Hilla

Anna Kyrö

Se mehukas luinen marja

Hilla. Antologia. Toim. Tapani Tavi. Avoin kirjoittajaryhmä, 2020.

Hilla on kittiläläis-sodankyläläisen Avoimen kirjoittajaryhmän neljäs antologia.

Antologialla on kymmenen kirjoittajaa, joista jokainen luo omaa ilmaisuaan. Se konkretisoituu jo aikaisemmista antologioista tuttuina kirjoittajien tavaramerkkeinä kuten poikkeavana kirjainkokona, runojen laatikointina, otsikointitapana tai murteen käyttönä.

Uusimmalla antologialla on kotipaikkaan liittyvä aihe, hilla. Myös ryhmän aikaisemmat antologiat ammentavat ympäristöstä. Vaara vai… tai tunturi (2017), Kittilän kuusi (2018) ja O-joen kaarnalaivojen purjeissa (2019) nostavat jo otsikoissaan esille kirjoittajille tärkeät maisemat. Kuten ei aikaisemmissa, ei uusimmassakaan antologiassa runoja ole ympätty väkisin yhteisen aiheen alle.

Ryhmän vetäjä, Tapani Tavi, on mukana yhtenä runoilijana. Hänen havainnointitapansa saa arkipäiväiset tilanteet näyttämään vaikkapa sirkustempuilta. ”Keko hilloja kourallani kasvaa ylös taivaisiin / asetan yksivuotiaani päälle sen / marja marjalta hän popsii itsensä alas kämmenelleni / ja siitä syliin / pieree jaloja yön auringon marjan luita.”

Maarit Niskanen lähtee liikkeelle ikuisista teemoista kuten rauhasta, onnesta, ystävyydestä ja elämän tarkoituksesta. Ilman konkreettisia aiheita on abstrakteista teemoista vaikea kirjoittaa tuoreesti, mutta tottahan se on, että ”onni on silmänräpäyksiä / ajanjaksossa jota elämäksi kutsutaan”.

Jukka Ylisuvannon runossa kerrotaan inhimillinen tarina vyöryttävin sanoin, niin että tunnelmaan tulee mukaan noitarummun kuminaakin: ”…sitä kipua, joka jätti onton kaiun // kuka kumisi kuin tyhjä saavi // johon nahan kiristimme, / verijuurilla kalvoksi vyötimme // ja sillä sisävarjoille soitimme / sodan ja soitimen // samalla sävelellä…”

Anita Hannulan runo dokumentoi kipakasti koronavuoden tunnelmia: ”Media huutaa ja jauhaa / aivot täynnä korona-sontaa. / Peskää käsiänne! / Ei saa halata! / Pitäkää väli!”

Pyritan runo Mustikka on hieno kuvaus luovasta tapahtumasta: ”Ilman kertojaa - / Marjat varvuissa. // Tekijättä kypsyminen käynnissä.” Pyritan muissakin runoissa kielen, mielen ja ns. todellisuuden yhteys on elimellinen.

Roosa Ylipahkala riimittelee sanottavansa. Riimirunous on noussut uudestaan arvoonsa. Sen käyttäminen elävästi ja rikkaasti on vaikea taito. On ilahduttavaa, että joku jaksaa harjoittaa tätä taitoa. Kun kuuntelee Ylipahkalan runoja laulusanoituksina, kliseet eivät häiritse ja runojen sanomaan voi yhtyä: ”Ihmiskuoria, valkoisia valheita, / sokeutta, filttereitä, mammonaa ja makeutta. / Kiiltokuvia, IKEA-tupia… / Tärkeintä on some, / tuo ihmismielen home.”

Antologian toiseksi ainoan proosatekstin on kirjoittanut Kristiina. Teksti on tarpeellinen muistutus siitä, että sanottavalla on oikeus etsiä itselleen sopiva muoto. Mettän peitossa pitääkin kertoa juuri näin, kuulijaa puhuttelevilla mietiskelevillä ja jutustelevilla lauseilla. ”Mutta mietippä, jos joku ihan tavallinenki päivä olis sellanen, että eksyt. Tiskaat astiat, siivoat, pyyhit pölyt tai imuroit. Teet sellasia tavallisia kotihommia. Sitte vain joku muuttuu ja löyät ittes mettästä.”

Sari Hakko otsikoi runonsa päiväkirjamerkinnöiksi. Runot liikkuvat uushenkisyyden ja eroottisen kaipuun keijupölyisessä maastossa, mutta tunnelmointi tihkuu kyllä myös totista kamppailua elämän kanssa: ”Rakkautta etsien kaikki kuljemme / polkuamme eteenpäin. // Sademetsien tuhoutuessa mietin / mikä on tärkeintä, / mikä saa ihmiskunnan vaeltamaan eteenpäin.”

Markus Jylhä on löytänyt runoihinsa konkreettisia kuvia ja itseään säästelemättömän asenteen, mikä on aina hyvä merkki. ”Missä jeesusteippi kun sitä tarvitsen?”

Eeva Suhosen osuus alkaa vaarattoman tuntuisesti: hillan arvo nousee talvea kohden. Mutta sen jälkeen runot muuttuvat hurjemmiksi. Suo on arvaamaton kuten elämäkin. ”Kohmeisin sormin kynsitulilla / lakan voi unohtaa.”

Vielä pari sanaa kuvituksesta. Saija Lehden vahvaa vihreää ja oranssia hehkuva kansi vangitsee katseen. Kirja on jäänyt pöydälleni tauluksi. Myös sisäsivujen kuvat ovat värikkäitä ja vahvoja, mutta niiden tekijyys jättää ison kysymyksen. Teostietosivulla kuvien tekijänoikeus on merkitty yhdelle henkilölle, kuvittajia löytyy itse asiassa yhdeksän ja heidän joukossaan on tekijänoikeusnäkökulmasta hämmennystä herättäviä nimiä.

Ryhmä on synnyttänyt antologioita teos per vuosi -vauhtia. Julkaisutahti kertoo ryhmän elinvoimasta. Jäin miettimään, olisiko hillan sittenkin pitänyt antaa vielä vähän kypsyä? Sensuroimaton virtaaminen ja kärsivällinen kypsyttely – molempia tarvitaan luovassa työssä.

Hillan takakansiteksti kiteyttää joka tapauksessa arvokkaan marjan olemuksen: ”Ihmispolvet / vaihtuvat / uudempiin. / jostain se tulee / aina. / luinen marja.” Näin on.

30.11.2020

Takaisin sivulle Lukurinki/Kirjaesittelyt