Toini Marjamaa:

Viivalluksia

"Mie vain viivallan" tapasi äitini sanoa silloin kun aikoi käydä pikimmiltään vaikkapa jollain asialla naapurissa, navetassa, liiterissä eli silloin kun aikoi toimittaa asiansa hyvin nopeasti. En tiedä mistä sanonta on peräisin, murresanastoon kuuluva joka tapauksessa. En ole kuullut muiden kuin äitini käyttävän ilmausta.

Olen mieltänyt ajatukseni viivalluksiksi, ne ovat lyhyitä pyrähdyksiä erilaisiin asioihin, joita olen pohtinut, joihin olen halunnut ja haluan edelleenkin saada jonkinlaista selvyyttä.

Minun viivallukseni eivät ole suoraviivaisia, kuten nopeliikkeisen äitini. Ne mutkittelevat, tekevät koukeroita ja "fingerkonkkaa" sinne ja tänne ajatusteni ja assosiaatioitteni myötä. Eräs ystäväni äskettäin hieman ihmetteli ja naureskelikin hyppelehtivää ajatuksenjuoksuani ja sen seurauksena puheitani, joiden perässä ei oikein tahtonut pysyä.

Uuden vuosituhannen alkuvuosina olen usein mietiskellyt ajan olemusta. Täällä Telluksella käyntimme on aika-avaruus käsitteen valossa pisimmilläänkin lyhyt viivallus, elimmepä sitten oman mittapuumme mukaan lyhyen tai pitkän elämän. Äitini viivallus kesti 92 v ja 4 kk, isäni 67 v 7 kk ja mieheni 65 v ja 6 päivää.

Kumpi sitten on tärkeää: elää pitkä ja henkisesti köyhä elämä, ulkoinen köyhyys ei mielestäni ole niin latistava kuin sisäinen köyhyys, vai kokea lyhyt ja intensiivinen viivaltaminen?

Mieheni pohti asiaa hyvin usein. Hänellä ei monien sairauksiensa vuoksi ollut kovin paljon toiveita pitkästä elämästä. Hän punnitsi ja harkitsi jatkuvasti, pitäisikö valita varovainen ja tasapaksu elämäntapa, jolla voisi lisätä elinvuosiaan, vai elää täysillä lyhyemmän ajan. Hän vertasi elämäänsä perhoseen, joka kieppuu pimeässä iltanuotion ympärillä ja syöksyy lopulta tuleen, palaa sekunnin murto-osassa tuhkaksi. Hän kirjoitti runossaan: "Perhonen lentää leuhahti/kynttilän liekkiin/palaen soihtuna./Noin se elämä palaa/kun pyrkii/liian kirkkaaseen valoon./Olisi pitänyt varoa/elää vajavaisempi elämä/valosta köyhempi./Varovaisuus, laiskuus, pelkuruus!/Parempi perhosen lentää/suoraan tuleen.

Hän valitsi perhosen tien, eli jokaisella solullaan, kiihkeästi. Hänen viivalluksensa oli ajallisesti melko lyhyt.

Äitini yli yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtui paljon. Täysillä hänkin eli, ainakin työstä täyden elämän. Itse hän sanoi kokeneensa elämässään suuren muutoksen ajan. Jo seitsemänvuotiaana sirpillä viljaa leikkaamassa, riihessä kolmantena varstan varressa puimassa, käsikivillä puurojauhoja jauhamassa; yhdeksänvuotiaana kätilönä omalle äidilleen, parin viikon kiertokoulun jälkeen piiaksi, suureen taloon karjanhoitajaksi; sieltä alle kaksikymmenvuotiaana vaimoksi torpparin pojalle, miniäksi; myöhemmin emännäksi omaan torppaan. Mökin emännän, vaimon ja äidin, osa ei ollut helppo. Työtä ja murhetta riitti. Yksi kerrallaan vaivoin hankittuja lehmiä kuoli. Mies sairasti. Kaksi lasta menehtyi pienenä, vanhin poika kaatui talvisodassa. Inhimillisesti katsoen pitkän elämänsä aikana hän siirtyi käsikiviaikakaudesta televisioaikakauteen. Tätä muutosta hän pohdiskeli usein.

Äiti ei valittanut koskaan. Jos milloin soitti ja kysyi kuulumisia, niin aina sai vastaukseksi, että hyvin on kaikki. Hän ei määräillyt eikä vaatinut, siihen hän ei ollut tottunut. Kysyin häneltä kerran, mistä johtuu hänen tasapainoinen suhtautumisensa elämään. "En ole vaatinut liikaa, enkä tapellut mahdottoman kanssa, se ei kannata", oli vastaus. Hänen logiikkansa mukaan oli parempi tehdä voitavansa siinä, missä pystyy, kuin tuhlata energiaansa mahdottoman tavoittelemiseen.

Kauniita vaatteita ja koruja hänellä ei nuoruudessaan eikä vielä keski-iässäkään ollut. Musta, hyvälaatuisesta kankaasta tehty vihkipuku palveli yli neljäkymmentä vuotta pyhä- ja juhlapukuna. Ainoa kaunis vaate oli valkoinen, brodyyrein somistettu röijy, jota hän piti maatessaan lapsivuoteessa, yhdeksän kertaa. Silloin kun kylän emännät kävivät tuomassa rotinoita, hän halusi olla sievästi puettu. Minulla on muistona tästä pala brodyyriä, olenhan viimeinen, jonka vuoksi hän röijyään on pitänyt.

Äidin viivallus täällä sisälsi myös täyden elämän. Jostain syystä hänen kahdesta valtakunnasta peräisin olevat geeninsä (todennäköisesti niillä oli osansa) mahdollistivat tavanomaista pitemmän viivalluksen.

Mieheni geenit eivät olleet yhtä sekaantuneita. Hänen sukunsa oli elänyt satoja vuosia samoilla seuduilla, yhteisiä esi-isiä ja -äitejä putkahteli esille sukutaulusta.

Pohdimme yhdessä, voiko ihminen elämäntavoillaan lopultakaan vaikuttaa paljoa viivalluksensa pituuteen. Näitä pohtii myös ranskalainen huippuluokan tiedemies Jacques Monod teoksessaan Sattuma ja välttämättömyys. Minkä verran elämäämme vaikuttaa sattuma, mikä osuus on välttämättömyydellä. Eikä kohtaloakaan voi sivuuttaa, vaikka ei karman lakiin uskoisikaan.

Kuluneen talven ajan olen viivallellut kirjoittamisen laajalla alueella. Erään tuttavani viisivuotiaan esikoisen toteamus hillasuolla "täällä on monta suuntaa" sopii hyvin ainakin minun kokeiluihini kirjoittamisen ja ajattelun aapasoilla. Olen yrittänyt löytää oikeaa suuntaa, suuntaa, johon voisin lähteä, löytää pehmeitä metsäpolkuja, pysähdellä, nauttia. Viivaltaminen turhauttaa. Vaikka en suureksi kirjailijaksi aiokaan, tunnen tarvetta ilmaista sanoilla itseäni, ajatuksiani ja pohdiskelujani. Viivalluksia ne kuitenkin ovat, ajatukset.

Takaisin sivulle Proosa