Virpi Summa:

Uusi aamu

Suuren Saimaan vedet purkautuivat salmeen kylän kohdalla ja jakoivat sen ylävirran puoleiseen, melkein asumattomaan Huutovuoren rinteeseen ja sankkapetäjäiseen Kitulanniemeen, kun taas alavirran puolella sijaitsi niemekkeellä tiheä kirkkomäkeä kohti levittäytyvä puukylä.

Rannat olivat kuin puristuksissa kauppapuotien laitureista, halkopinoista ja lastausta odottavista aluksista. Kylän keskiosilla kukkivat omenapuut ja vihersivät pienet puutarhat.

Tärkeä tekijä maisemassa oli käsivoimin vedettävä lossi, joka kuljetti raskaampaa liikennettä virran yli. Molemmilla rannoilla oli mustaksi tervattuja lossiveneitä, joilla pääsi itse vetelemään

toisen puolen laituriin, eli rykiin, joka oli tavallisempi nimitys.

Valkoinen vene eteni vastavirtaan.

Perämelaa piteli hienoksi pynttäytynyt Olga jaloissaan pieni, punaiseksi maalattu matka-arkku, jonka päällä oli nahkainen, suutarin ompelema laukku. Laukusta pilkisti ruskearuudulliseen kankaaseen kiedottu leipä. Sen oli äiti Anna työntänyt vielä lämpimänä sinne, mutta ei ollut luottanut ääneensä.

- Herran varjelusta siulle, oli saanut vain sanottua ja mennyt kamariin esiliinan kulmalla silmiään peittäen Raamatustaan tukea hakemaan. Isä oli kantanut arkun veneeseen ja jäänyt Aada siskon kanssa rannalle vilkuttamaan.

Olavi souti tempovin elein, suu tiukkana viivana voimakkaassa virrassa.

Olga oli lähdössä Viipuriin sairaanhoitajataropistoon. Hän tuskin uskoi vieläkään sitä todeksi. Että hän, pienen mökin tavallinen tyttö pääsi niin hienoon oppiin. Olihan hänellä hyvä kansakoulun päästötodistus ja vähän harjoitteluakin kunnanlääkärin apuna silloin, kun tälle sattui kiperä paikka, eikä rouva ollut paikalla. Eniten taisi kuitenkin vaikuttaa pastori Soverin suosituskirje. Olga oli ollut heidän perheessään apulaisena ja tuntenut, että hänen ahkeruuttaan ja tunnollisuuttaan arvostettiin. Köyhän pitää olla nöyrä, oli äiti aina muistuttanut. Äiti ei pitänyt hänen lähdöstään mutta isä oli käynyt ylpeänä siitä kylälläkin kehumassa. Kotiin jäi vielä Aada, joka riiusteli naapurin Urhon kanssa, sekä pojankoltiainen Olavi. Kylän toisella niemellä kohosi laivuri Ilmari veljen rakentama talo suurten kasvimaitten ympäröimänä. Akseli oli leipuriopissa Pieksämäellä.

Linja-auto Viipuriin lähti aamulla kello viisi toiselta puolen virtaa. Lossiin ei uskallettu luottaa. Saattoihan virralla käydä vaikka millainen myrskyn myräkkä, tai vaikka hinaajan hiljalleen kiskoma kilometrin pituinen tukkilautta. Lossilla näkyi kyllä jo olevan odottamassa hevoskyytiläisiäkin. Oli ehkä joku isäntämies jäänyt viimeisestä lossivuorosta kirkolle yöpymään ja nyt oli kiire emännän luo puotiostoksineen. Härkösen suuressa kortteerituvassa lie nukkunut. Lossari oli tärkeä mies, jonka kanssa kannatti olla väleissä. Ennen kello kuutta oli turha kuitenkaan lossikelloa soittaa. Sitä ennen hän ei astunut ulos punaisesta mökistään kuin hätätilanteissa.

Olga katseli kotikyläänsä kuin uusin silmin. Aamu väreili tulevaa lämmintä päivää. Kauempana siintävät Osmon askeleiden luodot näyttivät suorastaan leijailevan peilityynestä ulapasta. Kallioiden veteen työntyvillä selänteillä näkyivät jo ensimmäisten onkimiesten veneet. Suur-Savon laiturilla nojaili tupakkiaan polttelevia miehiä. Aloittaisivat kohta urakkansa halkopinojen kärräämisen tervahöyry Vetehiseen. Viipuriin oli lähdössä, mutta matkaan kului useita päiviä. Se oli kuulemma käynyt Pietarissakin. Kirkko vartioi mäellään suuren emolinnun tavoin vielä hiljaista kylää. Kahviloiden leivintupien savupiipuista tuprusivat jo pystysuoraan iloiset savut. Kyllä saisivat kirkkolaivojen tuomat pitäjäläiset tuoreita pullia ja etenkin niitä Taipaleen Hildan kuuluisia munkkeja.

- Eihän siulla Olavi täällä mitään hätää ole. Olet apuna kotona Aatan kanssa, kun äiti ja isä

tarvitsevat jo potattimaallakin kuokkijaa ja järvelle verkonnostajaa. Ja Ilmarille pääset varmasti välillä laivapojaksi, yritti sisko lohduttaa murheellista veljeään, jolla näytti aivan vesi kiertävän silmäkulmia.

- Ilmarin pojathan siihen jo kasvavat, kirahti poika - Ja Aata käy heidän kotonaan Ilmarin

Hannan kutomo-opissa. Ovat ostamassa ihan uutta kutomokonettakin. Pappilan rengiksi minut vaan kelpuutetaan heinäntekoaikaan.

Olga huokasi. Oikeassahan poika oli. Töitä oli hennolle nuorelle pojalle vaikea löytää pienestä kylästä. Varttuneemmat tekivät metsätöitä, tai lotjamiehen hommia kesäaikaan.

- Mäne ongelle ja tuo soppakalat äitille, hän kuitenkin yritti.

- Kalansyönti on ohi tältä aamulta. Ja äiti aloittaa jo illalla Kankaisen Marin kanssa pyhän

virrenveisuun. Ei se tykkää, että mie ongellekkaan lähen, poika murjotti.

Olga huokasi, äiti oli ankara pyhänpidossaan. - Jos mänisit isän kanssa katsomaan tuttuja kirkonmäelle.

- Isä pysyy saunalla ja korjaa salaa verkkoja. Ei uskalla lähestyäkään kyökin höyläpenkkiä, ettei äiti lue tuomiota herransanalla. Tiesitkös, että ukko oli vähän hiprakassa toissa lauantaina, kun oli eksynyt johonkin sulkavalaisten laivamiesten porukkaan Puikkosen kahvilassa? Sie olit jo aitassa nukkumassa.

- Voi hyvä ihme! Mitä äiti?

- Ei taitanut huomata, tuhahti poika ja joutui vetämään pitkiä vetoja voimakkassa virrassa. - Oli

taas Kankaisilla veisaamassa, kun ukko köpsähti sängynnurkkaan ja veti viltin korvilleen.

- Olipa hyvä. Äiti osaa olla joskus niin kova sanoissaan, huokasi Olga. - Mutta kohtahan alkavat

kirkkolaivat huutamaan.. Mene laiturille katsomaan jos tulisi vaikka niitä rippikouluun tulevia kavereitasi. Meidän mökkiinkin äiti on luvannut pari ottaa kortteeriin. Pääsettekin uuden kappalaisen oppiin.

- Se on kuulemma ihan outo pappi. Tyttärilleenkin on antanut nimeksi Maissi ja Odelma

Kovasti ollakseen kuulemma ovat.

Olgaa nauratti: - Miksihän ne saavat ne nimet täällä väännettyä? Eihän täällä kukaan puhu Olgasta tai Aadastakaan. Markkasen Olka ja Aata sitä vaan ollaan.

Olavillakin suu vääntyi hymyyn: - Ja jos Aata ottaa Urhon ukokseen, niin siitä ei tule rouva Aada Smolanderia, vaan Molanterin Aata.

Soudettiin tovi hiljaa. Olgan katse hyvästeli tuttuja rantoja. Ainakaan tänä kesänä hän ei enää kotiin pääsisi. Veli näytti tuumivan jotain ankarasti. Huilautti vettä airojen hankoihin ja rykäisi.

- Kävi se Lappalaisen Niilo illalla hyvästillä. Näin, kun vahtas pihlajien takana. Mitä sie sille sanoit?

Olga punastui. Vai oli poika huomannut. – Mie sanoin sille, että hänen täytyy ellää oma eläämänsä, mie elän ommaani, tuli vastaus kipakasti ja melasta roiskahti kimmeltävä pisarakaari. Silmät kuitenkin kostuivat. Kenellekään hän ei voisi Niilon sanoja kertoa.

- Sie oot aina ollut niin ylpee, vaikka mie en ymmärrä, minkä tähen. Ei tavallinen poika kelvannut. Mutta mie oon piässyt kauppa-apulaiseksi Osuuskauppaan. Muista sitten, kun miulla joskus on oma puoti vaikka tässä kylässä. Ja aitan ovi oli rämähtänyt kiinni sellaisella voimalla, että saranat olivat parkaisseet.

- Muitakin veneitä alkoi lähestyä lossirantaa. Ainakin Imatralle oltiin viemässä koreissa marjoja, kotona kehrättyjä lankoja, juurikkaita ja eräällä ukolla oli koppa täynnä iloisen keltaisia sieniä.

- Kanttarelliloiksi sannoovat. Meijän huussin takana kasvaa rinne täynnä. Ryssän rouvat ihan hönttöinä näihin, huusi ukko selitykseksi ihmettelijöille.

Olga kohenteli vaatetustaan. Naapurin Aino oli ommellut pitkän hameen ruskeasta verkakankaasta ja valkeasta palttinasta puseron, jonka kauluksessa oli sievä pitsireuna. Kenkiäkin piti hipaista. Suutari Leväsen tekemät. Mustat ja pitkävartiset. Kelpaisi niillä Viipurin katuja kopsutella. Tumma tukka oli hyvin pysynyt tyynessä aamussa tiukalla nutturalla.

Eräs muisto ärhäisi polttavana mielessä. Kahdentoista ikäisenä hän oli soutanut virran yli tällaisena aamu varhaisena hetkenä Kitulanniemeen mustikoita katsomaan. Kun ne vihersivät vasta raakileina hän oli palannut soutelemaan kylän rannoille. Katse oli hakeutunut mystiseen pappilan puutarhaan, jossa hän ei ollut koskaan päässyt käymään. Sen poluilla kulkivat vain papin omat tyttäret ja ylioppilaslakkipäiset nuoret herrat. Ja siellä kasvoi se taianomainen kirsikkapuu, jonka kukat ja hedelmät olivat kuulemma ihaninta, mitä maa päällään voi kantaa. Kuin itsestään vene oli lipunut pappilan rantaan. Pappilassa nukuttiin myöhään, Olga tiesi. Hän muisti hiipineensä avojaloin uimakopin siltaa, rantapolkua ja kun puutarhan porttikin oli raollaan, ei hän ollut voinut vastustaa kiusausta.

Hänen piti nähdä se ihmeellinen puu! Joka puolella omenapuiden ja hiekkakäytävien välissä kasvoi outoja, salaperäisen kauniita kukkia ja korkeita pensaita. Hän oli kulkenut kuin unimaailmassa ja löytänyt hakemansa. Siinä se kasvoi vähän muista erillään sirolehtisenä riiputtaen pitkistä vanoistaan tummanpunaisia, kiiltäviä hedelmiä. Uskaltaisiko edes koettaa yhtä?

- Hus sieltä kirsikkavaras, kuului kimeä ruotsinvoittoinen naisääni. – Ei ole edes omia piikoja.

Painutkos sieltä, vai pitääkö minun rovasti herättää. Ruustinna oli istunut kuistilla lehteä lukemassa ja heilutti sitä vimmatusti kuin kärpäsiä hätistellen.

Olga ei oikein muistanut, miten hän oli sännännyt rantapusikoiden läpi kotimökille. Akseli oli

onneksi ollut pihalla ja häneen itkevä tyttö oli takertunut. Vaikka ei ollut oikein ymmärtänyt siskon selitystä, niin rauhallisena poikana hän oli hissukseen käynyt hakemassa veneen kotirantaan. Olga ei ollut uskaltanut käydä kirkossakaan pitkään aikaan. Jos vaikka ruustinna tunnistaisi ja kaikkien kuullen syyttäisi varkaudesta.

- Mitä sie kesäkuumalla tuota mustaa huivia silmillesi vejät, oli äitikin ihmetellyt, kun he kävivät kylällä.

Mutta nyt siitä oli jo monta suvea kulunut ja ruustinnakin nukkui jo kirkkotarhassa.

Astuessaan veneestä hän ajatteli nousevansa kokonaan uudelle rannalle elämässään. Jännitti tietenkin kaikki tuntematon edessäpäin ja etenkin suureen sairaalaan ja johtajattaren eteen meno, mutta silti lähtö tuntui riemukkaalta. Käki kukahteli lähellä ja veneitten tervantuoksu kutkutteli somasti sieraimissa. Väki puuhasi kiireisesti mutta arvokkaasti korejaan ja nyyttejään jo käynnissä pörisevään linja-autoon.

Olgan teki mieli halata honteloa veljeään, mutta kun tiesi tämän siitä vaivautuvan hän kätteli ja pisti samalla muutaman kolikon pojan nyrkkiin. – Osta tällä jotain hyvää vaikka Taipaleen Hiltalta. Kun miusta joskus tulee valmis sairaanhoitaja, niin kyllä mie lähetän sinulle rahaa, että pääset siekin johonkin oppiin.

Poika työnsi veneen vesille ja lähti rajusti soutamaan kiihtyvään alavirtaan. Olga näki, että vesi valui valtoiminaan poskia pitkin. Mutta hänen mielensä oli seesteinen ja vakaa.

Yhtäkkiä tulvahtivat suvivirren sanat ja sävel hänen mieleensä. Kiirehtiessään kantamuksineen mäkeä ylös hän melkein lauloi ääneen.

Takaisin sivulle Proosa