Neljä kirjaa intohimosta
Anita Myllykoski:
Intohimo kirjoihin ja keräilyyn
Kirjojen taika
Kirjoittanut E.J.Ellilä
WSOY 1952
Paperitalo (La casa de papel)
Kirjoittanut Carlos Maria Domínguez
Suom. Einari Aaltonen
Basam Books 2006
Perhoskerääjä
Kirjoittanut Joel Haahtela
Otava 2006
Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään
Kirjoittanut Jukka-Pekka Koskinen
Karisto 2007
Mies kävelee kärryineen seudulta toiselle, pitkiäkin matkoja ja liki rahatta. Hänelle tulevat tutuiksi syrjäisimmät seudut ja kehnoimmat kinttupolut. Hän on rippikoulun käynyt ja opetellut kirjansitojan ammatin. Jälkipolvet väittävät hänen olleen jopa lukutaidoton, mutta hänellä on sujuva luku- ja kirjoitustaito. Hän etsii kirjoja ja kirjojen puuttuvia sivuja, kirjansitojan palkan hän ottaa kirjoina ja hankkii uusia kaksoiskappaleilla. Mikä on saanut köyhän talollisenpojan Matti Pohdon lähtemään Isonkyrön pitäjästä kirjojen jäljille?
Turun palo 1827 tuhosi yliopiston ja kirjaston. Matti Pohto (1817-1857) keräsi suurimman osan suomenkielisestä aineistosta takaisin Helsingin yliopiston kirjastoon. Kotiseudulla todennäköisesti arvioitiin Mattia lievimmin tyyliin ”Kulukia presuta nyt raavahna miehnä resusia kirjoja kokuamas”. Matti Pohto ei onneksi unohdu, mistä on todistuksena oululaisen nuoren Julia Forsténin voitto tänä vuonna 2007 Suomen Kirjainstituutin järjestämässä Henkilökohtaista-kirjoituskilpailussa. Hänen voittajanovellinsa Tapahtuipa pienessä kylässä kertoo Pohdosta, ehkä tämän traagisesta kuolemastakin.
Kirjailija Maila Talvio kutsui ystäväänsä Eino Johannes Ellilää (1892-1983) Suomen toiseksi Matti Pohdoksi. Ellilä oli toimittaja, kirjojen kirjoittaja, WSOY:n kustannusvirkailija, kirjastoneuvos ja kirjankeräilijä, jolla oli yksi suurimmista yksityisistä kirjakokoelmista Suomessa, parhaimmillaan 32 000 kirjaa. Suomalainen bibliofiili ei voi sivuuttaa Ellilän kirjoja ja hänen aloittamaansa Bibliophilos-lehteä. Tutustumisen voi aloittaa vaikkapa teoksesta Kirjojen taika (1952). Se sisältää paitsi runsaasti vanhentumatonta tietoa kirjankeräilystä myös kurkistusta Ellilän elämään ja Pohdonkin arvoitukseen.
*
Kirjat vaikuttavat ihmisten kohtaloihin ja ihmiset kirjojen kohtaloihin. Tämä on keskeinen ajatus Carlos Maria Domínguezin kirjahelmessä Paperitalo (2006). Kirjan kertoja, kirjallisuudentutkija, on argentiinalainen, kuten Paperitalon kirjoittajakin. Englanti, Argentiina ja Uruguay ovat kirjan miljöinä.
Cambridgen professori Bluma Lennon kävelee auton alle kuolemaansa lukien Emily Dickinsonin runoja. Bluman sijainen, kirjan nimetön kertoja, saa kirjeessä rähjäisen, sementinmuruja pölyävän Joseph Conradin kirjan Varjolinja. Kuka on lähettäjä ja miksi? Penkomalla Bluman arkistoa ja kyselemällä kertoja saa selville, että lähettäjä on ilmeisesti uruguaylainen bibliofiili Carlos Bauer. Alkaa tutustumismatka äärimmäiseen kirjahulluuteen ja sen katastrofaaliseen huipentumiseen Uruguayn rannikolla.
Kirja kertoo bibliofiilin pahimmista painajaisista. Ahneus kirjoihin johtaa kirjojen muodostamaan vankilaan, jossa ihmissuhteet ovat toissijaisia. Voiko vankilasta vapautua ihmisten pariin? Ainakin kertojalla on mahdollisuus viisastua.
*
Joel Haahtelan Perhoskerääjässä (2006) Henri Ruzicka on testamentannut omaisuutensa kirjan kertojalle, joka on Museoviraston nimetön työntekijä. Rappeutuneessa talossa kirjastohuoneen hyllyt notkuvat satojen kirjojen painosta. Lähes kaikki kirjat käsittelevät perhosia, joita on lukuisissa vitriinilaatikoissa. Mikä side yhdistää näitä kahta miestä? Missä ja miten todellisuus syntyy? Minkä kiintopisteen ihminen ottaa, jos hän hylkää ne, jotka häntä rakastavat?
Kertoja pääsee perhoskerääjän jäljille menneeseen kirjeen avulla. Alkaa vaellus myös kertojan omaan menneisyyteen ja lausumattomiin sanoihin. Kirje johdattaa hänet ensin tapaamaan Henrin ystävää Annaa pieneen kylään entiseen Itä-Saksaan. Vierailussa ja kertojan kohtaamissa ihmisissä on läsnä sodanjälkeinen Saksa. ”Hitaasti peittyvät taivaanrantamme usvaverhoon”, Anna sanoo arvoituksellisesti.
Matka jatkuu Veronan kautta Gardajärvelle, sitten Kreetalle ja Istanbuliin. Ruzickan perhosista merkityksellisin, valkoinen Parnassius phoebus, menetetyn ja saavuttamattoman symboli, sekä kangaspala ja postikortti saavat selityksensä. Romaanin kerronnan myötä lukija pystyy tuntemaan, millaista on yksinäisyys rakkauden ja tyhjyyden välissä.
*
Juha-Pekka Koskisen 12 novellin kokoelmassa Kirjailija joka ei koskaan julkaissut mitään (2007) yksi kiinnostavimmista on niminovelli, jota lukiessa tuntuu, kuin kirjailija hersyttelisi naurua omalle kirjoittamiselleen. Koskinen on kuitenkin saanut kustantajan kolmelle historialliselle romaanilleen ja lukuisille, usein scifi-aiheisille novelleilleen päinvastoin kuin novellin päähenkilö Johan.
”Luomisen polttava huuma” saa Johanin kirjoittamaan romaanin toisensa jälkeen. Novellin kerronta kiihtyy sitä mukaa, kun Johan lähettää käsikirjoituksiaan ja niiden uusia versioita eri kustantajille. Käsikirjoitusten sekamelskaa varten hän luo monimutkaisen kirjanpitojärjestelmän. Ensimmäinen hylkäyskirje syöksee Johanin epätoivoon, koska hän oli ladannut esikoisromaaniinsa odotuksia sensaatiomaisesta suosiosta, jopa maailmanvalloituksesta. Loppujen lopuksi Johan alistuu siihen, että käsikirjoitukset palaavat tuskin luettuina niukan saatekirjeen mukana.
Johanin vaimo ei ole tyypillisesti miestään tukeva ihaileva muusa vaan kyyninen kampittaja, joka sentään suostuu lukemaan kaksi ensimmäistä käsikirjoitusta. Vaimon arvio ”Olihan se ihan hyvä” ei kuitenkaan tyydytä sieluntuskia potevaa Johania. Vuodet vierivät, Johanin päivät kuluvat työssä ja perheen parissa, yöt hän kirjoittaa, ja talo pursuaa paperia.
Novelli on kaksiosainen: ensimmäinen osa kertoo Johanista, toinen kirjallisuudentutkija Matiaksesta, jonka intohimoksi muodostuu kerätä Johanin kirjallista tuotantoa. Johanin kuoltua hänen kirjoituksensa ovat kadonneet maailmalle mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin. Mielleyhtymä Paperitaloon syntyy kohdassa, jossa Matias löytää Johanin liuskoja purkutuomion saaneesta talosta tapettien alta. Mikä tahansa paperi voi olla osa Johanin käsikirjoitusta.
Novelli on tragikoominen kuvaus fanaattisesta kirjailijasta ja kirjallisuudentutkijasta, joiden elämäntyöt solmiutuvat toisiinsa vailla loppuarmahdusta eli lukijoille tarjottavaa täydellistä romaania. Kumpikin ymmärtää kirjallisen työnsä mahdottomuuden. He eivät mieti toimintansa mielekkyyttä, sillä syvä, surkuhupaisakin intohimo saa heidät jatkamaan loppuun asti.
8.11.2007
Takaisin sivulle Lukurinki/Kirjaesittelyt