Wienerwaldin tarinoita 3

Kolmas valssi

Terve Martin!

Ajoimme eilen Regensburgista Passauhun. Satoi ensin vettä, mutta sitten sää parani ja pääsimme lähellä rajaa eroon niistä kirotuista autojonoista. Elämä on liian lyhyt viikonlopun moottoritielle. Regensburgissa asuimme luostarihotellissa, josta ei mieleen jäänyt kuin maailman vanhin nissepoika, köyry ukko, joka välttämättä halusi kantaa matkalaukut hissiin ja huoneeseen asti. Mitähän oli syntiä tehnyt, kun niin kiivaasti ja pitkään halusi sitä maksaa. Kaksitoista avemariaa riittää nykyään jo melkein mihin vaan. Kysy vaikka kardinaaleilta!

Johan on kertonut jatkon sinulle, siis minäkin. En voi vaatia, että uskoisit minua sen paremmin tai enemmän. Jokaisella on oma tarinansa, ja sinulla nyt on hyvä tuuri, kun kuulet kaksi erilaista -- niin ainakin uskon.

Se tapahtui Passaussa. Me istuimme viiniköynnösten alla ja siemailimme paikallista viiniä. Oli jo ilta, olimme tulossa illalliselta hotellille päin. Mutta oli kaunis ilta ja päädyimme hetkeksi ulos istumaan, mikäs kiire meillä. Siihen alkoi vähitellen kertyä paikallisia, jonkunlainen ampumaseura se taisi olla, -- vähän niin kuin perinteisen näköistä porukkaa, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ampumaseura se oli. Ja yht´äkkiä minä huomasin, että me olemme ainoat vieraat, siis ulkopuoliset siinä Weingartenissa. En voi sanoa, että tunnelma olisi ollut raskas, vaikka ne aina silloin tällöin meitä mulkoilivat. Mutta minä tilasin vielä yhdet, ja kun ne huomasivat, ettei tarjoilija kunnolla ymmärtänyt minun saksaani, ne tajusivat, etten minä ymmärtänyt niiden saksaa, sitä Itävallan murretta tai mitä se sitten onkaan, -- sehän on rajakaupunki -- ja jotenkin ne rentoutuivat silläkin puolen, alkoivat puhua omiaan. Sitten minulle tuli mieleen, että niiden isät tai isoisät olivat kaikki olleet natsipuolueen jäseniä ja valmiit heittämään meikäläiset tunkiolle kuolemaan. Piru meni minuun. Uhma. Sanoin Johanille että odottaa, ja menin juttelemaan niiden kanssa sitä sun tätä, sinähän tiedät minun tyylini. Johan kuitenkin häipyi. Päädyttiin sitten yhden pustan pojan kämpille ja sehän soitteli trumpetillaan aika serenadit. Aamulla palailin hotellille.

Johan, joka oli ollut hiljainen koko matkan ajan, oli lähtenyt, mikä ei aivan kauheasti yllättänyt, eikä sekään ettei ollut viestiä. Minkäs ihminen lopulta luonnolleen mahtaa, puolin ja toisin. Ei aihetta itsesääliin.

(Mutta kun tekee [teksti sutattu yli] niin kuin minä, odottaisi vanhalta kaveriltaan jonkunlaista empatiaa. Totta: kyllä minä sitäkin sain, siis empatiaa.)

No niin, kaikki hyvin kun on loppu hyvin. Makoilen täällä Wienin valtionsairaalassa, puhtaiden lakanoiden alla. En ole jonon ensimmäinen enkä viimeinen. Hoitajat ovat komeita (kauniitakin on). Eräs lääkäri taitaa olla ihastunut minuun... Turha sanoa, mutta sanon kuitenkin, että odotan vielä näkeväni sinutkin... Olethan jaksanut käydä kuntosalilla.

Sinun

Robert