Väylä

Jaana Angeria

Kläppi, kantturat ja koruton evakkotaival

Rosa Liksom, Väylä (Like, 2021) Lukija Anna Saksman. s. 267

Rosa Liksomin uusin romaani Väylä kertoo 14 vuotta täyttävästä tytöstä, joka lähtee lehmien ja naapureiden kanssa evakkoon Ruotsiin. On vuosi 1944, eikä matkanteko ole helppoa, mutta tytölle turvaa ja lohtua tuovat lehmät sekä pari ystävää.

Tyttö, jonka nimeä ei kerrota, pääsee Ruotsin puolelle turvaan, mutta vastaanotto on karu, jopa keskitysleirimäinen. Pakolaisia nöyryytetään, ja he saavat tosiaankin tuntea olevansa toisen luokan kansalaisia. Evakossa ollut äitinikin on kertonut häpeästä ja nöyryytyksestä, mutta viikkokausien eristämisestä minulla ei ole tietoa. Täytyypä kysellä.

Toisaalta onko juuri mikään muuttunut? Vuonna 2015 Tornion entinen lukiorakennus oli täynnä pakolaisia, joilla oli sukulaisia hukassa ja jotka odottivat terveystarkastuksia ja siirtoa eteenpäin. Heitä säälittiin, pelättiin ja katsottiin kieroon.

Päähenkilön äiti on aina ollut heikko ja saamaton, ja hänestä on tullut maatalon emäntä vasten tahtoaan. Niinpä tyttö on käytännössä pyörittänyt taloutta ja evakossakin tyttö etsii äitiään, koska pelkää tämän puolesta. Viimein äiti löytyy, ja hetkittäin näyttää, että tyttö saa viimeinkin olla oikeasti lapsi. Mutta ei äiti osaa pitää huolta itsestään eikä edes vasta syntyneestä pienokaisestaan.

Sota loppuu. Tyttö palaa kotiin, mutta mikään ei ole ennallaan. Ei ole isää, ei edes enää omaa kotia ja jopa rakkaat lapinlehmätkin saavat tappotuomion. On uusi aika ja uudet tuulet puhaltavat. Tyttöä ei enää sido kotikylään mikään, joten hän lähtee takaisin väylän toiselle puolen. Ehkä hän siellä viimein saa elää omaa elämäänsä.

Ihailen Liksomin taitoa saada puhuttu kieli elämään paperilla. Teksti on kirjoitettu jokivarren murteella, ja puhe soljuu, koska Liksom tavoittaa puheen rytmin ja täkäläisen puheenparren sävyn. Kirjassa ei nimetä yhtään tarkkaa paikkaa, joten kukaan ei voi myöskään sanoa, ettei siellä kyllä sanota noin. Muutama sana silti korvaani kalahti, ja tällaisia ovat esimerkiksi pölkö ja hopusta.

"Ojan penkala kleijasi muutamanlainen mies, joka huusi, että hopusta hopusta pois soan jalvoista."

"Suurin osa ihmisistä jörrötti mykkäpiruina paikoilansa, yhet pölköä täynnä, toiset muuten vain ja jokku laukoit häishään ympähriinsä."

Kokonaisuuden kannalta yksittäisillä sanoilla ei ole merkitystä. Kieli toimii loistavasti, ja lukijana Anna Saksman on taitava. Väylässä on kuitenkin paljon samaa kuin Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -teoksessa. Tosin Väylän yhden kertojan kautta avautuu vain yksi maailma.

Lukiessa ja kuunnellessa minun oli usein mietittävä, kertooko tyttö nyt kantturoista vai ihmisistä, sillä päähenkilön pienillä ja sitkeillä lapinlehmillä on ihmisten nimet. Valinta on taatusti kirjailijalta tietoinen, mutta oli oikeasti vaikea muistaa, onko lehmä Kerttu ja ystävä Katri – vai sittenkin juuri toisinpäin. Lehmät ja niiden tavat kirjan päähenkilö tosiaankin tuntee, ja Liksom kirjoittaakin kantturoista uskomattoman kauniisti ja uskottavasti. Sieluni silmin voisin nyt 93-vuotiaan äitini ajatelleen ja toimineen karjan kanssa vastaavalla tavalla.

Kaikkiaan Väylä on hienosti kirjoitettu historiallinen evakkotarina, ja ymmärrän, miksi se on Finlandia-ehdokkaana. Silti petyin. Ensinnäkin toivoisin, että Finlandia-palkinnon valitsijaraati nostaisi esiin loistavia kirjoja, jotka eivät muuten mediassa näy. Toiseksi kirja ei tarjonnut minulle lukuelämystä, kuten Pajtim Statovcin Bolla tai Anni Kytömäen Margarita.

Koska Liksom kuvaa tapahtumia hyvin realistisesti ja tarkasti, itse tarina etenee varsin verkkaisesti. Niinpä lukeminen ja kuunteleminen oli ajoittain puuduttavaa ja huomasin ajatusteni välillä karkailevan. Odotin, että jotain merkittävää tapahtuisi, mutta kertomus etenee kuin juna raiteillaan, ilman selkeitä käänne- tai huippukohtia. No, näinhän elämä usein kulkee, ja on kirjassa ennen varsinaista päätepysäkkiä monta yllättävää mutkaa matkassa.

Liksomin tuotannosta minuun ovat eniten vaikuttaneet hänen ensimmäiset novellikokoelmansa, Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti. Ne olivat jotain uutta ja erilaista, ja saivat lukiolaistytön tajuamaan, että tällaisista tyypeistäkin voi kirjoittaa ja vielä tällä tavalla! Yksikään hypetetyistä romaaneista — Hytti nro 6, Everstinna ja Väylä — ei ikävä kyllä ole pystynyt minua säväyttämään. Sen sijaan Teatteri Aurore B:n Everstinna-monologi sai ihokarvani pystyyn. Siinä, kuten Liksomin novelleissa, oli mukana vain kaikkein olennaisin. Nyt jäänkin odottelemaan Väylä-romaanin dramatisointia.

Takaisin sivulle Lukurinki/Kirjaesittelyt