kannen ja löytää sieltä kirjeen sijaan suklaan. Suklaa on miltei tontun kokoinen, niin pikkuriikkisiä tontut ovat. 

Tonttu ähisee ja puhisee pyöritellen foliopaperia suklaan päältä. Hän natustaa hengästyneenä monta haukkausta suklaata, ja pian tontun maha pullottaa ylen syöneenä. 

Sammalniemen perhe tuhisee tyytyväisinä unten mailla, eikä hiljaisinta puhinaa pidä heidän koiransa Rita.

”Varsinainen vahti”, tonttu kihertää sokerihumalassa lattialla ja hieroo pömpöttävää vatsaansa. Yhtäkkiä väsymys alkaa painamaan silmäkulmassa tonttua niin paljon, että hän päättää oikaista ihan vain hetkeksi olohuoneen pehmeälle karvamatolle. Peitokseen tonttu vetää karkkipaperin, ja pian hän nukkuu perheen mukana nähden mukavia tonttu-unia. 

On vielä aikainen aamu, kun perheen isä herää töihin muiden jatkaessa uniaan, tonttu mukaan lukien. 

”Mikäs roska se tähän on heitetty ”, isä paheksuu ja noukkii karkkipaperin tonttuineen roskakoriin. 

Tonttu on niin sikiunessa, että ei huomaa mitään. Joulukuu kun on tontuille vuoden raskainta aikaa. Hän kuitenkin havahtuu hereille isän paukauttaessa ulko-oven kiinni.

 ”Mikä on tämä mädäntynyt haju ja miten olen näin limainen?” tonttu mutisee oikoen koipiaan mandariinikuorien ja muiden roskien seassa. 

”Apua, pelastuspartio, apua!” hän huutaa epätoivoissaan, ja pian tontulle valkenee missä hän on. Hetken hän luulee joutuneensa kaatopaikalle, kunnes tajuaa olevansa roskiksessa. 

Tonttu kerää kaiken voimansa ja yrittää kiivetä pitkin liukasta seinää, mutta luisuu aina haisevien roskien sekaan. Tonttupuku on värjäytynyt ikävän ruskeaksi kahvinporoista. 

Rita on juuri kääntänyt kylkeään ja kohottaa toista korvaansa äänille. Hän murahtelee ja haukahtaa, mutta äiti Sammalniemi toruu koiraa. Rita loukkaantuu syvästi ja lähtee tassuttamaan makuuhuoneesta.

Roskapöntöstä kuuluu nyt tontun itkua ja vaikerrusta. Rita nuuhkii kuonollaan ilmaa ja murahtelee hiljaa. Koiraa pelottaa, että taloon on tunkemassa rosvojoukko, ja sen tekisi mieli luikkia äiti Sammalniemen kainaloon piiloon, vaikka hyvä vahti onkin. 

”Apua! Auta Rita! Apua!” tonttu ärjyy roskiksessa ja takoo nyrkillä ämpärin seinää. 

Rita rapistelee kuonolla kaapin oven auki ja kaataa tassullansa roskaämpärin ympäri, jolloin tonttu vierii likaisena ja haisevana monen kuperkeikan kautta lattialle.

Äiti Sammalniemi on juuri herännyt kolinaan, ja Rita hyppää isolla loikalla keittiön pöydältä lasten kirjoittaman kirjeen Joulupukille. 

”Jos se olisi jätetty postilaatikkoon, tältäkin murheelta olisi säilytty”, tonttu mutisee pyyhkien likaista nuttuaan. Rita ei jouda kuuntelemaan tontun valitusta, vaan työntää kuononpäällä tonttua ovea kohti. Juuri ja juuri tonttu ehtii livahtaa ovesta ulos, kun äiti astelee keittiöön ja kirkuu sotkua. 

Roskat ovat levinneet pitkin poikin keittiönlattiaa, ja pöydällä on ruskeita tahmaisia tassunjälkiä. Rita saa kunnon nuhtelut ja luikkii häntä koipien välissä eteiseen pettyneenä syytöksistä. Hänhän vain auttoi tonttua ja perheen lapsia.  

”Aina kelpo vahti ei saa palkkaansa”, hän murisee itsekseen.

Jouluaattona kuitenkin sankaruus palkitaan. Joulupukki ojentaa Ritalle silmää iskien joulupaketin, jossa on erityisen mehevän luu. Rita heiluttaa kiitoksena häntäänsä ja nuolaisee pusun Joulupukin poskelle. 

Tiina Ryynänen

6.10.2021

Naisten Saunavuoro

ON

pulleita purjeita, piikkitissejä, nypyköitä,

roikkuvia rintoja, nahkapusseja

ON

jumalattoman karvaisia tussuja, brassivahauksia,

untuvikkoja, hyllyviä pyllyjä, sheivattuja sääriä

ON

selluliittiä, mahamakkaroita, treenattua hauista,

rimppakinttuja, kukkakeppejä,

rehevää reittä

kiuas sihisee, löylyä lisää!

ihana lämpö tuntuu luissa

jotkut juttelevat hiljaa

lapsella korvatulehdus, koliikki ja hirveä väsymys

- myötätuntoisia hymähdyksiä

joku kertoi juuri tulleensa mummoksi!

joku toinen kertoi saaneensa vihdoin työpaikan

pitkän työttömyyden jälkeen

- vilpittömiä onnentoivotuksia

joku kuunteli hiljaista jutustelua nurkassa

sinnitellen elämässä kiinni

- hautasi juuri puolisonsa

siinä me istuimme

kylki kyljessä kiinni

välillä ähisten, hikisinä

ilman rooleja,

ilman titteleitä

ihmisenä toiselle

semmoinen on

Naisten Saunavuoro

Annuka Ovaska

31.7.2021

Kymi Libri

Kouvolan Myllykoskella, vanhassa rautakaupassa, toimii Reuna Kustantamon kirjakauppa sekä päämaja. Siellä nyt toisen kerran järjestetyt Kymi Libri -kirjamessut on nopeasti noussut suureen suosioon, niin yleisön kuin kirjailijoiden keskuudessa. Kirjamessujen slogan "Suomen leppoisimmat kirjamessut" pitää kyllä täydellisesti paikkaansa. Reuna Kustantamo on onnistunut luomaan tapahtuman, jossa on kaikille kaikkea ja juuri sopivina annoksina. Ei puutetta, ei ähkyä. On runoutta, kaunokirjallisuutta, elämänkertoja, dekkareita ja haastatteluja sekä tietenkin korkeatasoista musiikkia. Hyväntekeväisyyteen tuotot ohjaava jalkapallo-ottelu Kirjailijat vastaan Ruutiukot kruunasi myös liikunnan ilon (tuskan) tuoman yhdessäolon voimaannuttavan kokemuksen.

Vaikka ohjelmaa oli paljon, oli myös aikaa syventyä keskustelemaan niin yleisön kuin kollegojenkin kanssa. Oli mahtava huomata, että vaikka kilpailemme samoista lukijoista, meidän ei tarvitse olla kilpailijoita. Voimme olla myös kannustajia, tukijoita sekä vaikkapa uusien ideoiden synnyttäjiä. Oli todella mahtava tavata Atik Ismail, jota olen ihaillut jalkapallokenttien legendana. Mahtava persoona. Samoin Eija Ahvo, Elina Saksala, Johanna Hasu, Mika Hentunen, Jasu Rinneoja, Olli Sarpo, AP Kivinen ja monet monet muut.

 Messuilla kaikki kirjoittamisen lajit löivät ystävyyden kättä. Kun Johannan kanssa kirjoitimme Murha Kymi Librissä, 30 minuutin novellia, yleisöä viihdytti AP Kivinen esittämällä omia sekä Johannan runoja. Novellin lopputulos löytyy Kymi Librin nettisivuilta. Oli mielenkiintoista kirjoittaa puolessa tunnissa novelli yleisön antamien vihjeiden johdattamana. Varmasti yhteistyö jatkuu joidenkin tapaamieni ihmisten kanssa, niin kirjoittamisen kuin ehkä myös musiikin parissa. Pistäkää mieleen. Kymi Libri, Suomen leppoisimmat kirjamessut Kouvolan Myllykoskella.

PS Kirjakauppaan kannattaa tutustua jo pelkästään kirjakauppakissa ja ilmapiirijohtaja Nappi-kissan sekä viereisen kirjahallin vuoksi. Kirjahallin korkeat seinät ovat täynnä kirjoja, joita voi vapaasti ottaa lukeakseen. Sieltä löytyvät Remekset, Hietamiehet kuin muutkin teokset, sulassa sovussa keskenään.

Kari Hanhisuanto

29.7.2021

Miksi Suomen ensimmäinen naispankinjohtaja tuli Kemijärveltä?

Meidän historiamme laavit suuressa mittakaavassa ovat miesten kirjoittamia ja miehistä, joiden tehtävät ja sanomiset on kirjattu muistiin. Ihan kaikki eivät ole päätyneet laavien sivuille, ei toki. Naiset loistavat poissaolollaan. Myös naiset ovat olleet yhteiskuntaa kehittämässä, mutta heidän tarinansa ei ole ollut mielenkiintoinen eikä yhteiskunnallisesti merkittävä. Tähän rakoseen on Suomalainen Naisliitto luonut Naisten ääni -verkkojulkaisun. Siihen on tähän mennessä koottu 940 pienoiselämäkertaa naisista yhteiskunnan eri kerroksista. Aineisto on ainutlaatuinen.

Itse olen kirjoittanut 26 pienoiselämäkertaa, lähinnä lappilaisista naisista. Heinäkuussa sain valmiiksi kemijärveläisen Esteri Heikinheimon tarinan. Aika uskomaton se on! Vuonna 1905 kemijärveläiset isännät perustivat Kemijärven säästöpankin ja sen ensimmäiseksi johtajaksi (kamreeri) he valitsivat naisen. Valinnallaan isännät tekivät suomalaista naishistoriaa. Kiitos heille! Suomen ensimmäinen naispankinjohtaja tuli Kemijärveltä!

Miksi valinta kohdistui juuri Esteriin? Vastausta en löytänyt Kuosmasen kirjoittamasta Kemijärven historia II:stä, mutta mielikuvitusta minulla on. Ei muuta kuin kuvittelemaan!

Suomi on Venäjän vallan alla. Kemijärvellä asuu rapiat 4500 asukasta. Suurin osa ihmisistä elää maataloudesta, metsätalous ja uitto piristävät elinkeinoelämää. Rahaa tulee mutta mihin sen pistää, kun ei ole pankkia. No, isännät saavat Oulusta paimenkirjeen ja rupeavat puuhaamaan pankkikonttoria. Kuka vetäjäksi kun ei ole luotettavaa koulutettua miestä sitä hoitamaan? Ja mistä halvat tilat?

Joku isännistä muistaa, että kirkkoherralla on fiksu tytär Esteri, joka on aikaisemminkin ollut rahan kanssa tekemisissä ja saanut jopa yksityisopetusta. Uskaltaisiko lähestyä kirkkoherraa? Isännät olivat olleet hanakasti kansakoulun perustamista vastaan ja suututtaneet edistyksellisen seurakuntansa paimenen. Ja isältähän ei kysytä, kysytään suoraan Esteriltä. Vastaus on ”kyllä”. Ja Esteri topakkana naisena järjestää ilman isänsä hyväksyntää ilmaiset tilat pappilasta ja komiat. Suomen ensimmäinen pankinjohtaja alkaa työnsä. Vuosi on 1905. Näin sitä historiaa tehdään!

Ihan vain tiedoksi, että naispankinjohtajat yleistyivät Suomessa vasta 1970-luvulla.

http://www.naistenaani.fi/esteri-heikinheimo-suomen-ensimmainen-naispankinjohtaja-oli-kemijarvelta/

Raili Ilola

27.6.2021

Kuvat ja sanat

Kuluva vuosi 2021 on Tornion kaupungin 400 v juhlavuosi. Tornion kuvataideseuralaiset ovat juhlistaneet vuotta maalauksin ja piirroksin teemalla Tornio tänään huomenna. Tätä päivää ei ole ilman historiaa. Menneisyys ja historia elää ympärillämme, rakennuksissa, lauluissa, runoissa ja tarinoissa. Tornio tänään huomenna -näyttely antaa hyvän kuvan siitä, mitä me torniolaiset eniten arvostamme kotikaupungissamme. Joki eli väylä, sillat, rakennukset, valoisat kesäyöt, luonto, raja ja vapaus ovat antaneet aiheet maalauksiimme.

Kemi täytti äsken 150 vuotta. Kemi on nuori, elävä teollisuus-, kauppa- ja kulttuurikaupunki. Viimeaikaisista huolestuttavista uutisista huolimatta kemiläisten rakkaus ja usko kotikaupungin valoisaan huomiseen on vahva. Kemin viettäessä 150 juhliaan luin ja kuuntelin ihaillen, kuinka rinkiläiset ovat ylpeitä omasta kotikaupungistaan. Tehtaiden piipuista tupruttavat savut, rantojen kauneus ja meren tuoksut tuulessa ovat antaneet aiheet runoihin ja kirjallisiin tuotoksiin.

Hyvää kulttuurintäyteistä kesää ja tulevaisuutta meille kaikille!

Tornion Kuvataideseuran Tornio tänään huomenna -näyttelyyn voi tutustua 3.7. asti.

Mari Verronen

rinkiläinen

Tornion Kuvataideseura ry:n puheenjohtaja

Kesäkuun kynnyksellä 2021

Unta ja tekniikkaa

Muutama vuosi sitten pomppasin kiireesti aamuyön unesta kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan paperille uneen livahtaneen säkeen, ennen kuin se häipyisi. ”Tuulen tuutima lohtupuu” päätyi runoon, enkä kuunnellut kuiskutusta ”Kill your darlings”. Vastaavaa en ole sittemmin kokenut, ainoastaan voimakkaan unen, jossa ensi kertaa pysäytän junan. Se inspiroi runoon ja lopetti epäonniset junaunet. Sinkoilevat junat tarttuivat samaan aikaan kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen tv-haastattelusta.

Näitä kokemuksia saisi tulla useammin...

Lohtupuu

Puun kuori säröilee. Säikeet ja viivat kuin ihon merkit.

Kuivuutta kastelevat ilon pisarat.

Puu pönkkänä kulkea ja toisen nojata, kun kipu kouristaa.

Tunnustanko puun olemassaolon, vaikka tunnistan?

Tuulen tuutiman lohtupuun.

Junat

Miten tavallista!

Juna saapuu ja asemalla vastaanottajat kurkistelevat,

missä on kaivattu ja astuuko laiturille.

Aikanaan juna lähtee. Näyttelijä raahautuu perässä polvensa verille.

Joku asettuu poikittain. Painajaiset jatkuvat

vaunu vaunulta.

Kirjailijan junat sinkoilevat radalta mikä minnekin.

Mutta me, tavalliset,

unohdamme aikataulut,

eksymme väärille asemille ja jäämme junasta.

Mutta ihmeitä tapahtuu, tai kenties on niin tarkoitettu

jossain vaiheessa –

onnistun saapumaan ajoissa asemalle, näen

junan ja nostan käteni tällä kertaa levollisin mielin.

Miten riemullista onkaan huomata, että minä voin,

kykenen, onnistun!

Monet kirjoitusoppaat ja kouluttajat kehottavat pitämään paperia ja kynää vuoteen vieressä. Suosittelen lämpimästi, koska tekniikkaan ei kannata luottaa! En erityisesti pidä stand up -koomikoista, poikkeuksena Ismo Leikola. Suosittelen katsomaan YouTubesta Tietokone on ystävä. Miten tuttua! - Suosikkini on myös ilmaisuvoimainen No niin, jonka eri merkitykset välittyvät tilanteen ja äänensävyn mukaan.

En ole tekniikan ihmelapsi, mutta vuosien kokemuksella voin vakuuttaa, että suurin osa mobiililaitteen ja tietokoneen vioista korjaantuu sillä, että katkaisee laitteesta virran! Olet varmaan huomannut sinäkin.

Anita Myllykoski

Toukokuu 2021

Toukokuun toinen sunnuntai

Äiti on perheen synnyttäjä, rakentaja, huolehtija, puuronkeittäjä, kolhuun puhaltaja. Listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään, äitinä tiedän sen. En kuitenkaan unohda isän osuutta perheen rakentajana enkä alkuun saattajana, mutta ajattelen nyt vain äidin osuutta.

Äideille on kevään alkuun omistettu virallinen liputuspäivä, toukokuun toinen sunnuntai. Alkunsa tämä kunnioitettava päivä sai Yhdysvalloista. Anna Jarvisin äidin kuolema vuonna 1905 oli kimmoke tyttärelle juhlistaa muistopäivää äidilleen. Hän saikin vuonna 1907 toukokuussa ehdotukselleen kannatusta, ja niin järjestettiin muistojuhla kaikille äideille. Seuraavana vuonna 1908, 10. toukokuuta vietettiin ensimmäistä ”virallista” äitienpäiväjuhlaa Jarvisin kotikaupungissa Philadelphiassa. Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson julisti vuonna 1914 äitienpäivän kansalliseksi juhlapäiväksi, jota juhlittaisiin toukokuun toisena sunnuntaina. 

Suomeen äitienpäivän toi kansanedustajana ja kansakoulunopettajana toiminut Vilho Reima, ja täällä äitienpäivää vietettiin ensimmäisen kerran 1918, 7. heinäkuuta, kylläkin vain Alavieskassa. Vuonna 1927 äitienpäiväksi vakiintui nykyinen ajankohta, ja päivä merkittiin vuonna 1947 viralliseksi liputuspäiväksi. 

Mielestäni toukokuu on hieno ajankohta viettää äitienpäivää, koska uusi kasvukausi on juuri aluillaan ja valo täyttää voimallaan maamme. Kansakouluajaltani muistan miten tärkeää oli tehdä paperikukkia, jotka asetettiin sitten nuppineulalla koululle äitienpäiville tulevien äitien rintaan.  Pelotti joskus, että pistääkin vahingossa äitejä, mutta en muista, että koskaan niin olisi käynyt vaikka pojat tirskuivat takana ja häiritsivät keskittymistä. Äidit saivat istua valmiiseen kahvipöytään ja nauttia palan täytekakkua kahvin kera. Muistan myös miten tärkeää heille oli katsoa kuinka oma lapsi lauloi tai esiintyi muutoin luokan edessä. Huulet liikkuivat lapsen sanojen mukaan, ja joskus valuivat vedet poskille niin, että piti kaivaa nenäliina taskusta. Se oli monelle työn uuvuttamalle äidille vuoden ainoa juhlahetki. Koulussa askarreltiin äideille myös kortit, se oli tärkeä toimitus kun korttiin piti keksiä vielä muutakin sanottavaa kuin vain Onnea Äidille. Pojat piirsivät värillisiä kukkia koko etukannen täyteen ja sanoivat, että kyllä se riittää.

Omassa lapsuudessani minulle oli tärkeää antaa äidille jotain äitienpäiväaamuna. Koska meitä lapsia oli paljon ja rahaa vähän, muistan kuinka kerrankin keräsin kaikilta ne vähäiset kolikot mitä joskus saimme ja ostin äidille ison alumiinikattilan. Olin tosi ylpeä ojentaessani sen hänelle. Äidin silmät olivat hämmästyneet, hän ymmärsi, että se oli tärkeä lahja meiltä lapsilta. Tuo samainen kattila on, nyt vuosikymmeniä myöhemmin, yhä lapsuuden kodissani. En ole antanut kenenkään hävittää sitä vaikka siinä ei enää keitetäkään mitään. Minulle siinä on tärkeä muisto äidistä.

Itse saamani äitienpäiväkortit ovat minulla tarkasti tallessa. Katselen niitä usein ja ajattelen samalla miten ihanaa on kun suhde lapseen on säilynyt ja vahvistuu vain vuosien myötä. Tasavallan presidentti myöntää joka vuosi ansioituneille äideille kunniamerkkejä valtakunnallisessa äitienpäiväjuhlassa. Kortteja katsellessani ajattelen, että ne ovat jokavuotinen kunniamerkki lapseltani minulle. 

Meitä äitejä on monenlaisia, on rikkaita, köyhiä, kuuluisia, vaatimattomia, nuoria, vanhoja, huonoja, hyviä, lapsirakkaita, välinpitämättömiä, herttaisia, hulttioita. Olemme kuitenkin äitejä, tiedämme sen koska olemme synnyttäneet. Maailmassa on myös äitejä jotka haluavat auttaa hengellisesti toisia ihmisiä kuten Äiti Amma, ja jo alakoulussa meidät opetettiin uskontotunnilla tietämään kuka oli Maria.

Aina keväällä koulun päättäjäisissä, rinta kesän odotusta täynnä, laulettiin Suvivirsi. Viimeisen kouluvuoteni ollessa ohi tämän laulun kaikuessa minulle tuli orpouden tunne, mitä nyt? Minne minä joudun? Näin varmaan käy monelle muullekin. Edessä on tie, jota täytyy vain kulkea. Äitiys on tehnyt minun tiestäni sen oikean, kuljettavan.

Elsa Partala

Huhtikuu 2021

9. huhtikuuta 1557

Mikael istui reessä vällyjen alla ja muisteli tuomiokapitulilta saamiaan voitynnyreitä. Tynnyrit sisältöineen oli toimitettu hänen mukaansa hänen lähtiessään nuorena pappina Wittenbergiin. Saavuttuaan tyynen merimatkan jälkeen Saksaan hän oli vaihtanut voit rahaan ja aloittanut yliopisto-opiskelunsa. Tuon aineellisen tuen turvin hän oli ryhtynyt myös uskonpuhdistuksen tärkeimpään tehtävään, Raamatun kääntämiseen latinasta kansankielelle.

Kristityn tie oli vaivojen tiellä kulkemista ja sitä Mikaelinkin taival käännöstöineen oli ollut. Hän oli saanut osakseen kateutta, ylenkatsetta, epäuskoa. Ymmärtämättömyys hänen työnsä tärkeyttä kohtaan oli hidastanut suomen kielen saattamista präntättyyn muotoon, joskus lannistanutkin, mutta luovuttanut hän ei ollut silti koskaan. 

Kanssaihmiset olivat monin juonin ja valhein yrittäneet mustata hänen kunniansa, mutta nyt hänen mukanaan idästä länteen matkasi sanoma, jonka arvoa yksikään panettelija ei voisi kieltää saati alentaa sen merkitystä. Valtuuskunta, jonka jäseneksi Mikael oli Suomen ensimmäisenä luterilaisena piispana valittu, oli sopinut rauhan Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan ja Venäjän tsaari Iivana Julman välille 40 vuodeksi eteenpäin.

Mikael kietoi vällyjä tiukemmin ympärilleen. Koko satapäinen rauhanvaltuuskunta oli hiljentynyt omiin mietteisiinsä, kuului vain hevosten pärskintää ja askellusta. Vilu ja nälkä saivat myös Mikaelin kääntymään sisäänsä päin, palaamaan vuosiin, jotka hän oli käyttänyt Uuden Testamentin suomentamiseen. Hän ei ollut työssään etsinyt omaa parastaan vaan oli tahtonut köyhän, kurjuudessa elävän kansan tietävän, että Herra oli lähellä niitä, joilla oli särjetty sydän. 

Aloittaessaan Uuden Testamentin suomentamisen hän ei ollut aavistanut Amund Lauritsanpojan saavan sen painettavakseen vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Koska kaikkien oli kyettävä ymmärtämään Raamattua omalla kielellään, käännökseen ei ollut riittänyt pelkkä kopiointi. Oli vienyt aikaa luoda uusia sanoja, päätellä miten ne olisi suomeksi kirjoitettava. 

Ja muistettava joka hetki tulkita Raamatun sanaa eikä kirjainta. 

Hän oli tehnyt työnsä harkitusti ja tunnollisesti, mutta kun ensimmäinen painos puupiirroskuvineen oli tullut läpitse Kuninkaallisen präntin, oli hän huomannut harmikseen suomeksi ulostulkituissa sanoissa lukuisia ladontavirheitä.

Mikael ajatteli julkaisemaansa Abckiriaa. Kansa oli pidellyt sitä käsissään viisi vuotta ennen ensimmäisen Uuden Testamentin valmistumista. Kiriassa oli vain kahdeksan sivua, mutta Mikael tiesi ne lukumääräänsä tärkeämmiksi, sillä nuo aakkoset, numerosanat ja kristinopin alkeet olivat suomen kielen alkuoppi lukemiseen ja Raamatun henkilökohtaiseen ymmärtämiseen.

Vuosien kirjallinen työ oli painanut hartiat, kipeyttänyt selän, hämärtänyt katseen, mutta Mikael näki yhä kirkkaana päivän jolloin hän oli kohdannut Martti Lutherin ensimmäisen kerran. Miehen saarnatuolissa lausumat sanat olivat istuttaneet häneen siemenen joka versoi yhä. Hän oli nojannut lukuisissa omissa saarnoissaan ja käännöstöissään oppi-isäänsä, yhtynyt miehen luterilaiseen käsitykseen, ettei Raamattu ollut lakikirja vaan sanoma Kristuksesta ja hänen hyvistä töistään ihmisten hyväksi. Laki vain peljätti kansan ja karkotti sen Jumalan luota.

Uuteen uskoon siirtyminen oli merkinnyt monien asioiden muuttumista. Luterilaisuuteen ei kuulunut katolisperäinen paavillisuus, pyhimysten palvonta saati anekauppa kiirastulessa vietetyn ajan lyhentämiseksi. Mikaelille kiirastuli oli olemassa, mutta se oli hänelle Kristuksen lepo ja suoja. Elämän ja ikilevon välissä vietetyn ajan määräsi ainoastaan Jumala, ei rahanahne munkki syntien anteeksiantokuitteja myydessään. 

Ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, omilla töillä itseään ei voi valmistaa armoon eikä sitä voi ostaa. Ruumiilla, kuten sielullakin, oli kaikkinaisia tarpeita ja siksi munkkien tekopyhyys sekä luonnoton ja vahingollinen selibaatti herätti Mikaelissa vastustusta. Hänen mielestään kilvoittelu ja itsensä kurjistaminen olivat vain tapoja ilman sisäistä uskoa ja olivat siksi väärinä sielunväreinä lakkautettava. 

Mikael nosti katseensa öiselle taivaalle ja tarkasteli Maata kiertäviä taivaankappaleita. Melkein kolme kuukautta jatkunut rauhanneuvottelumatka oli väsyttänyt hänen sielunsa ja ruumiinsa. Hänellä oli jo ikävä kuusivuotiasta poikaansa, vaimoaan, omaa yksinäistä kirjoitushuonettaan. Kotona Vanhan Testamentin käännös odotti jatkamistaan ja vaikka työ tuntuikin toisinaan suurelta taakalta ja kärsi rahoituksen puutteesta, hän toivoi paluumatkan Moskovasta sujuvan nopeammin.

Pakkasen harmaannuttaessa hevosen harjan, kyljet, hännän, Mikaelkin tunsi itsensä harmaantuvan, vanhenevan. Hän risti musteen tahrimat sormensa rukoukseen, torkahti ja havahtui sitten aitoon tietoon, että hänen viimeinen tehtävänsä Suomen kansan puolesta oli suoritettu. Ensimmäiset suomenkieliset julkaisut oli painettu, alkeet niiden lukemiseen annettu, kansa saatettu lähemmäs Jumalan rakastavaa sydäntä. Vanhan Testamentin käännös jäisi häneltä kesken, mutta hän tiesi työtään jatkettavan, siitä hänellä oli Jumalan antama varmuus.

Karjalan kannasta katsellessaan Mikael pyysi nousta ylös reestä jaloittelemaan. Kun häntä auttamaan rientäneet miehet laskivat hänet istumaan rantakivelle, oli hänen henkensä astunut jo tuonelaan. Mikael Agricola oli nukkunut Herrassa huhtikuun yhdeksännen päivän viimeisinä tunteina vuonna 1557.

Piia Toppila

Maaliskuu 2021

Kun ovi aukeaa…

Ovi, seinään tehdyn aukon peittävä, toisesta sivustaan saranoilla samaan seinään kiinnitetty levy. Meillä tuo kulun estävä ja samalla mahdollistava levy työnnetään yleensä itsestä poispäin, kun halutaan päästä vapaaseen ilmaan. Muualla maailmassa sitä saatetaan nykiä itseen päin. On myös heiluriovia, pyöröovia ja liukuovia. On nosto-ovia, laskuovia ja ovia, joiden ylä- ja alaosa aukeaa erikseen. On takaovia, etuovia, parvekkeenovia ja väliovia. On palo-ovia, turvaovia, lasiovia ja liuskeovia. On aikalukittuja ja itsestään aukeavia ovia. On äänieristettyjä ovia. On rautaovia, joissa on lukon lisäksi vahvat säpit ja ruokakupin mentävä luukku. On nahkasaranoilla keikkuvia ladonovia. On paraatiovia ja palvelijain ovia. On varauloskäyntejä ja kirjakaappeihin piilotettuja salaovia. On ruusuportteja, kaninkoloja, madonreikiä, aikaportteja. On mustia aukkoja. On ovia, jotka aukeavat tyhjyyteen. On ovia, jotka seisovat yksin keskellä autiomaata.  On ovi minuun ja ovi minusta.

Anna Kyrö

Aikaisemmat Rinki; ajassa nyt! -kirjoitukset