Irma Melin:

Karhun talvipesäkö?

Hennot lumihiutaleet leijailevat. Pakkanen ruokkii itseään. Viis pakkasesta, huikkaan, latu kutsuu. Metsään, metsään mieli tekee.

Suksi suhisee, lumi rahisee, eipä sivakkani olekaan lentävällä päällä. Jatkan verkkaisesti matkaa. Raikas ilma, lumen pöllyttämä tienoo kiehtoo ja ajatukseni lähtevät huilaamaan.

Aamuinen sade on ripotellut puihin harsopeitteen, tuuli ajellut mättäiden pinnat sileiksi. Oksat kaartuvat kohti runkoa, on syntynyt lumimajoja, joiden suojaan voisin pujahtaa. Jos eksyisin ja olisin väsynyt, kömpisin oksien alle. Mutustelisin havun neulasia ja kyytipojaksi ryystäisin lunta.

Entä tuo kookas kumpu. Karhun talvipesäkö? Ei, ei näy ilma-aukkoa. Ehkä jossakin kauempana karhunpentu emon kyljessä uinuu.

Jänikset sen sijaan ovat loikkineet pitkin poikin haapojen kuorta näykkimässä, ladun viereen hypellessään tehneet paluuperän. Liekö hiihtäjä säikäyttänyt jussit?

Ei kuulu lintujen ääniä, ei siipien lehahduksia, lienevät paremmilla ruokapaikoilla kuin metsän antimia haalimassa.

Hiihtelen korkeiden tummanvihreinä jököttävien kuusien keskellä, hieman etäällä niiden rivistö tihenee läpitunkemattomaksi. Ne näyttävät pelottavilta, mutta samalla kiehtovan jännittävää olisi tunkeutua niiden lomaan.

Latu puikkelehtii koivujen keskellä. Lumi on paikoin kasautunut puiden oksille, taivuttanut rungot kaariksi ladun ylle. Harvoin näin kaunista kunniakujaa pitkin sivakoin.

Viitisen kilometriä on sujahtanut aatoksissa, jokunen hiihtäjä on huikannut tervehdyksen, enimmäkseen ohittajat ovat nopeita luistelijoita, vähemmän joukossa on perinteisiä lykkijöitä ja vielä vähemmän kaltaisiani hitaita hiihtäjiä.

Aurinko tunkee harmauden läpi. Metsään valahtaa valoa, latu-uran sinisyys katoaa ja lumi rupeaa hohtamaan. Pilvipeite ohenee, taivas alkaa selkiytyä. Talvipäivä on lyhyt, aurinko vaipuu. Viimeiset säteet hehkuttavat taivaanrantaa tulipunaisesta kalpeankeltaiseen.

Takaisin sivulle Proosa