Taavi

Jaana Angeria:

Sodan syvät jäljet

Terhi Törmälehto, Taavi (Otava, 2021) s. 298

Terhi Törmälehto on kirjoittanut romaanin isoisästään, sotasankari Taavi Törmälehdosta. Kirja ei kuitenkaan ole elämäkerta eikä edes perinteinen sotaromaani, mutta silti – tai ehkä juuri sen vuoksi — se on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Teos alkaa huudolla, joka raikuu pitkin kylää ja jonka jokainen tunnistaa. Se on osoitus äidin hädästä. Sotatoimet vievät haapavetisiä miehiä rintamalle, mutta moni palaa takaisin nopeasti: osa arkussa, osa vammautuneina joko keholtaan tai sielultaan.

Hurjapäinen Taavi karkaa tositoimiin etuajassa. Pian 17-vuotias onkin sotamies ja taistelee etulinjassa. Hän oppii tuijottamaan vihollista silmämuniin ja tappamaan kylmänrauhallisesti. Hän ei pelkää kuolemaa mutta toivoo saavansa lähteä kunniakkaasti, ei housut kintuissa.

Taavi ei tahdo palata kotikonnuille edes lomilla, sillä hän osaa sotia muttei rauhoittua. Ruusa-äiti näkee poikansa muuttuvan ja pelkää. Lisäksi hän piirtää Raamattuun mustia viivoja. Ne kertovat, montako ihmistä Taavi on tappanut. Pian pojan urotöistä puhutaan kylillä ja kirjoitetaan lehdissä. Äiti on ylpeä ja kauhuissaan. Hän rukoilee sekä poikansa että tämän uhrien puolesta.

"Sitten kuvittelen lapsia, vaikka en tahtoisi. Avojalkaisia, Kalinkaa laulavia lapsia ehdin kuvitella, vaikka suuta polttaa ja minusta olisi kohtuullista, että saisin edes sen unohtaa, että orpojakin minun poikani tekee."

Syttyy jatkosota, ja jälleen Taavin paikka on siellä, missä taistellaan. Hän haavoittuu mutta palaa pian takaisin rintamalle. Kotonakin sankari piipahtaa, mutta sekä äiti että pikkuveli pettyvät: Taavi ei ole entisellään.

Taavia kolme vuotta nuorempi pikkuveli Veikko on aina ihaillut isoveljeään, mutta tämä on herkkä taiteilijasielu, jota jo sotatarinat kylmäävät. Pian käsky käy, ja Veikko joutuu sotaväkeen. Hän saa huomata, ettei ole helppoa olla sotasankarin pelokas pikkuveli. Äiti aavistaa, ettei Veikon taival pääty hyvin, ja ikävä kyllä vaisto osuu oikeaan.

Kirjassa kerrotaan sota-ajan rinnalla Taavista vuoden 1967 Göteborgissa. Suomalaiset tuntevat yhä sotasankarinsa, mutta ruotsalaisille Taavin kaltaiset komennusmiehet ovat pohjasakkaa, väkeä, joka tekee hanttihommat, jotka eivät ruotsalaisille kelpaa. Keski-ikäistynyt ja sodan runtelema Taavi on väsynyt. "Kun saasta on siivottu, maat kasvavat uutta puuta ja ihmiskehot ovat ainoa taistelukenttä, jossa sota jatkuu."

Kirjan lopussa Taavi kulkee kaupungilla allapäin. Eteen tulee yllättävä tilanne – ja Taavi toimii kuten sotatantereella. Nyt vain ei Taavia kehuta, eikä rinnalla ole ketään.

Taavi-kirja on ehyt ja hieno kokonaisuus. Koska Törmälehto kuvaa sota-aikaa Taavin, äidin ja pikkuveljen silmin, kirja pakottaa pysähtymään ja näkemään sodan monet kasvot. Sodan raakuudet kylmäävät, mutta upeat luonto- ja henkilökuvaukset tasapainottavat kerrontaa hienosti.

Vaikka kirjassa kerrotaan historiasta, se on hyvin ajankohtainen. Täällä meidän keskellämme elää yhä runsaasti taaveja, veikkoja ja ruusia. On nuorukaisia, jotka tahtovat toimintaa ja sankaruutta; on sisaruksia ja äitejä, jotka kotona ahkeroivat, pelkäävät ja kärsivät. On myös aivan liikaa nähneitä ja kokeneita ihmisiä, joiden sisältä paha olo voi purkautua rajusti ja arvaamatta.

Takaisin sivulle Lukurinki/Kirjaesittelyt