Toini Marjamaa:

Ampiaisystäväni

Olohuoneeni pöydällä käveli ilmiselvä kuningatar, kookas ja kapeavyötäröinen. Hieman hän tuntui oudoksuvan ympäristöään, näytti kaipaavan alamaisiaan. Nostin varovasti arvon rouvan sanomalehdelle ja vein ulos jatkamaan etsintäänsä. Unohdin hänet välittömästi.

Kuningatar ei unohtanut minua. Hän ilmeisesti oli halukas jatkamaan tuttavuuttamme, sillä muutaman viikon kuluttua koin melkoisen yllätyksen. Tarvitsin harvoin käyttämiäni hopealusikoita, joita säilytän keittiön ulkoseinään rajoittuvassa komerossa. Komeroa käytän useita kertoja päivittäin, mutta ylähyllylle en ollut pitkään aikaan katsettani nostanut. Olin kuulevinani jatkuvasti pehmeää hyrinää, mutta ajattelin äänen kantautuvan avoimesta ikkunasta pihaltani. Kurkottaessani ottamaan lusikkalaatikkoa vilkaisin ylös ja hämmästyksekseni huomasin oven yläkamanasta riippuvan noin lapsen nyrkin kokoisen ampiaispesän, suuaukko huoneeseen. Vetäisin käteni äkkiä alas ja suljin oven.

Pesän rakentajat eivät olleet yhtään kertaa näyttäytyneet eivätkä tulleet sisälle keittiöön, vaikka komeron ovi oli usein joko auki tai raollaan. En kuitenkaan välittänyt tämän laatuisista alivuokralaisista, mutta en uskaltanut alkaa yksin häätämään niitä. Sain avuksi naapurin tutun pariskunnan, Riitan ja Matin, jolla oli hävitykseen tarvittavat varusteet. Koska keittiön ja olohuoneen välisessä aukossa ei ollut ovea, pitelimme Riitan kanssa sänkypeittoa estämään mahdollisesti häädöstä äkäisten vuokralaisten hyökkäykset.

Häätö sujui hyvin, mutta ilmeisesti hengissä selvisi yksi tai kaksi pesän asukasta, jotka olivat tottuneet minuun, eivätkä syyttäneet minua häädöstä. Koko loppukesän nämä tai tämä henkiin jäänyt seurusteli kanssani. Aina kun menin ulos perkaamaan marjoja, juomaan kahvia tai syömään aamupuuroa, pyrähti luokseni ampiainen. Se räpytteli siipiään, pyörähti muutaman kerran pääni ympäri, kurkisteli marja-astioihin, työnsi imukärsänsä marjaan, erikoisesti vaaraimet olivat sen herkkua. Joskus se istahti kädelleni, mutta ei koskaan pistänyt. Juttelin sille, pyysin pysymään vähän kauempana, en huitonut tai hätyyttänyt. Kerran söin kahvin kanssa kinkkuvoileipää, kädessäni toinen, toinen vadilla. Kaverini pyrähti kinkun viereen, maisteli reunasta ja nappasi lopulta pöydälle pudonneen pienen kinkkupalan ja vei mennessään. En ollut tiennytkään, että ampiaiset ovat lihansyöjiä.

Nyt ilmojen viilennyttyä ystäväni on lopettanut vierailunsa, sille oli mukava jutella, se vastasi surisemalla ja räpyttelemällä iloisesti siipiään. Toivon sen palaavan ensi kesänä, mutta en rakentavan pesäänsä komerooni.

Takaisin sivulle Proosa