Wienerwaldin tarinoita 5

Viides valssi

Martin nukkui aina sunnuntaisin pitkään iltapäivälle. Sitten hän tapasi lähteä kaupungille. Mutta hellittämätön puhelin ei sinä aamuna antanut hänelle rauhaa, se soi jo aamuseitsemältä, tunnin unien jälkeen, ja hänen oli noustava vastaamaan! Se oli poliisi, joka pyysi Martinia saapumaan tätinsä asunnolle, tai sille, mitä siitä oli jäljellä, sillä oli tapahtunut jotain käsittämätöntä. Aivan niin! Kun Martin tuli paikalle, asunnon irtaimistoa oli levinneenä kadulla talon edessä ja vanhat ihmiset muistelivat vuotta 1945, kun pommitukset ja kranaattituli halkoivat reikiä rakennusten seiniin ja paljastivat yksityisen elämän (tai mitä niistä oli jäljellä) pornografisen viiltävällä tarkkuudella. Tähänkö se loppui, ajatteli Martin väsymyksestä jokseenkin tylsänä. Hän oli tätinsä ainoa elossa oleva sukulainen, hänelle selitettiin, ei tiedetty kehen muuhun olisi voitu ottaa yhteyttä. Mutta aamu oli ankaran alakuloinen, katukäytävällä ja ajoradalla oli kaaos, jollainen syntyy kun elämä päättyy liian äkisti. Martin kohautteli hartioitaan ja värisi kylmästä (hänellä oli vain musta t-paita ja mustat farmarit päällään) ja kauhusta (sillä tällaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt eikä kuvitellut -- siinä piirissä, jossa hän liikkui, tapahtui totta kai suuriakin tragedioita, mutta niille kaikille oli ominaista periporvarillinen siisteys ja järjestys). Hän kuunteli poliisien ja palomiesten puheita, mutta ei ymmärtänyt yhtään mitään. Minä haluan takaisin nukkumaan, hän ajatteli ja poimi kadunreunasta -- edes jotain tehdäkseen -- kastuneen ja päälletallatun vihkon. Siinä oli kirjoitusta ja hän luki viimeiseltä sivulta (ja hän ajatteli, että olisi ollut kohtuullista viedä tätiä useammin ulos):

Niin monet asiat voivat tehdä onnelliseksi. Sametin kosketus sormia ja kämmentä vasten, sen Fragonardin maalauksen, jonka nimeä minä en muista, ajatteleminen, tai Watteaun akvarellin. Konjakin paahdetunruskea väri ja tuoksu aromilasissa talvipakkasella, kun haetaan kylmästä omenoita, tai sisälle asti kuuluva raitiovaunujen jarrujen kirske aamuseitsemältä ja ikkunan alareunaan yöllä kasvaneen jään reunan täydellinen kaari. Pystysuoraan kohoava hiilivoimalan savu Tonavan pohjoisrannalla, siellä missä on alavaa, joesta leijuva sumu ja puhelun odotus. Se, että sunnuntaisin iltapäivällä mennään ulos, jos sää ei ole aivan kurja. Öiden valo, rautatieaseman hallien ummehtunut ilma, kaakaolautasen pieni pitsireunainen paperiservetti. Että jumalaa ei ole, eikä pelastusta.

Poliisimies tarjoaa Martinille mustaa kahvia pahvimukista. Ei ole pelastusta, Martin ajattelee jo vähän kevyemmin. Ei ole pelastusta, sillä poliisimiehen silmät ovat syvät ja ruskeat ja parransänki paljastaa hänet yön varjojen kulkijaksi ja miehen hymyillessä suun ympärille syntyvät syvät juonteet, joita Martin haluaa jo kosketella. Ei ole pelastusta, sillä on aamu eikä tällä miehellä ole nimeä ja hänen vuoronsa päättyy pian, Martin kysyy ja kyllä kyllä poliisimies vastaa.