Pysähdyksiä

Helge Tuisku:

Pysähdyksiä

Heinäkuun lopun helteinen päivä kuumentaa moneen kertaan paikattua tienpintaa. Jos tietä kulkisi nyt ihminen, hän tuntisi tiestä nousevan öljysoran hajun sieraimissaan. Varmasti hajun tuntee myös kimalainen, joka vaeltaa tienreunan voikukista toiseen. Aamupäivällä tietä pöristeli iänvanhalla Saabillaan peräkamaripoika Pertti jättäen jälkeensä kaksitahtibensan hajun leijumaan pitkäksi aikaa.

Minä en aisti hajuja, mutta lämpö saa minuunkin eloa. Kasvan jopa pituutta lämpölaajeneman ansiosta. En niin paljoa, että ihminen sitä huomaa, mutta kuitenkin. Ja aivan kuin ihminen minä olen myös ruskettunut. Siihen tosin on tarvittu vuorotellen myös piiskaavaa sadetta ja sopivaa lämpöä. Yläpäässäni oleva merkki on vielä pääosin keltainen, vaikka ruosterusketus on senkin täplittänyt. Lisäksi merkissä on yksi luodinreikä, jonka huonoon saalisonneen turhautunut metsästäjä posautti kauan sitten.

Se oli kuusikymmentäluvun alkupuolta, kun minut tähän tienreunaan istutettiin. Tie oli juuri valmistunut sorapintaisena, ja eräänä päivänä jyristeli paikalle TVH:n keltainen kuorma-auto. Autosta laskeutui kaksi vantteraa miestä, joista toinen alkoi kaivaa kuoppaa tienreunaan. Traktorikaivureista ei ollut silloin tietoakaan. Toinen mies kiipesi auton lavalle ja tipautti tolpan ja sen juureen valetun betonijalan tielle. Yksissä tuumin miehet upottivat betonijalan monttuun ja tarkistivat, että varsi on suorassa. Sitten vielä merkki kiinni tolpan yläpäähän pienillä pulteilla, ja niin olin valmis. Miehet laittoivat myös tien toiselle puolelle samanlaisen tolpan ja merkin vähän matkaa kyläkaupan suuntaan.

Päivät, kuukaudet ja vuodenajat alkoivat pyörimään. Aamuisin vierelläni odotti väkeä kaupunkiin menevää linja-autoa. Vielä seitsemänkymmentäluvulla pysäkillä parveili myös koululaisia, kun kunnan maksamat kuljetukset alkoivat. Kuulin aikuisten puhuvan, että TVH:n pitäisi rakentaa katos pysäkille, ettei tarvitse sateessa odotella. Katosta ei koskaan kuulunut. Tie sentään päällystettiin mutta autoilijoiden harmiksi vain öljysoralla eikä kunnon asfaltilla. Kun tien pohjatyökin oli tehty heikosti, alkoi öljysora murentua ja kulua kuopille jo muutamassa vuodessa. Sitkeästi miehet kävivät lapioimassa öljysoraa tai kylmäasfalttia pahimpiin kuoppiin. Uutta pintaa ei kuitenkaan enää vedetty. Vetoomuksiin tuli tielaitokselta aina sama vastaus: ei kannata, liikenne niin vähäistä.

Aamuisin alkoi olla yhä hiljaisempaa kun koululaisetkin vähenivät. Aikuiset odottelijat loppuivat lähes kokonaan, sillä useimmilla oli jo oma auto. Väkeä muutti myös kauemmas kaupunkiin tai läheiseen isompaan kylään, joka sijaitsee järven rannalla ja jossa on säilynyt vieläkin kauppa ja koulu. Eikä naapurilla tien toisella puolella ollut tietenkään sen vilkkaampaa. Murheellisena katselimme aamusta iltaan hiljaista, rapistuvaa tietä. Sitten tuli vielä lopullinen isku. Pikkuhiljaa vöyristyneestä naapurikylästä rakennettiin uusi oikotie valtatielle ja linja-autot alkoivat kulkea sitä kautta. Ohitseni kulkee enää harvoja omissa vanhoissa taloissaan sinnitteleviä kylän asukkaita tai heidän kesävieraitaan. Joskus tielle eksyy tien huonosta kunnosta tietämättömiä matkailijoita, jotka rytyytyksestä selvittyään eivät erehdy tielle toista kertaa.

Helteinen päivä alkaa viilentyä. Mettä keräävä kimalainenkin palasi tien toista reunaa, ja pörinä vaimeni pikkuhiljaa. Vanhapoika Pertti ei ole palannut Saabillaan. Lienee hakenut pari mäyräkoiraa olutta naapurikylän kaupasta ja mennyt saunomaan kaverinsa luokse. Onhan keskiviikkoilta. Mutta minä törötän tässä, kuten jo kuusikymmentä vuotta olen tehnyt. Aura-autojen heittämät raskaat lumisuihkut eivät ole minua taittaneet, sillä varteni on vahvaa kunnon rautaa eikä nykyajan tolppien pehmeää metalliseosta. Naapurilta joku nuorimies kävi ruuvaamassa linja-autopysäkkiä osoittavan merkin irti. Laittoi kai sen huoneensa seinälle. Ehkä jonain päivänä meidät kummatkin unohdetut leikataan juuresta poikki ja nakataan metallinkeräyslavalle. Pysäkin merkkeinä olemme muuttuneet muistomerkeiksi, joita ei enää tarvita.

Takaisin sivulle Proosa