Uutisarkisto‎ > ‎

Rinki; ajassa nyt!


Aiemmin julkaistut pääkirjoitukset

10/16 Siitä se ajatus sitten lähti
04/2016 Kiihdytään samoista asioista!
09/2015 Metsällä
04/2015 Luovuus on rajaton
09/2014 Aatoksia omenalaatikon ääressä
04/2014 Pientä muistamista
09/2013 Ringin jäsenenä on hauska olla
09/2012 Ja alussa oli runous
03/2012 Valintojen kohtaaminen
09/2011 Ihmisen mieli ja sen ilmaisu?
03/2011 Lukeminen - turhaa ajankäyttöäkö?
10/2010 Tartu syksyyn!
05/2010 Västäräkistä vähäsen
10/2009 Sanat pyrkivät paperille
05/2009 Luonnollista
01/2009 Aa bee see
09/2008 Kannattaa nousta vuorelle
04/2008 Lähteellä
12/2007 Tarinaa tarinasta
08/2007 Septimus Pullean leijutus
05/2007 Lue ja kirjoita kesälläkin
02/2007 Tarjoamme lämpiäisiä



10/2016


Siitä se ajatus sitten lähti

Sydän hakkaa, kädet ovat jääkylmät ja hikoilevat samanaikaisesti. Päässä lyö tyhjää. Vilkaisen kelloa, armonaikani alkaa olla ohi. Astun estradille, kuulen kun esittelen itseni, ja yhtäkkiä jännitys on poissa. Tämä tarinahan on tuttu. Itsehän olen sen elänyt. Minun elämäni. Minun kokemustarinani.

Kaksikymmentä vuotta sitten minuun tuli kutsumaton, harvinainen vieras. Asettui taloksi fysiikkaani ja mellasti kehossani kuten halusi. Ei suostunut poistumaan, kutsui pari kaveriaankin mukaan. Olivat tulleet jäädäkseen. Sinunkauppoja en ole tehnyt. Lempinimillä näitä kutsumattomia en helli.

Elettävä näiden kanssa kuitenkin on. Ihmisen mieli ja keho kestää paljon. Paju taipuu ja taipuu, mutta ihan helpolla se ei katkea. Ajatusmaailma muokkautuu elettävään tilanteeseen, oma keho muuttuu vähän vinksallaan olevaksi ladoksi, pystyssä kuitenkin. Elämä voi olla hyvä, vaikkei se sitä olekaan, mitä itse oli itselleen unelmoinut ja toivonut.

Kaksikymmentä vuotta ja aika on kypsä. Tarve kertoa ja avautua elämästä näiden kutsumattomien kanssa. Huomasin, että blogin kirjoittaminen on minulle luonteva tapa kirjoittaa, vaikka sekään ei ihan mutkatonta ole. Hidasta. Päässä miljoona aihetta, mutta hidas kirjoittaja, vielä hitaampi oikolukija, kamppailua yhdyssanojen kanssa. Pilkkuviilari.

Uskon, että asiat tapahtuvat, kun niiden aika on. Löydän itseni kokemustoimijakoulutuksesta – tarkoituksena oppia jäsentelemään kokemustarinani. Samalla vauhdilla myös potilasnäyttelijäkoulutuksessa. Millä ihmeen tiellä oikein olen​?

Siitä se ajatus sitten lähti.

Tarvitaan yksi idearikas ihminen, joka heittää pallon herkästi innostuvalle, ja mukaan saadaan vielä dramaturgiaa rakastava opettaja. Tarvitaan tarina. Minun tarinani. Päästäni ei irtoa muuta kuin hiuksia. Tarinaa siellä ei ole. Paitsi että on. Tarina purskahtaa ulos, onhan se kaksikymmentä vuotta kehittynyt ja muhinut. Innostunut ohjaaja ohjaa sen monologiksi. Pääosassa minä, minun tarinanihan se on.

Kirjoitin itseni monologiin. Haloo Suomi! Minulla on asiaa! Näyttämöllä ollessani aistin hiljaisuuden – minua kuunnellaan.

 

Lokakuussa 2016

Eeva-Liisa Peltonen

Ringin nettineuvoston jäsen


Eeva-Liisan blogiin



04/2016

Kiihdytään samoista asioista!

Kevätauringon säteet hyväilevät muhkeita kinoksia, tuuli puhaltaa kirpeästi pohjoisesta, kadulla kulkija vetää huivin tiukemmalle. On huhtikuu, Pohjolan valoisat yöt ja yöpakkaset.

Tämä talvi ja edellinen syksy jäävät suomalaisten mieliin maahanmuuttajista, jotka pakenevat sotaa, nälkää ja turvattomuutta. Heitä on saapunut maahamme tuhansia suurin toivein. Kohtaaminen puolin ja toisin on sekä luonnikasta että monella tavalla ongelmallista. Aika kulkee, tuulet puhaltavat, ja me opimme näkemään lähimmäisemme uudella tavalla.

Fiktion maailma on ainoa vapauden muoto, mikä meillä nykyajan ihmisillä on.   Näin Taija Tuominen on kirjoittanut. Maahanmuuttajat löytänevät oman fiktiomaailmansa. Heidän tarinansa putkahtavat, mikäli he kotoutuvat kylmään, kauniiseen maahamme. Heidän kirjoittamansa kokemukset tulevat rikastuttamaan kulttuuriamme.

Merilappilainen Kirjoittajaryhmä Rinki on koonnut riveihinsä yli 40 vuoden ajan kirjoittajia. Viime syksynä julkaistiin Ringin 19. antologia Ikkunalla keltainen kukka. Se kertoo jäsentemme vaelteluista fiktion maailmassa. Sieltä saatujen kokemusten kautta on sepitetty runoja, tarinoita ja aforismeja. Kirjalle on tullut lukijoilta antoisaa palautetta, myös kirjan kuvitusta on kiitelty.

Kirjoittajien on ruokittava omaa fiktiomaailmaansa saadakseen eväitä harrastukseensa. Niinpä nyt opistokauden päättyessä Rinki on kutsunut jäsenensä  ”Kahvila Ringin” ensimmäiseen iltaan maanantaina 18.4. kirjastoon. Tarkoituksena on keskustella kirjoittamiseen liittyvistä asioista, lukea omia tekstejä, ideoida toimintaa ja keskustella ”kahvilakokoontumisten” jatkumisesta tulevana syksynä.

Kun syksyllä tapaamme, on repussa muistot runohetkistä meren äärellä, Kesämukkulan innostuneiden keskustelijoiden kannanotoista, kirjailijapäivien kuulumisista, naapurikaupunkimme Tornion Kuvataideseuran näyttelystä ja Taidekamarin kiehtovasta ilmapiiristä.

Ringin toimintaan osallistujista voi todeta Sylvi Kekkosen sanoin

                      Vain ne, jotka kiihtyvät samoista asioista,

                      ymmärtävät toisiaan.

                                           

 Huhtikuussa 2016

 Irma Melin




09/2015

Metsällä


Ennen maanviljelyn keksimistä ihmiset elivät metsästäjä-keräilijän elämää eli he hankkivat ravintonsa suoraan luonnosta. Kirjoittaja, nykypäivän metsästäjä-keräilijä, kulkee tekstien jäljillä. Sanojen ja lauseiden pyyntikulttuuri perustuu kokemuksista saatavaan ravintoon. Joskus tavallinen arki tarjoaa siihen kaiken tarvittavan, mutta aina niin ei käy. Paperi on tyhjä, kynä makaa päivästä toiseen pöydällä. Silloin voi olla hyvä lähteä metsästysretkelle ja virittää pyydykset kauemmas kotoa.


 On syyskuun 11. päivän ilta, perjantai, joka muuttuu pian lauantaiksi. Makaan maassa yötaivas kattonani Ylä-Sallaajärven laavulla. En ottanut mukaan kelloa ja puhelimen akku on tyhjentynyt. Olen ajaton! Onneksi aika ei siitä piittaa. Yöilma tuntuu viileänä kasvoilla, mutta untuvamakuupussin sisällä minun on lämmin. Täältä Taka-Keljosta on sopivasti matkaa kaupunkiin: tähdet loistavat puhtaina ja kirkkaasti. Taivaalla kiitää satelliitti. Se sukeltaa männyn oksastoon, tulee ulos toiselta puolelta. Maa tuntuu selkää vasten turvalliselta.

Kuuntelen putoilevia keltaisia lehtiä. Jokin toinen ääni kantautuu etäältä yli tyynen järven pinnan. Ilman värähtely saavuttaa korvakäytävän ja tärykalvon, naputtelee kuuloluita, saa simpukan sisällä Cortin elimen nesteen värähtelemään. Karvasolut taipuvat toisiaan vasten. Syntyy sähkökemiallinen signaali, joka jatkaa kuulohermoa pitkin aivokuorelle. Valtava määrä tiedonkäsittelyä, josta muistini hakee automaattisesti äänen hahmoa ja lopulta – sekunnin murto-osassa – tunnistan äänen koiraksi. Komeita haukahduksia! Mitähän se haukkuu, jotain outoa yöllistä ääntä, hiljaisuuttako vai kenties satelliittia?

Raukeus valtaa kehoa. Metsästän tähdenlentoa ja odottelen unta. Kumpi tulee ensin? Odotus katkeaa lähestyvän auton ääneen. Ajaako se ohi? Ei, se lähestyy ja peruuttaa soratietä kohti laavua. Auton valot loistavat liian kirkkaasti yössä. Kuulen oven aukeavan ja äänet lähestyvät. Otsalamppujen kiilat heiluvat kohti. Olen silmänräpäyksessä täysin hereillä ja valpas. Miten tällaisessa tilanteessa kuuluu toimia? Nousen kömpelösti makuupussista ja huudan ”Älkää säikähtäkö, täällä on ihminen!” Vastaus: ”Säikähdettiin jo!” Ääni on yllättynyt, hieman huvittunut, ystävällinen. Pariskunta saapuu yökylään.

On yllättävän helppoa tehdä tuttavuutta pimeässä. Luottamus syntyy välillemme nopeasti. Juttelemme kaikenlaista luonnosta, tähtien katselusta, Lapista, syrjäkylistä, saamelaisista, työstä, työttömyydestä, varusmiespalveluksesta ja yhteiskunnan muutoksista. Jossain vaiheessa keskustelu kääntyy erikoiseen yölliseen kohtaamiseen. Päätämme yhdessä, ettei kannata huutaa ”Älkää säikähtäkö!”, koska reaktio on kuitenkin automaattinen. Parempi olisi huutaa vaikkapa ”Moi!”. Nauramme kaikki makeasti.

Toivotamme hyvät yöt ja pariskunta lähtee ajamaan kotiin. Auton takavalot katoavat yöhön. Missään vaiheessa minulle ei selviä, miltä nämä mukavat ihmiset näyttävät, vaikka opin tuntemaan heidän äänensä ja he oppivat minun. Tunnistaisinko heidät, jos tapaisimme joskus kaupungilla? Liian myöhään ymmärrän, että olisin voinut sytyttää otsalamppuni ja paljastaa heille kasvoni. Nyt he ovat jo menneet. Kohtaamisesta jää hyvä mieli. Taittelen villapaidan tyynyksi ja painun takaisin makuupussiin.

 

Tähdenlento tai uni!

  

Jyväskylässä 16.9.2015

Mikko Heikkinen






04/2015

Luovuus on rajaton


Vapun aatonaattoiltana taivas ruskottaa verenkarvaisena ja saa lehdettömien koivujen välistä joen veden toistamaan värejään.  Taivasta katsellessani mietin, onko se pysynyt samana ”taivaan ja maan luomisesta” lähtien, vai onko ikkunastani näkyvä taivas jonkinlaisen evoluution tulos. Huomaan sen pohtimisen turhaksi ja käännän ajatukseni  erityyppisen evoluution mahdollisuuteen.

 

Kulttuurievoluution välttämättömät ehdot ovat olleet puheen ja kielen kehitys, teknisen kulttuurievoluution ratkaisevin vaihe on ollut kirjoitustaidon syntyminen.  Näin kirjoitti Olli Haapala kolumnissaan Helsingin Sanomissa 31.3.2001. Olen säilyttänyt kolumnin, koska se on mielestäni selkeästi ilmaistu ajatus. Hän myös kirjoittaa, että geenin vastinetta kulttuurievoluutiossa  ei ole.

 

Nykyään kannetaan lukuisissa eri instansseissa huolta lasten ja nuorten sanavaraston köyhtymisestä. Syynä tunnutaan pitävän kännykän ja erityisesti  sosiaalisen median kautta  tapahtuvaa viestintää.  Kieli muuttuu entistä paljon vauhdikkaammin, siihen ilmestyy uusia sanoja ja käsitteitä, vieraskieliset ilmaisut yleistyvät. Varsinkin englanti valtaa alaa.  Hyvä vaiko paha, kuka osaisi sanoa. Eräs englantia äidinkielenään puhuva henkilö ihmetteli, miksi suomalaiset käyttävät vieraskielisiä sanoja ja ilmauksia niin paljon, hänen mielestään suomi on kaunis kieli, jolla asiat voi ilmaista ilman lainasanoja.

 

Lehtiuutisten mukaan eräät tutkijat ovat huolestuneet peruskoulun päättävien nuorten äidinkielen kirjoitustaidoista. Helsingin Sanomat otsikoi 29.4.15: Osa 9-luokkalaisista ei osaa tehdä kesätyöhakemusta. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen mukaan on koko koulun asia korostaa, että kirjoittaminen, lukeminen ja kielenkäyttötaito ovat hyödyllisiä kansalaistaitoja. Jos väittää jotain, niin se pitää osata myös perustella. Taidatkos sen paremmin sanoa! En menisi vannomaan itse osaavani kirjoittaa enää työpaikkahakemusta, ensimmäistä työpaikkaa hakiessani kirjoitin hakemuksen käsin huolellisesti. Työpaikan sain. En tiennyt, että tulevalta työnantajaltani olisin saanut sitä varten laaditun valmiin lomakkeen.

 

 En uskalla väittää evoluutiosta mitään, mutta uskon, että taivas, maa ja meri vuorokauden- ja vuodenkiertoineen eivät ole kovin paljon muuttuneet evoluution toimesta. Aurinko antaa lämpöään ikuisuuteen asti, tulivuoret purkautuvat, maanjäristyksia sattuu ja Perämeren rannikolla maa kohoaa hiljalleen. Uskon myös, että ihmisten luovuus on rajaton ja kirjoittamisen sekä lukemisen into loppumaton.

 

Sen todistaa myös Kirjoittajaryhmä Rinki, joka julkistaa 19. antologiansa syksyllä. Nimi ja sisältö ovat vielä salaisuuksia, mutta rinkiläisten luovuus sekä valmius ja into kirjoittamiseen tuovat jälleen monipuolista ja antoisaa tekstiä lukijoiden iloksi.

 

Huhtikuussa 2015

Toini Marjamaa 




09/2014

Aatoksia omenalaatikon ääressä



Kirjoittajana pohdiskelen useinkin, että mistähän saisin taas kirjoittamisen aineksia. En pääse alkuun, jos minulla ei ole pienintäkään ideaa päässäni. Olen kokeillut monenmoisia konsteja.

Nykyään minulla on pieni muistikirja ja lyhyt kynänpätkä taskussani, kun lähden lenkille, kauppaan, kansalaisopistoon tai kirjastoon. Sinne raapustan nopeasti, jos jotain mielenkiintoista putkahtaa mieleeni. Keittiön tai olohuoneen pöydällä on vakituisesti isompi vihkonen, sellainen, josta saa repäistä lehtiä irti. Usein niihin ilmaantuukin lyhyitä ajatuksenkappaleita. Junassa salakuuntelen ihmisten puheluita, esim.

—No, koittakaahan saaha aikaan kunnon päänsärky!

Helppo arvata , mistä asiasta on puhe.

Sitten, kun saan itseni raahattua kirjoituspöydän ääreen, ovat muistilappuseni kuin kainalosauvoja jalkavammaiselle. Varminta aineistoa minulle ovat aina olleet epäonnen hetket, jotka rakastavat seuraani.

Tänä vuonna jouduin ensi kertaa turvautumaan vanhoihin säilöntäkonsteihin. Tyhjensin poislähtiessäni Kutturan pakastearkun ja toin Kemin pakastekaappiin, joka oli valmiiksi puolittain Hannun kalojen vallassa. Ja uusiakin marjoja tuli aika tavalla. Viinimarjamehupullot törröttävät jääkaapissani, samoin puolukka-ja omenahillopurkit. Se, mitä varten jääkaappi on tarkoitettu, on ahdettuna toiseen vihanneslokeroon ja pullojen päälle ynnä ylimatalaan ylähyllyyn. Kellarimme jäähtyy kyllä, kun tulee pakkasia. Käyn joka viikko kurkkimassa siellä olevaa lämpömittaria, että milloin voisin viedä tavaroita sinne. Eikä siinä kaikki. Puoli laatikollista mäntsäläläisiä omenoita odottelee vielä pääsemistä hillopurkkeihin. Minä, tavaroiden poisheittäjä olen tietenkin juuri viime vuonna päättänyt heittää kaikki tyhjät lasipurkit tiehensä. Jouduin siis keräilemään tyhjiä lasipurkkeja kirpputoreilta ja tuttavilta. Kokkiveljeltäni Erkiltä sain neuvon, että kuumia säilykkeitä pitää käsitellä seuraavasti:

Täpötäydet purkit asetellaan jäähtymään ylösalaisin. Kuulemma ilma puristuu pois, ja siten säilyvät vuosikausia.

Katsotaan nyt, säilyvätkö.

Joku voi ihmetellä, että mitä minä yksinäinen ihminen hamuan niin paljon syömistä. Kun jälkikasvua tulee vierailulle, silloin syntyy aina mukava kolo pakastimeen. Ja lomien aikana Kutturassa on ruokapöydässä usein kymmenenkin ihmistä yhtaikaa. Kauppaan on matkaa puolisen sataa kilometriä.

Vielä olisi pakastimeen pantavaa, vaan kun ei sovi. Muistelen, miten äiti säilöi marjat Hillat ja mustikat keitettiin sokerin kanssa ja köörättiin kellariin. Puhukaa mitä puhutte siitä, että C-vitamiini kuolee keitettäessä, mutta keitetty hilla on lättyjen kanssa parasta, mitä tiedän. Vaikkei meillä lättyihin hilloja pantu. Lätyt maistuivat ilmankin. Mutta soppana manna-ja riisiryynipuuron kanssa sopat olivat mainiota.Talvella, kun lehmät olivat ummessa, äiti teki mustikkasössöstä mehua. Ei millään mehumaijalla, vaan sekoitteli kannun pohjalle veteen. Marjan kuoret olivat seassa eivätkä ne ketään haitanneet. Ne ryystettiin lopuksi makoisiin suihin. Näin jälkeenpäin ajatellen taisi olla terveellistäkin, kuorissa kun oli jotain terveellisiä leseaineita, vaikkei me sitä silloin tiedetty.

En voi mitään sille,että samantien alkaa mieleen pomppia muitakin ruoka-asioita kotoa.

Separaattori oli jokaisen pirtin nurkassa. Kerma hapatettiin voin tekoa varte. Entäs kurri sitten? Se, mistä me nykyään maksamme puolitoista euroa litralta. Köyhimmässäkään perheessä kurri ei ollut ihmisten juomaa. Se juotettiin vasikoille. Ei ihme, että ne olivat niin terhakoita, kun ne häntä pystyssä laukkasivat vainiolta ryystämään kurriannostaan, johon muistaakseni sekoitettiin kourallinen ruisjauhoja.

Ruisjauhoista tulee mieleeni pääsiäisherkku mämmi. Sitä ei ostettu marketista pahvikotelossa. Sen teki äiti konsteilla, joita en siihen aikaan välittänyt vakoilla. Muistan kevään, jolloin en vielä ollut koulussa. Äiti nosti ison kattilallisen ruskeaa keitostaan pihalle ja käski minun ruveta vatkaamaan sitä pitkävartisella kauhalla. Mutta sitten minulle tapahtui, kuten niin usein muulloinkin, vahinko.

Lampaat oli päiväksi päästetty jo keväthangelle kirmailemaan. Ne taisivat haistaa jotain mielenkiintoista pihalla. Ennenkuin ehdin huutaa apua, ne olivat jo ympäröineet minut, kaataneet kattilan, ja popsivat hangelta herkkua. Ryntäsin hakemaan äitiä avuksi, mutta kun äiti ehti paikalle, ne lipoivat jo viimeisiä mämminriekaleita hangelta. Tietenkin äiti purki harmiaan minuun. Siinä menivät hänen arvokkaat mämmitarpeensa parempiin suihin, eikä tarvittu edes kermaa saatikka sokeria, niinkuin ihmiset halusivat.


Syyskuussa 2014

Siiri Magga-Miettunen



04/2014

Pientä muistamista


Istun keittiön pöydän ääressä edessäni höyryävä kahvikuppi. Katselen ikkunasta kevätkirkkautta. Näen taas yhden kevään ja kesän odotuksen. Niitä on kohdallani jo pitkä lukema. Kahvia hörpätessäni ajatus hyppelehtii sinne tänne, mutta jostakin putkahtaa muistiini kevät, kun olimme aloittamassa Rinkiä.

Olin mukana perustajajäsenenä, kun Irja Qvist kutsui meitä muutamia kotiinsa. Muistan Heta Paavolan, Aino Kirkisen, Elsa Saarelan ja Niilo Aron. Saattoi olla joku muukin, mutta nimet unohtuvat. Näistäkin suurin osa on jo edesmenneitä. Olimme Hetan kanssa kaikkein nuorimmat.

Irja oli jämerä ja päättäväinen porukan vetäjä. Yksimielisesti me hänet valitsimme. Aloituspuheessaan Irja sanoi painokkaasti: ? Kun istumme näin ikään kuin ringissä, panemme nimeksi Rinki.

Kannatimme kaikki ja Irja puhui lisää.
– Muistakaa, tästä ei tehdä mitään poliittista hapatusta eikä minkään puolueen asiaa edistetä millään tavoin. Tuomme tekstejämme ja katsomme yhdessä, miten saisimme niistä yhä parempia kuvakielellä, ja kukaan ei saa loukkaantua, vaikka tuntisi tulevansa lyttyyn lyödyksi. Kyllä sen varmaan huomaa sitten vain hyvää tarkoittavaksi. Pidämme joskus runoiltoja, kunhan ensin saamme huoneen. Olenkin jo tiedustellut Karihaaran vanhustentalon kerhohuonetta, ja sieltä kyllä vilkkui vihreä valo.

Annoimme Irjalle tukemme ja olimme iloisia, että Rovaniemen seminaarissa sopimamme asia lähti näin mukavasti liikkeelle.


Viime keväänä 2013 tuli 40 vuotta edellä kuvatusta tapahtumasta, ja jokainen talvi noina vuosikymmeninä olen ollut mukana. Montako osallistumiskertaa niistä mahtaisi kertyä?

Minulta on monesti kysytty, mitä minulle merkitsee olla rinkiläinen. Kun täytimme 25 vuotta ja vietimme juhlaa, kysyi minulta samaa Radio Perämeren haastattelija. Aina olen vastannut ja vastaan, että Rinki on minun henkinen kotini.

Vuosien varrella ovat kerhoillat muuttaneet muotojaan, mutta toistemme tekstien analysointi on pysynyt ja pysynee.

Aivan alkutaipaleelta olen ottanut tähän minulle tyypillisen pienen runon.

Odotamme 
on elämän kulku
parempaa
haaveiden täyttymystä
kuvina päivät katoaa
Kun iltarusko laskee
päivän lämpö vielä hiuksillamme
toivomme että yö on lempeä


Kaija Koivisto
Ringin kunniajäsen


09/2013

Ringin jäsenenä on hauska olla


Kirjoittajaryhmä Rinki täytti 40 vuotta.

Koko alkuvuosi on ollut työntäyteistä puurtamista. Puhelin kuumana olemme hoidelleet asioita. Olemme istuneet lehtien haastatteluissa, ja yhä useammin on kysytty, mikä on Ringin pitkän iän salaisuus.

Sitä olen itsekin viime kuukaudet miettinyt. Miten näin pienellä paikkakunnalla on toiminut harrastajakirjoittajien yhdistys jo 40 vuotta? Yleensähän tällainen piiri pysyy pystyssä perustajajäsenten aktiivisen toiminnan voimin korkeintaan pari-kolme vuotta, kymmenen on jo saavutus, sillä harrastustoiminnan vetämisellä on tapana kasaantua yksille ja samoille henkilöille vuosikausiksi. Kun he väsyvät, toiminta lakkaa. Mikä on Ringin salaisuus? Mistä on löytynyt uusia ihmisiä, jotka ovat suostuneet hyppäämään ohjaksiin, ja miten jo vuosia tehtäviä hoitaneet jaksavat edelleen paneutua Ringin asioihin?

Ehkä salaisuus on se, että Ringin jäsenenä on hauska olla. Jokainen toivotetaan tervetulleeksi kyselemättä, mitä olet kirjoittanut tai kuinka hyvä olet. Ringissä ketään ei jätetä yksin, ketään ei pakoteta, asioita hoidetaan yhdessä. Jäsenistön toiveita pyritään toteuttamaan. Yhdistys tarvitsee uutta verta ja ideoita, jotta se pystyy toimimaan. Nuoret jäsenet tuovat mukanaan uusia ajatuksia. Heitä myös arvostetaan samoin kuin vanhoja konkareita.

Kukaan ei jaksa vuosia kirjoitella pelkästään pöytälaatikkoon, jokainen kirjoittaja tarvitsee palautetta. Rinkiläiset osaavat antaa palautetta oikein. Ihmisiä innostetaan ja kehutaan, virheitä karsitaan ja kokeneemmat neuvovat aloittelijoita. Itse olen oppinut jokaisella kirjoitustunnilla jotain uutta, myös toisten virheistä ja neuvoista.

Kirjoittajaryhmä Rinki on nykyaikainen, olemme internetissä. Kotisivujen kautta voi tutustua toimintaamme ja rinkiläisten mielipiteisiin sekä hakeutua mukaan porukkaan.

Tätä kirjoittaessani on kaunis kevätpäivä. Lumikasat pihanperällä muuttuvat likaisiksi möykyiksi. Ringin säännölliset kokoontumiset loppuvat kesäkuukausien ajaksi. Lähdemme kukin tahoillemme rentoutumaan, keräämään voimia ja hakemaan uusia ideoita. Syksyllä kokemukset muuttuvat runoiksi ja tarinoiksi metsästä, hillasuolta, mereltä ja kaupungin katukahviloista – kaikkialta, missä rinkiläiset liikkuvat ja samalla tarkkailevat ympäristöään.

Syksyn kirjoitustunneilla on mukava huomata, kuinka ystävät ovat ideoita täynnä. Hyvää kesää!

Huhtikuussa 2013
Annukka Immonen
Ringin puheenjohtaja


09/2012

Ja alussa oli runous


”Runous on vanhin kirjallisuuden laji. Se alkoi suullisena sanataiteena, joka siirtyi yhden runolaulajan muistista toisen muistiin ja saattoi muuttua matkalla hieman.

Runous eli lyriikka on kirjallisuuden muoto, jossa kieltä käytetään esteettisesti sen merkityksen ja kieliopillisen oikeudellisuuden sijaan tai lisäksi.

Useat kirjoittamisen harrastajat julkaisevat runojaan erilaisissa julkaisuissa. Sana runo tulee germaanisista kielistä. Suomessa sana runo lienee tarkoittanut alun perin kalevalaista runonlaulajaa.

Runoille ei liene ollut tätä ennen suomenkielistä yleisnimeä.” (Wikipedia)

Myös Kirjoittajaryhmä Ringin ensimmäisessä antologiassa on jokaisen kirjoittajan aiheena ollut runo vuonna 1978, kun kirja on julkaistu. Rinki on perustettu 1973. Kirjoituskärpäsen puraisemat rinkiläiset ovat ilmeisesti opetelleet viisi vuotta runon kirjoittamista, ennen kuin päättivät lähettää antologian maailmalle.

Elämme vuotta 2012. Ensimmäisen antologian, Veräjällä, runot on kirjoitettu melkein neljä vuosikymmentä sitten. Kun selaan kirjaa ja luen sieltä täältä, tulen siihen tulokseen, että ihmisluonne ei ole muuttunut. Ahneus, kateus, huonompiosaisten kohtelu ovat edelleen läsnä. Silloinkin on pelätty maapallon saastumista, työttömyyttä, yksinäisyyttä, lamaa, veritulppaa ja syöpää. Silloinkin on lapsi miettinyt.

”ei isällä ole aikaa / ei äiti ehdi / toiste sitten / jookos / ole kiltti / hei hei // he menivät taas // mitä se on / jota isällä / tai äidillä / ei ole // olisin vain kysynyt // olikohan jeesuksella / paljon aikaa / onko aika sama / kuin rakkaus / kun isoksi tulen / paljon-paljon- paljon // aikaa ostan / jotta sitä / lapsillenikin riittää // kunhan vain tietäisin / mikä supermarket / sitä myy ja onkohan sitä / tarjousalessa.”

Näin kirjoitti ensimmäisessä Ringin antologiassa Yrjö Michelsson, ”Pikku-Yrjö”, melkein 190- senttinen työmies Tampereelta, kemiläistynyt 1953.

Alussa Rinki oli muutamien kirjoituskärpästen puremien kemiläisten itsenäinen ryhmä. Sitä se oli vielä silloin, kun menin mukaan ja maksoin 70 mk. Runojani on Ringin kolmannessa antologiassa Railoja, joka ilmestyi 1982. Siitä tarkistin olleeni yksi rinkiläisistä 1980- luvulla.

    Vuosituhat on vaihtunut, ja Rinki hengittää yhä. Ryhmä saa tänä päivänä oppia Kemin työväenopiston Luovan kirjoittamisen kurssilla. Liityin joukkoon syksyllä 2010 ja myös uudelleen Rinkiin. Nimi on sama ja yhden käden sormilla laskettava määrä henkilöitä, jotka olivat jo silloin mukana, kun lähdin ryhmästä etsimään erilaista elämää vapaa-aikaani.

Rinki ajassa; tässä ja nyt. Selailen ryhmän antologiaa Etäisyyksiä, joka on ilmestynyt vuonna 2009. Runo on vahvasti mukana, mutta enemmän kuin puolet sivuista antaa tilaa proosalle.

    Antologian hyväksi lopuksi luen kohtauksen näytelmästä. Vuosien kuluessa rinkiläiset ovat opiskelleet monenmoista. Saatu oppi on rohkaissut julkaisemaan kirjoja sekä lähettämään niitä maailmalle.

    On syksy 2012. Joutsenet ovat kasvattaneet poikasensa lentokuntoon ja suunnittelevat lämpöön lähtemistä. Työväenopistossa alkaa uusi lukuvuosi luovalle kirjoittajaryhmälle ja siellä mukana oleville rinkiläisille. Onneksi olen yksi joukossa.

       Sinä se osaat 
       antaa ajan kulua.
       Sanoi naapuri
       pyöräillessään
       hikipäisenä ohitse.
       Hänellä on kiinteä vatsa
       minulla monta perhosenlentoa
       silmissäni.

        Helena Sarta (Lähellä ja kaukana 1984)


Syyskuussa 2012 
Helena Sarta


03/2012

Valintojen kohtaaminen


”Minä ajattelen, että kirjallisuudessa ei ole ollenkaan kysymys kirjallisuudesta. Aihepiiri, teemat, rakenteet jne. ovat epäolennaisuuksia. Minä ajattelen, että kirjallisuudessa on kysymys niiden valintojen kohtaamisesta, joita ei pääse pakoon”. En ole varma, olenko Leena Krohnin kanssa samaa mieltä. Onko hänen ajatuksellaan yhtäläisyyttä usein toistettuun väitteeseen, että kirjoittamista ei voi opettaa? Jos on, en ole ihan varma, olenko siitäkään samaa mieltä.

Mielestäni erilaisilla kirjoittajakursseilla ja luovan kirjoittamisen opiskelulla on lähinnä tarkoitus ”koota työkalupakki” eli opastaa kirjoittajia juuri noissa Leena Krohnin mainitsemissa epäolennaisuuksissa. Kirjoittamisen taidosta eli taidosta löytää oikeat sanat ja laittaa ne ymmärrettävään järjestykseen on hyötyä aloittelevalle kirjoittajalle, joka vielä etsii omaa ääntään. Luovuus on sitten aivan eri asia, se pitää jokaisen kirjoittajan löytää omasta itsestään, sitä ei voi opettaa. Luovuus on sitä, mitä ei pääse pakoon.

Olen sisäistänyt Merete Mazzarellan ajatuksen: ”Vasta sitten tiedän, mitä olen ajatellut, kun olen lukenut, mitä olen kirjoittanut.”

Joutsenpari keskusteli keskenään lentäessään ylitseni kohti pohjoista. Syksy on vielä kaukana.


Maaliskuussa 2012 
Toini Marjamaa 
Kirjoittajaryhmä Ringin taloudenhoitaja


09/2011

Ihmisen mieli ja sen ilmaisu


Liiankin usein kohtaan pulman, kun hiusten alla itää jokin idea ja se pitää saada jollain tavalla esille. No jaa, koska minulla kädentaitoni ovat, pitää ottaa kynä käteen ja piirtää ajatuksensa valkoiselle paperille kirjaimiksi kutsutuilla merkeillä. Ajatus päässäni pukeutuu helposti lyriikan tai proosan muotoon. Vaan miten sen saa paperille, että se miellyttää muitakin kuin paperille piirtäjää?

Oppeja on monenlaisia kokemuksen, tapahtuman ja ajatuksen esille saattamiseksi. Millainen osuus siinä on usein mainitsemallani omalla tyylillä? Toteuttaako kuten kuvan maalaaja itseään vai kriitikon toiveita? Entä säveltäjä, itselleenkö teoksensa luo vai ajatteleeko käyttäjää tahi kuulijaa? Minun kynnykseni on ollut aina rohkeuden puute, on tuottanut suuriakin vaikeuksia tuoda julki ajatuksiaan. Onneksi on ollut ymmärtävät arvostelijat ja hyvät opettajat.

Vaan ymmärtävätkö he kirjoittajan, siis kynäihmisen, ajatuksenjuoksua, joka polveilee joskus rytmitajuttomastikin ja tuottaa iloa onnahtelullaan ehkä joillekin ja ennen kaikkea kynäilijälle itselleen. Yhtä kaikki olen oikea ”onnensankari”, kun saan viettää aikaani hyvien kynäihmisten ja opettajien seurassa. Olen joskus miettinyt, onko sosiaalinen kanssakäyminen tärkeämpää kuin oppiminen. Aina kuitenkin jotain jää kiinni hiusteni alle, ja joskus se tulee näkyvillekin valkoiselle paperille.

Vaan ajatukseni eivät ole valkoista paperia, ne ovat riemunkirjavia kuin kaunein riepumatto.

Kemissä, syyskuussa 2011

Martti Takalo
Ringin hallituksen jäsen


03/2011

Lukeminen - turhaa ajankäyttöäkö?


Ei ole aikaa lukea.

Kuinka usein törmäämmekään noihin sanoihin kysellessämme tuttavapiirissämme mielipidettä jostain mielenkiintoisesta lehtiartikkelista tai uudesta kirjasta.

Kirjasto valittaa yhä pienenevää lukijamääräänsä, kirjakaupat yrittävät nopeutuvien alennusmyyntien avulla saada teoksia kaupaksi ja aikakauslehdet syytävät tavaramainoksien avulla tilaustarjouksia.

Einstein väittää aikaa suhteelliseksi käsitteeksi. Mihinkähän se meidän oma ajankäyttömme hupenee?

Työt vaativat veronsa, kuntoilua täytyy harrastaa, perheestä huolehtia ja iltaisin rentoutua TV; n äärellä. Näinhän se menee. En kiellä, ettenkö itse olisi joidenkin sarjaohjelmien fani ja vanhat elokuvat saattavat valvottaa pitkälle yli puolenyön.

Kuitenkin, kun kohtaamme toisiamme haluttaisi usein vaihtaa ajatuksia muustakin kuin arkipäivästä. Esim. hyvästä lehtikirjoituksesta tai meitä satuttaneesta kirjasta. On kuin läimäys, jos keskustelukumppanimme vastaa tuhahtamalla alun lauseen. Käväisee häpeän aalto, että vain minullako sitä ”turhaa” aikaa on.

Nyt vasta olen ymmärtänyt, miten suuri rikkaus oli, että lapsuudenkylässäni oli kirjasto ja vanhempani eivät estäneet lukuhaluani. Pula-ajan pitkät vihannespenkit ja perunamaat kaipasivat kitkijöitä, mutta silti oli palava halu vapaahetkinä kyyristyä ullakonnurkkaan tai kotikiven kätköön kirjan ääreen. Nuorena opiskelin kirjeopiston kautta sivutoimiseksi kirjastonhoitajaksi ja kävin jopa tenttimässä sen Rovaniemellä. Vaikka perhesuhteiden muututtua en siihen työhön päässytkään, en koskaan ole katunut sitä klassikkoromaanien määrää, jonka silloin jouduin lukemaan.

Kirjoittajapiireissä todetaan jatkuvasti, että voidakseen selvemmin ilmaista ajatuksiaan ihmisen täytyy oppia se lukemalla kaikenlaista tekstiä.

Ehkä lähestymme kovaa vauhtia sitä aikaa, että kirjallisuus muuttuu sähköiseksi. Itse en voisi kuvitella lukemisesta nauttivani jotain näyttöruutua lataamalla, mutta minähän olenkin jo mummo-iässä.

Kirjoista löytyy yllätyksiä. Joskus aivan sykähdyttää, kun huomaa, että joku kirjoittaja on kokenut ja tuntenut jonkin asian aivan samoin kuin itse. Kulkenut samoja ajatuspolkuja. Runoissa liikutaan vielä enemmän tunnetasolla. Haasteellista on myös lukea jotain sellaista, mistä ei ole ollut aikaisemmin kiinnostunut ja yllätyksekseen huomata pitävänsä siitä. On rikkonut omia henkisiä rajojaan. Se on jännittävää ja yllyttää menemään uusille ”veräjille.”

Kun koko päivä on mennyt huonosti, läheisetkin vinoilleet, tai huolet painavat etsimme jostain rentouttavaa puuhaa. Toiset painuvat lenkkipolulle, naiset järjestävät kotona siivoamalla hyrskyn myrskyn, leipovat tai askartelevat käsitöiden parissa j.n.e. Onneksi olemme kaikki erilaisia.

Kannattaisiko kokeilla mukaansa tempaavaa kirjaa? Minä ainakin pakenen helposti esim. historiallisen romaanin maailmoihin, joissa naistenkin piti pärjätä todella vaikeissa olosuhteissa. Esim.Kaari Utrio, Eira Pättikangas ja Terttu Rousu pohjoisesta kirjoittavat entisistä sukupolvista asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti. Ehkäpä säästän lähimmäisenikin hermoja, sen sijaan, että tuskailisin pölyttyneitä ylähyllyjä. Oho, tuliko metafora?

Tavattaisiinko kirjastossa, joka meillä vielä on toimiva ja uusia virikkeitä antava?

Kemissä, maaliskuussa 2011

Virpi Summa
Ringin hallituksen jäsen


05/2010

Tartu syksyyn!


Syksy saapui.
Kesä katosi.
Minne menivät 
kesäkuun lämpimät päivät,
minne heinäkuun mansikkainen ajatus?

Jotkut sanovat olevansa kesäihmisiä. Toiset kuuluvat talvelle. Yksi toteaa pitävänsä eniten keväästä. Ja taitaapa löytyä niitäkin, jotka tunnustavat syksyn lempivuodenajakseen. En pidä kovin paljon siitä, että asioita lokeroidaan. Kategorioissa on tiettyä kankeutta. Mukava tyyppi ei ole välttämättä jokaisen mielestä niin mukava. Kiltti voi haluta olla välistä tuhma ja toisinpäin. Jos kuitenkin sovellan edellä mainittua kategorisointia vuodenaikojen suhteen itseeni niin huomaan, että syksyihminen en ainakaan ole.

Kesä on minulle huolettomuuden aikaa. Voi viettää lomaa, käydä uimassa, istua lämpiminä kesäiltoina ulkona ruohikolla ja mietiskellä maailman menoa. Syksy tuo mukanaan velvollisuuden, tunteen siitä että pitäisi tehdä kaikenlaista, olla jotain. Kesällä riittää, että vain on. Karhut nukkuvat talviunta. Minä nukun kesällä. Vaivun suloiseen ja lämpimään uneen, missä päivät tuoksuvat mansikoilta ja tuoreelta ruoholta.

Syksyn kylmät tuulet ja vesisateet herättävät minut unestani. Kesä on poissa. Poissa on huolettomuus. On aika tarttua opintoihin ja työhön. En haluaisi luopua, en vielä. Mutta ajan kulku on armoton. Päivät lyhenevät ja muuttuvat viileämmiksi. Valo vähenee ja sataa vettä. Kesä on poissa. Haluaisin maistaa vielä yhden palan mansikkakakkua, tuoreista marjoista leivottua.

Jos kesä on minulle uni, niin syksy on herääminen. Herään todellisuuteen, missä aika virtaa ja asiat muuttuvat. Harvat asiat ovat lopulta ikuisia. Elämme maailmassa, missä asiat ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Lehdet kellastuvat ja putoavat maahan. Hyvästijättö kesälle on haikea, mutta tarpeellinen. Kaipaan jo talven hiihtolatuja ja lunta. Keltaiset lehdet ja tuulet muistuttavat, että muutoksen on tapahduttava. Taivun syksyn tahtoon. Vuodenaikojen mahti on minua suurempi. Tulkoon sade, tulkoon tuuli! Kestän sen kyllä. Toivotan syksyn tervetulleeksi.

Kuuluisa lentävä lause Carpe diem on latinaa ja käännetään yleensä muotoon ”tartu hetkeen”. Haluan päivittää sanonnan tähän vuodenaikaan sopivaksi: Tartu syksyyn! Ihastele sen muotoja ja värejä. Tuulet nostavat merellä korkeita aaltoja, joiden harjat murtuvat valkoiseksi vaahdoksi. Syksyssä on muutoksen voimaa. Ihmisenä oleminen on muuttumista. Ei tarvitse jäädä paikalleen. Mansikkakakun sijasta voi leipoa vaikkapa omenapiirakkaa.

Syysterveisin


Kemissä, lokakuussa 2010

Mikko Heikkinen
Ringin hallituksen jäsen


05/2010

Västäräkistä vähäsen


Istun tietokoneen ääressä ja yritän kirjoittaa. Avoimesta ikkunasta kuulen, kuinka kuovipari huhuilee toisilleen, etsivät pesäpaikkaa. Kun vilkaisen ulos, huomaan, että Takajärvi on täysin jäätön. Koska tuo on tapahtunut, ihmettelen. Vasta pari päivää sitten järvi oli harmaan hyhmän peitossa - vai näyttikö se vain jääsohjolta likaisten ikkunoideni takaa. Joka paikka kodissani huutaa, pese minut, korjaa minut, vie kesäksi talteen! Kuljen huoneesta toiseen, en tiedä mistä aloittaisin. Kirjoittaminen jää.

Räkättirastaat tappelevat harakoiden kanssa reviiristä läheisessä koivikossa. Niidenkin pesäpuut vähenevät vuosi vuodelta, kun ihminen muokkaa luonnon tilassa ollutta rantaa itselleen sopivaksi lenkkeilymaastoksi. Joka kevät mietin, miksi nuo rastaat eivät voi rakentaa lammen toiselle rannalle, siellä olisi rauhallisempaa ja vapaata metsää kaikille linnuille. Miksi jokaisen täytyy ängetä risu nokassa pieneen ryteikköön talon viereen.

Kevät on parhaimmillaan. Parin sadeyön jälkeen lämpenee. Västäräkki juoksee pyörän edessä tiellä. Mene pois pyrstöäsi keikuttamasta, jäät alle! Se keimailee ja sirkuttaa minulle, hyppää metrin eteenpäin ja lopulta sivuun.

Marketin viereen on avattu puutarhapiste. Hypistelen siemenpusseja ja mietin mitä kylväisin parvekkeelleni. Onnellinen hän, jolla on edes pari neliötä yrttimaata pihalla. Saa tunkea sormensa multaan ja seurata, kun pienet vihreät versot ponnahtavat maasta. Minun kapealle parvekkeelleni ei mahdu kuin pari ruukkua, joko kukkia tai yrttejä. Kumpia siis. Menisinkö sittenkin kasvitarhan myymälään ostamaan valmiiksi esikasvatetun yrttiruukun, jossa lavendeli ja timjami tuoksuvat vai kylväisinkö krassinsiemeniä amppeliin. En osaa päättää, niinpä ostan lopulta viiden kilon multapussin.

Puhtaalla parvekkeella, keltaisen aurinkovarjon alla tuoksuu kesä. Istahdan kahvikupin ja siskoni leipoman korvapuustin kanssa parveketuoliin. Kukaan ei osaa leipoa parempaa pullaa kuin pikkusiskoni. Huomenna täytyy mennä kirjastoon hakemaan jotain lukemista. Maailma on täynnä kirjailijoita, joiden tuotannosta en ole lukenut yhtään teosta. Joka kesä etsin uuden tuttavuuden kirjahyllyjen kätköistä.

Utuisena suviaamuna, kun kevään työt ja tohina ovat ohi, kun linnunpoikaset opettelevat lentämään ja yrttimaa on harvennettu, on aikaa ryhtyä jälleen kirjoittamaan. Ehkäpä joku löytää muutaman vuoden kuluttua juuri rinkiläisten teksteistä mieleisensä kirjan. - Sillä mikään ei ole niin tärkeää kuin kirjojen lukeminen, paitsi tietysti kirjoittaminen!

Hyvää kesää kaikille.


Kemissä, toukokuussa 2010

Annukka Immonen
Ringin puheenjohtaja


10/2009

Sanat pyrkivät paperille


Muistatko vielä ajan, jolloin et osannut lukea etkä kirjoittaa? Kun katson ekaluokkalaisen kynäilyä, siinä on mukana koko keho, kieli pyrkii suupieleen. Tuon ajan isänpäiväkortin s-kirjain on unohtanut mutkansa ja vinksahtanut väärään suuntaan. Ottaa aikansa, ennen kuin k ja p muistavat kummalle puolelle suoraa lisäkkeitään kasvattavat. Meillä länsimaissa kirjainten oppiminen on huomattavasti helpompaa kuin monien muiden maiden lapsilla. Japaninkielessä yleisimpiä merkkejä on noin 2000, niitä ei opita hetkessä..

Puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen ovat sidoksissa keskenään. Lapsi on hyvin looginen nimetessään esineitä ja muovatessaan lauseita. Luovuutta oli pienen tytön ajattelussa, kun hän etsi keittiötuolille nimeä. Hän asui maalla ja kasvit olivat hänelle tuttuja. Porkkanassa on maistuva oranssi ja vihreä varsi. Tuolissa on jalat, istuinosa ja siitä lähtevä selkänoja. Hän erotti nojatuolin, keinutuolin ja jakkaran, mutta mikä tämä yksi oli, varsituoli.

Monet kertovat rajattomasta riemusta, kun ovat oivaltaneet osaavansa lukea. Eräässä perheessä taisi olla riisipuuroa usein, kun poika luki ensimmäisen sanansa, kaneli. Varmaan oppimista edisti tuoksu, väri, maku ja kuulo, kanelia sinulle ja minulle. Kun lapsi itse ei vielä osaa lukea, vanhemmat tai sisarukset auttavat satujen lumoihin.

Miksi me kirjoitamme? Joulun lähestyessä lapset tekevät toivomuslistansa joulupukille. Nuoruus on tunteiden myllerrystä, päiväkirja on monen uskottu. Myöhemmin elämässä kirjoittaminen toimii terapeuttisena siltana vaikeiden aikojen ja kokemusten yli. Monet kirjoittavat pelkästä kirjoittamisen riemusta.

Rinkiläisille luova kirjoittaminen on suuri ilo ja haluamme tuoda tekstimme julki. Olemme ryhmässä niitä hioneet ja saaneet ja antaneet monenlaista palautetta. On syntynyt runoa ja proosaa, näytelmiä. Luonto on kirjoittajia lähellä ja monista teksteistä näkyy halu suojella sitä. Yhteiskunnallisiin epäkohtiin on tarttunut vain joku kirjoittaja, en odota tervomaista lyttäämistä, mutta kirjoitus voi olla hyvä sysäys uuteen ajatteluun.

Kirjojen ikä on lyhentynyt: elävät kuin Kivi, ”syksystä jouluun.” Rinki uskoo vakaasti painettuun sanaan ja julkaisee 17. antologiansa marraskuussa.

Syksyn kaamos ja isänpäivä joulun ohella ovat lukemisen aikaa, mutta moni äiti saa toukokuun valoisiin öihin seurakseen kirjan, sanojen jännittävän juoksutuksen.


Antologian julkaisua odotellessa
lokakuussa 2009

Marja-Leena Vierelä


05/2009

Luonnollista


Joku on kuuro lintujen sulosointuiselle sekakuorolle. Kenties hänen korvaansa kalskahtaa, kun varis raakkuu raskasta rockiaan. Hän rakastaa koneiden laulua ja valtatien pauhua. Joku näkee pelkkiä risuja ja nokkosia siellä, missä kasvaa kauniita kukkasia. Joku ei huomaa ruskaa, vaikka puut ja varvut hehkuvat.

Pyykkipulverit, partavedet ja parfyymit kilpailevat ihanimman tuoksun tittelistä. Kurjenpolvet ja tuoksusimake unohtuvat. Kauppojen laarit ja ravintoloiden menut pursuavat eksotiikkaa. Metsän kätköissä lymyävät ahomansikat ja mesimarjat.

Itse olen lapsesta saakka ollut luontofani. Tunnen kuitenkin ihmisiä, jotka ovat löytäneet luonnon vasta, kun elämässä on tullut eteen tosi tiukka paikka. Luonto ei hylkää, ei arvostele, ei tuomitse. Linnut ja ketojen kukkaset tarjoavat ilmavaa laastaria elämän haavoihin. Taivaanrannanmaalari luo uutta joka ilta. Näyttely on kaikille avoin ja asu on vapaa.

Kirjoittajaa luonto inspiroi. Sieltä löytyy oivia vertauskuvia. Monimutkaisia polkuja talsessa jokin jutunjuuri saattaa venähtää taimeksi. Unohtuneet tarina heräävät eloon, kun tuuli selaa lehtien vanhoja vuosikertoja.

On kesä. On luonnollista tarkkailla luontoa.


Toukokuussa 2009
Maarit Alatossava


01/2009

Aa bee see


Aa bee see…kelle maistuu tee…kissa kehräisee ja härkä l(h)ymyilee…vaan ethän pois sä mee tältä sivulta, sillä maskottimme Lorulai minut loruilemaan sai…

”On elämä laulu” väitetään tutussa laulussa, miksei se voi olla myös loru. Vai seuranneeko siitä poru? Näin vuoden vaihtuessa sallittakoon pieni muistelus lapsuudesta.

Aloitin riimittelyn jo parivuotiaana, näin minulle on kerrottu. Vuosien kuluessa on mielessäni kirkastunut kuva jään kirjailemasta tuvan ikkunasta, jonka ruutuun painoin nenänpääni ja höpöttelin omiani. Ainoa muistiin tallentunut riimin pätkä on ”Kukko ensi kerran kieahtaa, Välinotko oli kukollaan”. Salaperäiset säkeet vaatinevat selityksen. (Tässä kohtaa annan itselleni luvan olla tottelematta kirjoittajakouluttajien neuvoja.)

Lapsuuden kukot olivat äkäisiä. Pikkutytön silmissä ne olivat alituiseen kanojen kimpussa ja kurittivat niitä. Kenties siitä syystä ei meillä eikä kaikilla naapureillakaan ollut tätä kanatarhan komentajaa ja ylipäällikköä kannuksineen. Vähitellen kukon käytöksen syy alkoi valjeta, kun ukki toi repussaan meille kukon, tosin vain lainaan. Piti saada muka ”kukkomunia” hautomakuumeisille kanoille. Langasta riippuvan neulan liikkeen avulla sitten valikoitiin, mitkä munat pääsivät haudottaviksi. Näin varmistettiin, että pesässä kuoriutui sen sortin tipusia, joiden toimesta omavarainen munantuotanto jatkui.

Välinotko puolestaan oli metsän keskellä vaimoineen ja ottopoikineen asuva mies, jonka ilmeet ja olemus muistuttivat minua Lumikki-sadusta, sen kääpiöistä. Minua pelotti aina, kun näin hänet. Näistä taustoista siis syntyi loru. Oi, pyhä mielikuvitus, olet elämäni huvitus!

Niin, mielikuvitus, mitä me kirjoittajat olisimmekaan ilman tätä korvaamatonta synnyinlahjaa! Mielikuvitus on ikioma kanavamme, jonka katselua tajuntamme taulutelkkarissa ei kukaan toinen voi lunastaa millään hinnalla. On kirjoittajan hallinnassa, minkä verran hän jakaa niin kuvitelmiaan kuin todellisia kokemuksiaan lukijoille. Meidän kaikkien onneksemme jakaa!

Mielikuvituksen välähdyksiä ja riemukkaita ajatusten purkauksia niin lukijoiden kuin kirjoittajienkin taivaalle toivottaa


Tammikuussa 2009
Sinikka Lappeteläinen


09/2008

Kannattaa nousta vuorelle


Satakunta vuotta sitten kuului useiden kotien kirjakokoelmaan John Bunyanin vaikuttava kirja Kristityn vaellus. Muistan itse selailleeni sitä lapsena pyhän kunnioituksen ja kauhun vallassa. Tässä teoksessa kristitty poloinen joutuu taistelemaan outoja demoneja vastaan, ylittämään syviä rotkoja kapeita siltoja pitkin ja kiipeämään yhä jyrkemmiksi kohoaville vuorille.

Tätähän se on kirjoittajankin taaperrus. Ensimmäinen askel lienee, että huomaa haluavansa lähteä tälle kivikkopolulle. Sitten alkaa etsiä siltoja omien ja toisten ennakkoluulojen yli. Haluaa hakeutua toisten samoja teitä etsivien seuraan. Luotettavat ystävät ovat mahtavia tukisauvoja. Vuoria alkaa kohota edessäpäin ja suurin niistä näyttää olevan teräväsärmäinen kritiikin pelko. Monesti varvas iskeytyy verille kiveen ja vaeltaja joutuu palaamaan nöyränä takaisin. Joskus jopa haluttaa jättää koko kivinen kairapolku. Sinisen vihreältä hohtaa jossain kaukana omien tekstien julkaisemisen korkeahuippuinen vuori.

Kun julkaisin viime keväänä omakustannerunokirjani Kosketus, pelko oli hirmuinen. Mitä ihmiset sanovat? Pitävätkö ihan höpsönä? Ymmärtävätkö he sanomani aivan toisin, kuin olen tarkoittanut? Alkavatko tutut kiertää minut kaukaa?

Nyt sanon kuitenkin kaikille: kannattaa kerätä rohkeutensa ja nousta sille vuoren nyppylälle. Itsestään löytää uusia voimavaroja ja jokaisella lukijalla on oma oikeus päättää, löytääkö hän teksteistä mitään itseään koskettavaa vai ei.

Minun runoni syntyvät yleensä luonnossa, veden tai metsän läheisyydessä. Myös ihmissuhdekonflikteissa joku lause tai sana voi jäädä pyörimään mieleen. Joku runo on niin kipeä, että se on vaikea kirjoittaa. Minua ahdistaa myös eläinten hätä ihmisen järjestämässä maailmassa. Muutama kesä sitten oli Keski-Euroopassa suuret tulvat ja luin lehdestä, kuinka eläintarhoissa oli hukkunut eläimiä häkkeihinsä. Aapajärven laiturilla alkoi hahmottua runo:


elokuinen illanrauha / puiden kuvajaiset kalliorannan vedenpeilissä liikkumatta / kaukana sameat tulvavedet / pakokauhu / häkkeihinsä hukkuvat eläimet / pelkoonsa pakahtuvat linnut / Jäätävä, kauhistava sumu / keskellä joutsenen valkeat kaaret / särkynyt / matala trumpetti.


Syyskuussa 2008
Virpi Summa


04/2008

Lähteellä


Kevätkauden yhteiset kokoontumiset kirjoitusten ja kirjallisuuden äärelle ovat nyt takanapäin. Porukka on ollut entiseen tapaan ahkeraa ja luovaa - uusia tekstejä on syntynyt, mutta useimmat niistä on laitettu piiloon ehkä vielä hiottavaksi. Ringin sivut kuitenkin huutavat: ”Antakaa meille lisää ruokaa jakoon!” Itsekin olen saanut parilta ystävältä muistutuksen, että eipä ole uusia runoja näkynyt. Kainous hiiteen ja laatikkoa penkomaan!

Rinki osallistuu Oulun kirjamessuille 16.-17.5. Kiinnostava nähdä, millaista vastakaikua saamme ja innostaako lastenlorukilpailumme sitäkin kautta. Samalla voimme tutustua messujen välityksellä kirjan kiehtovaan maailmaan, mutta mitäpä olisi kirja ja mikä tahansa teksti ilman lukijoita, ja messuilla heitä on tilaisuus kohdata.

Pimeät talvikuukaudet röntsäkeleineen saavat meidät helposti käpertymään kotiin olotilaan, jossa toistuvat arkiset rutiinit. Miten vaikea onkaan irrottautua johonkin uuteen! Joku ehkä saa kiskotuksi liikkeelle, ja jälkeenpäin voi todeta, että virkistyi ja sai puhtia, parhaimmillaan sytykkeitä kirjoittamiseenkin. Julia Cameron kehottaa kirjassaan Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen (2004) täydentämään sisäistä kuvavarastoa. Kun lähtee yksin johonkin tapahtumaan tai paikkaan, sisäinen lähde täyttyy. Suomen kesä on mitä virikkeellisintä aikaa: luonto itsessään tarjoaa elämyksiä maksutta, kunhan on vastaanottavainen mieli, ja tapahtumia on jokaisen makuun. Ihmisvilinässä voi siepata herkullisen vuorosanan ja räväköin kesämuoti saa tyrskimään. Kalenteriin kannattaa varata menopäiväksi 3.8., jolloin rinkiläiset esiintyvät Kemin Kalevalaisten Naisten kesäkahvilassa Meripuiston Savupirtissä. Sinne lähdemme joukolla runoin ja lauluin. Keskikesän uutisiin ei kannata luottaa inspiraation lähteenä – niiden ainoa anti on toisinaan, että peruna jatkaa kasvuaan.

Elämyksellistä kesää kaikille!


Huhtikuussa 2008
Anita Myllykoski
Ringin nettineuvoston jäsen


12/2007

Tarinaa tarinasta


Äitini kuoleman jälkeen halusin muistaa häntä kirjoituksellani, halusin kirjoittaa hänestä näytelmän, monologin. Hankkeeni kaatui kymmenen sivun jälkeen, homma ei edennyt. Olisinpa silloin tajunnut näytelmän perusrakenteen, tarinan, joka etenee kronologisesti. Siitä olisin saanut sitten erilaisten juonien avulla monenlaisia monologivariaatioita. En ole unohtanut hanketta vieläkään, sillä äitini tarina on kertomisen arvoinen, mikä on myös tarinan peruselementti.

Kävin Torniossa Lapin Kirjallisuusseuran omakustantajien päivillä kuuntelemassa kilpailua, jossa tarinaniskijät ottivat mittaa toisistaan. Paikalla oli Kärsämäen Elämäntarinayhdistyksen puheenjohtaja Anja Vähäaho ja hän arvioi iskijöitä juuri sen mukaan, etenikö tarina kronologisesti ja pysyikö se aloitetussa aiheessa. Heitä oli mukava kuunnella, sillä useimpien aiheet kertoivat menneestä ajasta, miten silloin oli eletty ja toimittu.

Kirjoittajaryhmä Ringin teemana on ollut kuluneena syksynä tarina, ja olemmekin saaneet tutustua monenlaisiin tarinoihin. Jäsenemme ovat kirjoitelleet myös antoisia novelleja, runoja ja jopa laulunsanoja, tarinoita riittää kerrottavaksi monella tapaa. Kevätpuolen ohjelmassa jatkamme tarina-teemalla ja odotamme innolla, mitä lorut keksivät kertoa helmikuussa Kemin työväenopiston Vihreän hatun viikolla.

Kulunut vuosi on ollut antoisa ryhmämme toimintaa ajatellen: kaksi seminaaria on pidetty, ja taidematka Iin Kauppilaan sekä tutustuminen Tervolan vanhaan kirkkoon avasivat kanavia toisille taiteen saroille. Toivonkin, että yhteistyö toisten taiteenalojen tekijöiden kanssa jatkuu, sillä ajatusten kipinät, jotka syttyvät niin ammattilaisten kuin harrastajienkin päässä, ruokkivat antoisasti toisiaan.


Joulukuussa 2007
Elsa Partala
Kirjoittajaryhmä Ringin sihteeri


08/2007

Septimus Pullean leijutus


Setälän koulukieliopista on jäänyt mieleen määritelmä "lause on ajatuksen ilmaus". Tuntuu hyvältä, mutta onkohan se pötyä? Mitenkäkö niin?

Lähes valon nopeudella liikkuvassa avaruusaluksessa kello käy paljon hitaammin kuin maan päällä. Avaruuslentäjä palaa omalta viiden vuoden lennoltaan maahan; hänen maanpäällisille sukulaisilleen odotus on kestänyt - sanotaan viisikymmentä vuotta.

Tässä on konsti avaruusturismin rahoittamiseksi.

Matkan säästöosuus (10%) talletetaan Maapankkiin. Pankkien tänään lupailemalla henkilökohtaisen eläkevakuutuksen tuotolla summa kasvaa 50 vuodessa kahdeksantoistakertaiseksi.

Lainaosuus (90%) otetaan lähtiessä Aluspankista. Kohtuukorolla laina kasvaa 5 vuoden lennon aikana korkoa niin, että takaisinmaksettava määrä on korkeintaan puolitoistakertainen. Intergalaktinen viitekorko (IBOR) voi tietenkin lennon aikana vaihdella, joten pelivaraa täytyy olla.

Velkakirjat allekirjoitetaan, moottorit käynnistetään, maahan jääville sukulaisille vilkutetaan.

Mutta startista lähtien kaikki menee pieleen. Alus joutuu inflaatiokierteeseen. Korot nousevat. Alusraha devalvoituu suhteessa Maarahaan. Lainaehtojen pienellä präntillä painetut kohdat luetaan tarkasti… Aluspankkiiri kutsuu toimistoonsa… Hyötykuormaa on kevennettävä… Pullean perheen nuorin, Septimus, lähtee "leijumaan"…

Tuo luonnos on vaivannut minua jonkin aikaa. En saa siitä mitään aikaan. Ajatukseni kasvavat liian nopeasti lauseiksi ja lukittuivat kuin maaliinhakeutuva ohjus kohteeseensa. Juttu kuolee.

Koskaan ei tiedä. Hyvät suunnitelmat kaatuvat tai muuttuvat muuksi. Itse elämä puuttuu peliin.

Kirjoittaminenkin on riskin ottamista. Virke alkaa voitokkaasti, sitten rytmi romahtaa. Tarinakäärme hyökkää, mutta höllää kuristustusotteensa. Tai nielee ja syö.


Elokuussa 2007
Matti Ylipiessa
Ringin varapuheenjohtaja
KTO:n luovan kirjoittamisen kurssin opettaja




05/2007

Lue ja kirjoita kesälläkin


Eletään kevään päiviä, jolloin lintujen äänet työntyvät panssarilasin läpi ja voikukat puhkovat asfalttia. Huoneihminen tekee sen, minkä muu luomakunta syksyllä: valmistelee horrostilaa tai pakoa metsiin ja kaukomaille.

Ringin kotisivut uhmaavat ”Suomi kiinni”-liikettä. Kirjoittajia ei lomauteta, eikä lakkovaroitusta anneta. Sivut täydentyvät ja ovat luettavissa koko kesän ajan. Maskotin nimikilpailu jatkuu syyskuun puoliväliin asti. Kiitos tähän mennessä kilpailuun osallistujille! Sivuilla vierailevat voivat kevyen Kesägallupin välityksellä kertoa suven aikana lukemistaan kirjoista ja antaa toisilleen ehkä harvinaisiakin lukuvinkkejä. Uutuuskirjat eivät todella ole ainoaa suosittelemisen arvoista luettavaa.

Luovan kirjoittamisen kurssi on kesätauolla, mutta jatkuu taas syyskuun toisesta viikosta lähtien. Tarkista aikataulu näiltä sivuilta tai Kemin työväenopiston ohjelmasta. Ringin kesätapahtumista kerromme sivujen ilmoitustaululla.

Olosuhteiden muutos virittää luovuutta. Kevään ja kesän päivinä muutosta ei tarvitse etsiä kotipihaa kauempaa.

Ja sitten se lukuvinkki. Ennen kuin hiot tekstisi silkosen sileäksi, lue tämä ja mieti:


Yläkerran klarinettityttö 
harjoittelee taas kappalettaan. 
Koko viikon siinä on ollut tuo yksi kohta
joka ei mene, eräs ylänköjen lailla
polveileva juoksutus ja taivaanrannassa
siintävä oktaavi. 
Mutta kerran se vielä menee. 
Saa tarkoituksensa takaisin, asettuu
paikalleen ennen sitä, mikä tulee myöhemmin
ja sen jälkeen, mikä oli ennen. Ja niin
yläkerran klarinettityttö ei enää näe
siinä kohdassa mitään outoa. Hän on
menettänyt sen iäksi
.

Vähitellen sinäkin latistut
osaksi minun elämääni. 
Olen kirjoittanut
sinut itsestäni ulos. 
Se ei, piru vieköön, ollut tarkoitus.

(Juhani Koskinen: Härän aaria 1999)


Toukokuussa 2007
Anna Kyrö
Ringin puheenjohtaja


02/2007

Tarjoamme lämpimäisiä


Tämä on vasta alkua; ensimmäisiä lämpimäisiä Kirjoittajaryhmä Ringin kotisivuista. Emme aio jämähtää näille sijoillemme itseemme tyytyväisinä, kun olemme nyt päässeet Internetiin haistelemaan bittiavaruutta. Sivumme elävät, kasvavat ja muuttuvat. Uudet tarinat, runot ja muut kirjalliset tuotokset muhivat jo rinkiläisten pääkopassa.

Vaikka varsinainen kaunokirjallinen aineisto on jatkossakin Kirjoittajaryhmä Ringin tuottamaa, haluamme monin vinkein ja linkein olla hyödyksi kaikille kirjoitusintoisille. Tiedämmehän, että elämää on Meri-Lapin ulkopuolellakin, joten kaikista ei ole edes mahdollista tulla rinkiläisiä. Rinkiläinen tai ei, toivomme, että kirjoittamisen jalon harrastuksen ystävät viihtyvät sivuillamme.

Helmikuussa 2007
Saara Heikkinen
Ringin nettivastaava