Kolme kertaa runoja

Anita Myllykoski:

Runojen maisemissa

Elämänsateessa

Runoja

Kirjoittanut Kaija Koivisto

Oulun yliopistopaino 2009

Kuu joutsenen viivalla

Runoja

Kirjoittanut Tuula Eskola

Kesuura Oy 2009

Meren ääniä

Runoja

Kirjoittanut Martti Takalo

Oulun yliopistopaino 2009

Kemin kirjakevät on ollut vilkas ja monipuolinen. Runokokoelmansa ovat julkaisseet rinkiläiset Kaija Koivisto ja Martti Takalo sekä Tuula Eskola, jolla myös on rinkiläistaustaa. He ovat omaäänisiä kirjoittajia, ja heidän runokirjansa ovat oiva esimerkki, miten runoutta on monenlaista.

Elämänsateessa on Kaija Koiviston esikoiskokoelma, mutta hänen tekstejään on voinut lukea aiemmin Ringin antologioista. Kokoelman ehkä puhuttelevin ja askarruttavin runo on heti alussa. Sen viimeisessä säkeistössä ”Kaapin takana / pieni käsi / puristaa nyrkkiin / totuuden.”

Runot on jaettu teemoittain kuuteen osastoon. Ensimmäisessä alkurunoa lukuun ottamatta huolet eivät viivähdä ja nuorilla on elämä edessään. Rakkausrunoissa intiimi läheisyys on ilmaistu muutamin piirroin niin, että olennaisin välittyy lukijalle. Kokoelman loppupuolella sävy tummuu: mukana on myös väsymystä, kaipausta ja surua. Runon säkeistö kysyy kauniisti ”Kun vielä pimenee / näemmekö yhdessä / kirkkaat tähdet.”

Keveyttä löytyy toisen osaston lapsia tarkkailevissa ja kuvailevissa runoissa, onpa mukana runo Satu lumiperhosesta. Kadulla lasiseinän peilissä on kaksoisvalaistus leikkiviin lapsiin ja runon minään. Ihminen kantaa mukanaan lapsuutta ja muistoja. Vapaamittaiset runot on asemoitu selkeästi. Kun muoto on rikottu, se tukee hyvin sisältöä, kuten runossa, jossa muistot vievät purettuun lapsuuden kotiin.

Ihmiselämää tarkastellaan yksilön lähtökohdista. Pahaan oloon ja yksinäisyyteen otetaan kantaa muun muassa kysymällä ”Ovatko rakkauden sanat / kadonneet?” Minä, me ja maailma kohtaavat runossa, jossa ”tulet leimuavat / yön ikkunoista / pomminmustalle kadulle.” Luonto on tärkeä niin mielen maisemana kuin konkreettisena ympäristönä. Kaupunki näyttäytyy vain kadulla kulkijoissa.

Koiviston runot ovat viimeisteltyjä, vailla turhia sanoja. Lukija suunnistaa viittojen mukaan tuttuja polkuja, joilla ei tarvitse törmätä isoihin esteisiin. Sen sijaan Tuula Eskolan toinen kokoelma Kuu joutsenen viivalla tarjoaa haasteita niin kielellisesti kuin sisällöllisesti. Runot ovat vapaamittaisia ja yksisäkeistöisiä. Säkeet asettuvat perinteellisesti paikoilleen. Ne pakottavat yllättävine kielikuvineen pohtimaan kokonaisuuden ajatusta.

Monet runot lähestyisivät ilman välimerkkejä tajunnanvirtaa, mutta mistä tahansa Eskolan runot eivät kuitenkaan kerro. Niitä yhdistää liike, lepo on harvinaista. On kulkijoita, matkaajia, lähtijöitä ja kävijöitä. Ennen kaikkea on kyse matkasta omaan itseen, muistoihin ja tunteisiin, joita nousee mielen sopukoista. Runon minä on kulkija matkalla kotiin tai outoihin kaupunkeihin. Hän vaeltaa lakeuksilla ja vuoren rinteillä.

”Avaruudenpeiton” alla runon minä pohtii elämää ja sen tarkoitusta. Yksinkertaisimmillaan yksi säe toteaa vain ”Elämän tarkoitus on kaunis.” Mikä on minän paikka maailmassa? ”En tiedä olenko unta, rajattu alue. / Piirrän kuvani / äärettömyyden reunalle.” Useimmissa runoissa luonto on läsnä joko vertauskuvana tai havaintona, tarkkailun kohteena: ”Mehiläinen taittaa viljankorren lanteilleen, / keinuttaa.” Kuu, tuuli, meri ja vesi ovat toistuvia elementtejä.

Martti Takalon toisen runokokoelman Meren ääniä teemana on meri ja sen merkitys kaiken kattavana ihmisen elämässä. Meren äärellä on myös viimeinen ranta: ”Kun rantahan lasken ma tumman maan, / siellä muamon ja tuaton kohdata saan. / Lie tummat on purjeeni ollehet kerran, / nyt valkeina ne hohtavat valossa Herran.”

Laitakarissa on ollut lapsuuden kultamaa, jossa suvena paistaa aurinko ja meri lepää peilinä onkipoikien ympärillä. Pienen ja ison kalastajan onni on suuri kala. Rannoilla riittää riemua ja rauhaa. Ihmisillä on työnsä, ilonsa ja surunsa, mutta muistoista välittyy kaipauksen lisäksi ajatus, että elämä ja tutut ihmiset ovat olleet hyviä.

Syksy tuo mukanaan tuulet ja myrskyt sekä luonnon alakulon ruskan jälkeen. Talvella runon minä potee meren ikävää. Romanttisimmillaan Takalo on kuvatessaan luontoa ja nuorta lempeä. Runossa Tyynen ja Arvin kevät on puolestaan rosoa ja ilkikurisuutta.

Takalon tyyli kirjoittaa on perinteellinen. Kaikilla runoilla on nimet, ja runot on jaettu selkeiksi säkeistöiksi. Takalo tuskin menettäisi omaa ääntään, mikäli hän pyrkisi enemmän hiomaan runojensa riimitystä. Vaillinaisesta riimityksestä huolimatta runoissa on selvä rytmi, mistä voi päätellä, että Takalo on kirjoittanut runoja varsin pitkään. Hän on myös esittänyt niitä eri tilaisuuksissa.

Kaija Koiviston kirjan värikäs kansi houkuttelee tarttumaan kirjaan. Ensin tuntuu siltä, että keltaisina hehkuvat kukat ovat ristiriidassa nimen kanssa, mutta takakannen runo nivoo yhteen nimen ja kuvan. Nuoren Arttu Koiviston muukin kuvitus tukee hyvin sisältöä. Tuula Eskolan kirjan kannen on kuvittanut Eija Tuomela pienkustantamo Kesuurasta. Tummahko kansi on sadunomainen ja nimen tapaan tunnelmoiva.

Martti Takalon kirjan kannessa on pilvetön taivas, jonka alla meren laineet lipuvat kohti horisonttia. Yksinäinen lintu lisää äänensä maisemaan. Kannen on suunnitellut kemiläinen Pentti Honkanen. ”Meren laulu kertoo oudoista maista, / joiden rannoilla ihmeet kohdata sain. / Kera purteni olen kokenut monenlaista, / joka monesti ollut on haavetta vain.”

12.5.2009

Takaisin sivulle Lukurinki/Kirjaesittelyt