Seija Kesti
Seija Kestin ennen julkaisematon runosikermä
Lumikon jälkiä luen
Aika, lohikäärme, pääsyliput
nielaisee. Savua puuskuttaa.
Maapallo on sininen lapsi.
Alla kotelo
silkkiäispuusta,
reunasta valoon auki.
Ihmisen kengässä kivi.
Tiellä on nokare voita,
leipää ja riimu.
Leivän ahmii ja voin,
riimuun etsii orjan.
Röyhtäisee ja menee.
Tyly miniä: anopin hampaat kiskoo,
appiukon syö.
Ei mihinkään usko,
menee pois.
Rauhanpuistojen aseet,
sementtiin valetut,
kaivaa ja kiillottaa.
Nimeään ei muista.
* * *
Yöllä on mustat siivet
ja vahvat olkapäät.
Se vaeltaa yksin.
Ei kysy saako tulla,
lähtee kun tahtoo
anelematta, kiitosta sanomatta.
Ystäväksi ei kysy.
Viholliseksi ei tarjoudu.
Ei valheita laske,
asumaan pyydä,
suvuton.
* * *
Ruusu on kaareva tanssi,
menuetin kaltainen.
Maa, väkevä viini,
kukkii, savuaa.
Sadut ovat tosia,
hulluus nälkäisen leipä;
kaikkina päivinä
läsnä.
Tuuli ahmii tiedon kuin puu
kasvaa täyteen mittaan
ennen lahoa.
Maa on muisti.
* * *
Jumalanpilkkojat rakentavat
alkuja, loppuja.
Muisti matkustaa kuin hyvin pieni;
lyhyen matkan:
pitkästä toiseen,
eikä edes tiedä.
* * *
Asun laulujoutsenen ja lehtokurpan reviirillä,
rakennan yhä majaa.
Anemone nemorosaa rakastan.
Sinne jumalanseljäntaakse, äiti sanoi.
Minä siihen: Mistä tiedät
minne päin se selkä.
Lumikon jälkiä luen
hiljaisuutta seulon. Olen.
Lopuksi johdannoksi
Hämmästyin, kun minua pyydettiin kirjoittamaan esittely. Eivätkö nämä runot ole jo esittely? Ainakin viimeinen: täällä minä nyt olen, metsän keskellä, kaukana hälystä ja melusta. Oheisessa kuvassa lähin naapurini.
Olen kirjoittanut vain kaksi omaa koostetta: Hirvikirsikka (Runogalleria 1994) ja Tuulikello (Runogalleria 1996). Tässä olevia runoja ette muualla näe, niitä ei ole julkaistu, kolmas kooste odottaa valmistumistaan. Menetin ensinnäkin motivaationi, arvelin, etteivät ne ketään kiinnosta ja toisekseen viimeiset viisi vuotta ovat menneet muuton ja remontin merkeissä. Ja koska olen vähintäänkin puoliksi kasvi-ihminen, pihan kukittamisessa.
Seija Kesti
Takaisin sivulle Nettivieraat