Sanataidepiiri/proosaa

                                                                                                 Runoa ->

Senioreiden sanataidepiirin proosatekstejä
Minä ja siskoni jauhokauha

Olen jo yli 80 vuotta ollut tässä meidän kotitalossa. Olen aivan tyytyväinen elämääni. Minua on kohdeltu kunnioittavasti huomioimatta aikaa, jolloin kylä joutui sotatoimialueeksi syksyllä 1944. Lapin sodan alkaessa kylälle tuli määräys evakuoinnista. Talojen kotirintamaväki tyhjensi asunnot ja muut tilat kalustoista ja arvoesineistä ja vei ne suojaan. Suojina käytettiin pelloilla olevia niittylatoja. Sinnehän minäkin jouduin, vanhaisäntä paiskasi minut heinälatoon alimmaiseksi. Jouduin osittain veden varaan. Onneksi evakkoaika jäi lyhyeksi, vain pari viikkoa olimme siellä kavereiden kanssa ja meidät kuljetettiin taas kotiin.

Ennen vanhaan minua tarvittiin kevät- ja syyskylvöjen aikaan, muulloin sain olla joutilaana. Kylvöaika oli tosiaan ilmoista paljon riippuen aika lyhyt. Reipas kylvömies syöksi siemenet muutaman tuulettoman päivän tai illan aikana niiden itämistä odottavaan muhevaan peltoon. Joutoaikana minä olin aitassamme näyttelyesineenä. Minun ohranjyvien silittämää ulkokuortani oli mukava koetella. Monet kehuivatkin minun ryhdikästä olemustani.

Siitä minä en oikein ole pitänyt, kun eräät talon asukkaat käyttävät minua nykyisin viinimarjojen keräysastiana. Myönnän kernaasti, että on hyvin oivallettu tällainenkin käyttömahdollisuus. Laajaan avoimeen syliini on helppo kerätä marjoja pensaista. Kerääjä laittaa köyden kaulan ympärille ja minä riipun vatsan päällä. Näin kerääjällä on molemmat kädet käytössä poimintaan. Haittapuoli tässä hommassa on se, että kastun mehukkaista marjoista ja lahoamisprosessi alkaa huonontaa vanhaa nahkaani.

Olen monesti ajatellut ja toivonut, että minut vietäisiin kuivumaan vaikka saunan lauteille käytön jälkeen tai kuivattaisiin syysauringossa, mutta ei, minut heitetään kostean navetan lattialle lojumaan. Voi,voi, jos ne tämän hoksaisivat, minähän eläisin vielä toiset kahdeksankymmentä vuotta heidän ilokseen.

Hei, näkisittepä minua hieman nuoremman siskoni, jauhokauhan. Se vasta on hieno esine. Kukaan ei kävele ohi sitä huomaamatta. Välistä käy oikein katheeksi, kun ne sitä silittelevät ja paapovat, että oikein pahhaa tekkee. Kieltämättä se on kädelle mieleinen, persikkaihoinen ja hyvänmuotoinen kaunotar. Sillä sitten on vähän käyttöä. Joskus joku ottaa sillä rieskajauhoja säkistä pienempään astiaan. Kyllä se on ollut pitkän ikänsä helpolla.

Minä, kylvövakka, toivotan omasta ja jauhokauhasiskoni puolesta tervetulleeksi meitä katsomaan Pörhölän kotimuseoon Tornion kaupungin Arpelan kylään.

Erkki Pörhölä 



Kassajonossa

– Ohoh, kylläpä nyt vettä säästyy. 
– Missä? 
– Ainakin vessassa. 
– Onko keksitty uusi systeemi? 
– Jaa onko? Katso nyt tätä, valtava joukko ihmisiä saa kätellä Ikean pääjohtajaa. Ei kai ne nyt viikkoon raski pestä käsiään, ainakaan sitä oikeaa. 
– Niin se sitten Ikean taivas aukesi ja ajanlasku muuttui ennen ja jälkeen Ikean tulon. 
– Niin kai, aikapa tuon näyttää.

Iida Körkkö 



Mallikas

Siinä hän on, minun emäntäni. Tule likemmäs, tule! Voi, olen odottanut sinunlaistasi jo pitkän aikaa, ja siinä sinä nyt olet. Tämä kumille haiseva halli alkaa pikku hiljaa kyllästyttää.

Katsojia ja kokeilijoita kyllä on riittänyt, muttei kukaan ole ottanut minua mukaansa. Ei silti ole varmaa, olisinko lähtenytkään kaikkien mukaan, mutta tämän naisen hyväksyisin heti. Eilenkin minua kävi räpelöimässä partainen, likaisissa työvaatteissa oleva mies. Suurikin se oli! Ja ajatella, se kehtasi kurkkia minua helmojen alle epäillen minua ruosteiseksi. Olisi eräskin öljytippa roiskunut sitä raahatessa.

Hmm, tuoksutkin hyvältä, istu sisälle! No? Siinä on vaihde, ratti ja cd-soitinkin löytyy. Hei, mihin sinä menet? Tule takaisin. Oliko sillä kyyneleitä silmissä? Mikä minussa on vikana, kun hän ei minua huolinutkaan?

Voi, kolme kuukautta on kulunut, eikä sopivaa ottajaa ole sattunut kohdalle. Tuo naapuri on niin ruosteinen, että tartuttaa pian minutkin. Mutta hei, kukas sieltä saapuukaan ja suoraan minun tyköni hymyillen. Nyt näyttää lupaavalta, pääsen koeajolle. Kuuntele, kuinka hiljaa moottorini surraa. Ai, kun hän käsittelee minua sievästi.

Onko huoltokirja kunnossa, kuulen hänen kysyvän. On, on, kaikki on kunnossa, vakuuttaa toinen ääni innokkaasti. No, mihin ne nyt jäivät? Mikä tässä odotuttaa näin kauan? Eikös sillä ollutkaan rahaa minua varten? Olen aivan malttamaton päästäkseni kuskaamaan emäntääni. Kymmenentuhatta kilometriä on minulle tullut mittariin, on takuuhuollon aika. Olen käyttäytynyt emäntääni kohtaan todella mallikkaasti.

Pirjo Määttä 



Kesänavetan rappusilla

Reetta Orvokki istuu rantakivellä ja antaa kylmän veden huuhtoa paljaita jalkojaan. Jäät lähtivät eilen sopivasti, kun koulu loppui. Vanhat ihmiset sanovat, että kesä on myöhässä, vaan ei Reetta Orvokin mielestä. Nyt on kesäloma! Voi tätä vapautta, ei tarvitse mennä aamulla kouluun, vaan saa olla rauhassa aamunavetalla.

Aamu valkenee aurinkoisena, eikä pilven hattaraakaan näy taivaalla. Järven yllä leijailee usvaa, kun yöllinen ukonilma on mennyt menojaan. On kesäkuun loppu, ja myöhäisestä keväästä huolimatta kesän alku oli ollut lämmin ja sadettakin oli saatu riittävästi. Reetta kuuntelee lintujen aamutouhuja kesänavetan rappusilla. Kirjosiepoilla on jo selvästi poikaset pesässä, ja harakoiltakin voisi käydä tarkistamassa pesän. Iso rautamuurahainen ryömii hirren kolosta haistelemaan kosteaa aamua. On vahva kesän tuoksu.

Munan kuori putoaa Reetan viereen rappuselle. Pääskysellä on jälleen kuoriutunut yksi poikanen. Reetta pistää kuoren palan hirren rakoseen talteen, siellä on jo kuusi ennestään. Suuri paskakärpänen pörrää nenän edessä ja istahtaa lehmän sontaläjään.

Äidin laulu kuuluu navetasta. Hän laulaa usein, ja Reetta haaveilee osaavansa laulaa joskus yhtä kauniisti, mutta hän ei uskalla yrittää, jos joku sattuisi kuulemaan. Opettaja oli sanonut keväällä laulukokeen jälkeen, että variskin laulaa kauniimmin kuin Reetta, ja kaikki olivat nauraneet. Voi että Reettaa oli hävettänyt!

Takaovi kolahtaa auki, ja on aika päästää lehmät hakaan odottamaan niitylle lähtöä. Reetta nousee ja menee irrottamaan jo Mustikkaa. Äiti nostaa maitotonkan kärryille, samoin siivilän ja lypsysangon. Sitten ovat vuorossa Valmu ja Rusko. Äiti lähtee maitokärryjen kanssa kellariin, ja Reetan tehtävänä on luoda sonnat ulos ja lakaista lattiat puhtaaksi iltanavettaa varten.

Reetta istahtaa kesken sonnanluonnin lypsyjakkaralle ja kuuntelee lintujen liverrystä sekä Mustikan kellon kilinää. Vahva navetan tuoksu lemuaa kesänavetassa, kärpäset pörräävät edelleen sontaläjässä. Laudoista tehty ovi on vähän linkussa. Navettaan mahtuu kuusi lehmää lypsettäväksi, enempäähän heillä ei olekaan. Viime kesänä vain kolmella lehmällä oli maitoa. Silloin äiti oli vähän surullinen. Navetassa on ikkuna pirttiin päin, että äiti voi seurata ohimennen pihan tapahtumia. Heitä lapsia on paljon. Alkukesästä tuntuu juhlavalta tuoda lehmät puhtaaseen lautarakenteiseen kesänavettaan, mutta syksyn kylmetessä kaipaa yhdessä lehmien kanssa lämpimämpään isän rakentamaan tiilinavettaan.

Sontaluukusta näkee tyvenelle järvelle, vain sorsapariskunta saa järven pinnan väreilemään. Rantakaislikossa asustaa kaksi sorsaparia, eikä sinne ole lupa mennä. Variksen ja harakan pesät saa käydä hakemassa, isä on luvannut, mutta muut linnut pitää jättää rauhaan.

Voi tätä ihanuutta! Siinä menee Mustikka kello kilkattaen edellä. Toiset lehmät astelevat rivissä. Keväällä syntynyt Lumikki seuraa lehmiä pusikoita pitkin loikkien. Reetta Orvokilla on eväsreppu selässä ja isän tekemä paimensauva mukana. Hän laulaa hiljaa, ettei vain kukaan kuule, mutta päästyään niitylle lehmien kanssa hän laulaa jo täysin rinnoin vain lehmät ja luonto yleisönään.

Pirjo Määttä 



Reetta ja ukki

Kyyneleet valuivat Reetan poskia pitkin, eikä hän uskalla edes pyyhkiä niitä pois, jottei ukki taas hermostuisi. Nyt minä kuuntelen tarkasti kirkonmenot loppuun, hän päättää.

Reetta miettii ja katselee ukkia tarkasti. Miten ukki muuttuukaan erilaiseksi aina sunnuntaina! Keuhkotauti! Se on semmoinen tauti, ettei siitä parane, kun sen on saanut. Tauti syö keuhkot ihmisestä, ja sitten Jumala tulee hakemaan ihmisen pois. Niin ne sanovat.

Kyyneleet kuivuvat Reetan poskille, ja hän jatkaa tarkasteluaan. Ukin kynnet ovat nyt lyhyet ja puhtaat. Hän leikkaa ne puukolla lauantai-iltana saunan jälkeen. Meidän lasten kynnet äiti leikkaa saksilla, mutta ukki omansa puukolla, ja sitä on niin jännää katsoa vierestä, ettei meinaa uskaltaa hengittää. Ukin viiksikarvat työntyvät paksuina nenän rei´istä, ja niissä on räkää ja kuuraa, kun ukki tulee ulkoa pakkasesta.

Kädet tiukasti ristissä pöydän reunalla he kaikki kuuntelevat radiota. Äiti katselee keinutuolista hetekalla makaavaa isää. Isä tuli illalla kotiin. Äiti sanoo, että isällä on sydäntauti. Syököhän se isän sydämen? Voi, ihan kylmä puistattaa Reetan laihaa ruumista. Miten sen taudin ajaisi isästä pois? Isä on niin mukava: se tanssittaa Reettaa aina, kun ukki tai äiti ei ole näkemässä. Isä sanoo, että Olavi Virta on hyvä laulaja, ja niin on Reetankin mielestä, kun levyltä tulee Punaiset lehdet. Isä sanoo sitä tangoksi, joka tuntuu takaraivossa asti. Reetta on joka ilta nukkumaan mennessä pyytänyt ja rukoillut Jumalalta, että tämä hakisi isältä sen taudin pois eikä ottaisi isää mukaansa. Ukki on sanonut, että pitää lujasti rukoilla ja pyytää anteeksi Jumalalta, niin se tapahtuu.

Pirtissä kuuluu vanhan seinäkellon raksutus. Kellon isä osti kulkukauppiaalta vähillä rahoillaan. Hätkähtäen Reetta havahtuu ajatuksistaan, kun ukki alkaa veisata kovaäänisesti loppuvirttä. Mitähän saarnassa sanottiin tänään?

Loppusävelet soivat pirtissä, ja lapset vilkuilevat varoen toisiaan. Jäseniä puuduttaa tiukasti istutun rupeaman jälkeen. – Ei päässyt perille, ei päässyt perille! Ukki tuumaa nytkin, niin kuin joka jumalanpalveluksen jälkeen. Mihin asti ukki nyt oli menossa, kun ei päässyt perille? Meneekö se ajatuksissaan, niin kuin Reetta kun on katsellut kuvia mukavannäköisistä paikoista, ja ukki tekee samoin! Tai jos ukki oli menossa jo sinne Jumalan luo, mutta ei, siinä hän vain istuu.

Pirjo Määttä



Kadonnut

Olin lähdössä lenkille ja ajattelin käydä kaupassa saman tien. Olisin ottanut sen taskuun, mutta en löytänyt sitä mistään. Lainasin mieheltäni ja kävin lenkkini. Haeskelin kadonnutta illan mittaan, mutta ei se vaan tullut vastaani. Rupesin nukkumaan hieman huolestuneena.

Kun heräsin yöllä, etsin silloinkin. Aamulla olin jo paniikissa. Soitin asiantuntijalle, ja pohdimme mitä tehdä. Tulimme siihen tulokseen, että on parasta kutsua eräs mies käymään kotona. Hän tulikin, mutta silloin sain päähäni katsoa vielä taskua, jossa kadonnut esine voisi olla. Sieltähän se löytyikin suureksi ilokseni. Mutta lukkosepälle jouduin maksamaan.

Siiri Heikkinen-Pitkänen 



Aamukahvipöydässä

– Huomenta kultaseni. 
– Hyvää huomenta. 
– Miten yösi meni? Nukuitko hyvin? 
– Kiitos kysymästä! Nukuin vähän levottomasti. Olin vielä niin jännittynyt ja innoissani. 
– Samoin minä. Näin untakin enkä ollut uskoa unissanikaan, että voitto tuli. 
– Niin, oli se uskomaton juttu. 
– Ei siinä kyllä ollut musiikista kysymys. 
– Ei siinä minunkaan mielestä ollut ainakaan mitään kaunista. Voitto tuli vaan sillä erikoisuudella. Pääasia että voitettiin. Suomi pääsi taas maailman kartalle. Musiikista viis. 
– Mutta kun muistellaan taannoisia voittajia. Ranskalla oli kerran tosi kaunis kappale ”Lapsi ja lintu”. 
– Ja muistellaanpa Ruotsin Abbaa. 
– Mutta kaikella kunnioituksella: Lordi on Lordi. Ja edustaahan se Lappiakin kaikin tavoin. Kyllä me suomalaiset ollaan hyviä. 
– Totta puhut. Ollaan me.

Siiri Heikkinen-Pitkänen 



Lapsuuteni

Kotiseutuni oi... Näin alkaa eräs lempilauluni. Kotiseutuni, lapsuuteni maisemat ovat Kainuun korpiseudulla. Synnyinkotini oli pieni, harmaa mökki peltotilkun keskellä. Sitä ympäröi sankka havumetsä. Kotini lähellä, ehkä neljänneskilometrin päässä, oli pieni lampi. Jälkeenpäin monen kymmenen vuoden kuluttua olen todennut, että se oli todella viehättävä. Vähän kauempana korkean kallion ja vaaran kainalossa oli toinenkin lampi. Vaaran rinteessä kasvoi metsämansikoita, joita kävimme poimimassa. Kotiani ympäröivät metsät antoivat myös mustikoita ja puolukoita.

Noin kilometrin päässä kodistani oli valtava suo, nimeltään Isosuo. Siellä oli vanhemmillani suoniitty ja pari latoa. Suon halki virtasi oja, josta pyydystimme joskus hauenpoikasia. Ne olivat tulleet tulvaveden mukana läheisestä lammesta. Suolla asusti kurkipariskunta, jota ihailimme. Hyvät hillamaat ympäröivät Isoasuota. Talvella hiihdin suon yli kouluun. Vanhempani ostivat sitten toisen, vähän isomman talon, koska perheemme oli kasvanut yhdellä jäsenellä: sisareni oli tuonut vävyn taloon.

Uuden kodin lähellä oli korkea vaara, sanoimme sitä Kukkulaksi. Sieltä oli hyvä näköala, suuri suokin näkyi. Kun halla vei yhtenä kesänä viljan ja perunat, uusi perunapelto kynnettiin Kukkulalle. Sinne ei halla pystynyt kiipeämään. Uuden kodin lähellä noin kilometrin päässä oli myös järvi, jolla kävimme kalalla.

Mieleeni ovat jääneet jatkosodan ajalta tykkien tömähdykset, jotka kuuluivat silloin tällöin Kuhmon suunnalta. Sinne oli matkaa linnuntietä ehkä seitsemänkymmentä kilometriä.

Syntymämökkini on ollut autiona monta kymmentä vuotta. Viimeksi käydessäni huomasin, että osa katosta oli romahtanut sisään, pari ikkunaa oli rikki ja lattiasta kasvoi yksi horsma.

Lainaan Maaria Leinosen runoa. Tämä kuvaa osuvasti syntymäseutuani.

Kerronko, mistä tulen. 
Sanonko, kuka olen. 
Metsästä, metsäläinen. 
Pitkospuu soiden ja karpalokorpien takaa. 
Kaskenpolttajain sukua. 
Lehmisavun ja pihkan tuoksu kämmenissä. 
Tukassa naavankarstaa. 
Sukupolvien mittaisen nälän
hiutamin mielin. 
Hallaöiden puremin sieluin. 
Enkä häpeä. 
En häpeä edessäsi.

Jk. Äitini kertoman mukaan hain 3-vuotiaana tissipalkalla hellapuita rantteelta. Olin yksinäinen lapsi. Sitä yksinäisyyttä olen kantanut mukanani koko ikäni. Onneksi naapureissa oli kuitenkin lapsia, joiden kanssa pääsin leikkimään.

Siiri Heikkinen-Pitkänen 



Avunpyyntö

Taasen nämä ihanat, hämärät päivät ovat ohimeneviä. Tuo kirkas, kammottava pallo alkaa kohota taivaanrannalta jo aamuisin kello 8, ja sen myötä emännän jankuttava ääni sen kun lisääntyy: 
– On toi sängyn alusta ja seinän vierut makkarissa ihan harmaan villakoiramaton peitossa. Että silleen meitä vainotaan! On vain ajan kysymys, milloin se kaamea PÄRINÄ alkaa! Niin tiedätte veljet, meidän loppu on lähellä! Sinne kitaaan vaan nielee, pimeään pussiin! Roskikseen seuraavaksi ja sieltä roska-auton hampaisiin ja kaatopaikalle! Onko mitään keinoa säästyä hengissä? Pankaa ihmeessä vinkkiä kiireesti! Vai nostetaanko kädet pystyyn tuhon edessä? Voisiko piiloutua komeroon vai onko aineita, että vois muuttua näkymättömäksi? Eikö EU-direktiivi sano, että kaikki lajit pitää säilyttää?

Aino Kanto 



Sovinto

Illalla Pekka ei saanut unta. Äiti kuuli pojan kieriskelevän sängyssä. 
– Mikä sinun on, Pekka? Eikö asia selvinnytkään koulussa? Ei kuulunut vastausta. Pekka vain jatkoi pyöriskelyään. Voihkinaakin kuului. Samassa pärähti puhelin. 
– Täällä Jannen isä, hei! Aloin vain soitteleen, kun poika pyöriskelee sängyssä eikä saa unta. 
– Sama täällä! Kyselin juuri Pekalta, eikö riita poikain välillä selvitetty opettajan toimesta. Niin olen käsittänyt aikaisemmasta puheesta. 
– Kyllä se selvitettiin, ja pojat löivät kättä opettajan läsnäollessa, mutta... Sen jälkeen, Jannen kertoman mukaan, Pekka oli alkanut oikein kehumaan ja retostelemaan, että hänen isän moottorikelkka on ihan huippuvehje ja meidän resu, hevosvoimia niin vähän, Jannekin idiootti. Tästä meidän Janne tulistui ja karkasi Pekan päälle. Siinä pojat moksivat nyrkeillään tiuhaan tahtiin, kunnes näkivät kouluavustajan saapuvan käytävän päässä. Nyrkkitappelu loppui, mutta kiukku ja ilmeisesti vähän paha omatuntokin jäi. Siltä vaikuttaa. 
– Anna puhelin Jannelle, minä annan Pekalle. Sopikoot nyt keskenään viimeisenkin riidan. Niin pojat sopivat puhelimitse. Uni tuli. Molemmille. Toteutui sananlasku: ”Älä anna auringon laskea vihasi ylle. Sovi riitakumppanisi kanssa niin kauan, kun olet hänen kanssaan tiellä.”

Aino Kanto 



Muistikuvia lapsuudesta

Kotini sijaitsee saaressa. Ensimmäisiä muistikuvia on se, kun me veljeni kanssa olimme menossa veneellä mantereelle. Vene oli iso ja vuotava. Se oli puolillaan vettä, kun pääsimme rantaan. Toisinaan keväällä ja syksyllä kelirikon aikaan emme päässeet kouluunkaan. Jää ei kantanut, eikä veneelläkään voinut mennä. Mutta siihen oli opittu, joten ei sitä pitänyt minään. Meitä on kahdeksan sisarusta, ja oli toisinaan tiukkaa, kun tultiin koulusta eri aikoihin. Täytyi odotella toisia, kun ei ollut niin monta venettä.

Ollessani toisella kymmenellä meiltä vietiin maitoa meijeriin. Eräänä pyhäaamuna, kun oli yö jäänyt vähän lyhkäiseksi, lähdin viemään kymmenen litran maitotonkkaa tien varteen. Muistan, kun isä oli laittanut sillaksi kapean lankun ja jalkani eivät osuneet lankulle. Pyörähdin veteen, ja maito levisi pitkin puroa.

Meillä ei ollut naapureita lähellä, siksi me siskokset leikimme paljon yhdessä. Meillä oli maakellari, jossa oli talvisin perunat. Kellarin takana oli pohjaton mutakuoppa. Oli rentukka-aika keväällä. Jäät olivat juuri lähteneet. Juoksimme pitkin rantoja ja haimme kukkia. Eräs siskoistani oli juuri alkanut kävellä. Kun tulimme pihalle, äiti kyseli, missä Reija oli. Meillä isommilla ei ollut mitään tietoa hänestä. Lähdimme kiireesti hakemaan, jokainen eri suuntaan. Ei kestänyt kauan, kun veljeni huusi, että hän oli löytänyt Reijan. Sisko oli aivan tiedoton. Äitini alkoi antaa tekohengitystä. Naapurissa oli eräs sairaanhoitaja, joka tuli meille avuksi. Sitten nopeasti sairaalaan. Reija selvisi siitä hyvin.

Meillä sanottiin aina, ettei se, joka ei opi uimaan, voi asua saaressa. Uimataito oli hirveän tärkeä meille. Kesällä liikuimme paljon veneellä ja uimme. Heinänteko ja maatyön pikku hommat kuuluivat kesäaikaan. Talvella hiihdimme ja laskimme mäkeä, teimme lumilinnoja ja kävimme hevosella kylässä. Kotipaikka oli ihan mukava.

Rauni Huhtaniska 



Isovanhemmat

Me asuimme 1940-luvulla sodan jälkeen lähellä isäni vanhempia, joiden luona me siskokset kävimme usein. Kutsuimme heitä ämmiksi ja papaksi.

Ämmi oli pyöreä, vähän lihava pikkuinen mummeli, kovin lapsirakas. Hän teki voileipiä ja antoi kahvia, jota me emme saaneet joka päivä. Kahvi ei ollut hyvää, koska hän laittoi siihen suolaa. Voileivistä tulee mieleen, että hän levitti voita peukalolla. Peukalo ei ollut aina puhdas, vaan se oli musta noesta ja kynnen alla oli jotain. Muuten hän oli mukava.

Pappa taas oli äreä, kun me emme aina muistaneet, mistä polku meni heille. Kun hän niitti vikatteella, heinä ei saanut mennä lakoon. Hän oli toisinaan oikein vihainen meille, kun me leikimme heinikossa. Heillä oli kaksi lehmää ja jokunen lammas. Me autoimme joskus heinänteossa ja muissa pikku asioissa.

Ämmi joutui sairaalaan 1950-luvun alussa. Minusta se oli hirveää, enkä päässyt häntä katsomaan. Eräänä päivänä heinäkuussa 1953 tuli surusanoma, että hän oli kuollut sairaalassa. Minä olin 12-vuotias. En oikein käsittänyt, miten kaikki oli tapahtunut niin pian, kun ei ollut puhuttu ollenkaan kuolemasta. Sitten tuli paljon mustiin pukeutuneita vieraita. Äitini kertoi jälkeenpäin, että ämmi oli ollut kauhean sairas. Pappa eli vielä pari vuotta ja kuoli yhtäkkiä joulun ja uudenvuoden välissä. Silloin näin ensi kerran kuolleen. Isä kysyi, haluaisinko nähdä papan viimeisen kerran. Isä oli mukana. Niin kuin pappa olisi nukkunut. Ajattelin, että se oli aika erikoinen tapahtuma. Surullista.

Rauni Huhtaniska 



Retki metsään

Ajattelin lähteä retkelle metsään. Alkoi juuri sataa, ja oli hämärääkin. Katselisin vähäsen, jospa löytyisi mustikoita. Päälleni laitoin ohuen puseron ja pikkukengät. Metsässä voisi olla märkää. Otin mukaani radion, käsilaukun ja meikkipussin.

Tapasin metsässä eriskummallisia eläimiä. Oli lehmä, vasikka, kissa ja koira. Poimin metsästä kaaleja, porkkanoita ja sipuleja, myös mansikoita ja viinimarjoja.

Yhtäkkiä tuli pilkkosen pimeää. Aloin etsiä kotipolkua. Se ei ollut mitenkään helppoa. Löysin kuitenkin läheiselle pyörätielle. Lähdin kävelemään sitä pitkin ja huomasin, että olin aivan eksynyt. En tuntenut seutua ollenkaan. Mitä pitemmälle kävelin, sitä synkempi metsä tuli vastaan. Aloin huutaa, mutta eihän siellä kukaan kuullut.

Sitten näin kaukaa pienen valon pilkahtavan. Kävelin kompuroiden sitä kohden. Lähemmäksi tullessani huomasin, että metsän keskellä oli nuotio eikä siellä näkynyt ketään. Nuotio paloi räiskyen. Kumma kyllä, se ei ollut levinnyt mihinkään. Sammutin nuotion, ja tuli aivan pimeää.

Lähdin harhailemaan umpimähkään. Tulin sattumalta pienelle polulle. Tunsin polun ja olin lähellä kotiani. Kun pääsin sisälle, katsoin kelloa – se näytti puolta kahta yöllä. Olinko kävellyt unissani?

Rauni Huhtaniska 



Mökki saaressa

Tulen veneellä saaren rantaan ja näen harmaan mökin.

Ovi aukeaa narahtaen, on hämärää, vain pieni valo pyrkii sisälle ikkunaluukusta. Jätän oven auki, jotta valo pääsee sisään. Seinät ovat savun mustuttamat. Nukkumalaveri on kummallakin sivuseinällä. Ikkunan alla kolmion mallinen raakalautapöytä, joka on seinässä kiinni, ja pöydän päällä kynttilä. Entä lämmitys? Ovesta heti vasemmalla on suuri piisi. Rautatangossa roikkuu musta pata ja kahvipannu. Seinässä on hylly ja siinä muutamia emalimukeja, lautasia ja lusikoita. Oven vieressä kumollaan suuret saappaat. Paljon on lohia tullut. Saappaan reunoja myöten on lohensuomuja – se oli mummollani aina merkkinä. Ikkunanpielet on koristeltu koukuilla ja verkkojen korjauskävyillä ja muilla tarvikkeilla.

Tänne on hyvä jäädä yöpymään ja kuuntelemaan meren ja lintujen ääniä.

Ritva Liakka 



Ressun mietteitä

Olen Ressu-koira ja asun maalaistalossa. Pirtissä on suuri seinäkello ja se rievattu lyö puolen tunnin välein. Ääni on kuin kahta rautalapiota lyötäisiin yhteen, ja se ärsyttää minua. Yritän mennä sängyn alle nukkumaan, siitä ei tule mitään, tyttö lakaistessaan lattiaa tökkii luudalla minua, etsin toisen makuupaikan. Aamuisin haisee kuonooni iänikuinen läskinkäristys. Sitä ei tehdä minulle, syön omat ruuat.

Ulkona on hauska olla, mutta pihalta en saa poistua. Jos yritän lähteä karkuteille, heti kuuluu: ”Ressu, kotia!” Joskus karkaan ja olen monta päivää retkilläni. Lehmän vientiin minut komennetaan mukaan, olen vahtina ja turvana, kun kävellään metsäpolkua. Eiväthän lehmät osaa ketään puolustaa hädän tullen.

Muurin vieressä on sänky, jota sanotaan kulkumiesten sängyksi. Talon emäntä lupaa aina kortteerin kaikille kulkijoille. Vakituisia kävijöitä on Erkki, joka korjailee Singer-konetta. Tuovinen tinailee kattilat ja pannut. Sokea Hannes myy tekemiään kipsitöitä. Aaro korjailee polkupyörät, juo kaakaomaitoa, syö leetasta vain kannat. Näitä minun pitää sitten vahtia. Harmittaa vain, kun he saavat tuossa sängyssä maata, mutta en minä. Emäntä sanoo: ”Ovi on kaikille auki, eikä ruokakaan ole loppunut.”

Koko huusholli on sutattu harmaalla maalilla, kaikki kauniit antiikkikalusteet ja lopuksi lattia. Kun kauppoihin tuli sodan jälkeen värillisiä maaleja, emäntä oikein innostui. On niin harmaata, että minuakin oksettaa.

On täällä toinenkin koira, sen nimi on Vekku. Se onkin niin ollakseen ja fiini, kun se on suomenpystykorva, oikein rotukoira. Ei se lähde minun kanssani karkuretkille, minähän olen vain sekarotuinen piski. Tärkeää työtä me yhdessä teemme, olemmehan talon vahteja. Joskus on pakko murista ja haukkuakin. Yritämme olla Vekun kanssa sovinnossa ja syödäkin samasta kupista.

Ritva Liakka 



Eläinlääkäriin

Pienessä pirtissä vanha mummo herää yöllä, kuuntelee ja ihmettelee, mistä kuuluu kovaa valitusta. Mummo nousee vuoteeltaan ja laittaa valot pikku pirttiin ja alkaa etsiä kissaansa, ainoaa ystäväänsä. Kuuluu valittavaa maukumista ja vikinää. Nyt hän huomaa, että kissa on hypännyt muurin päälle. Tästäpä ongelma tuli, miten saada kissa sieltä pois.

Mummo yrittää pukkia luudalla, mutta ei onnistu. Kissa maukuu, jopa sähisee vihaisesti. Miten tuon elukan vie eläinlääkärille, kun se ei hyväksy yhtään vieraita ihmisiä ja hänellekin nyt sähisee? Mummo menee eteiseen ja löytää sieltä edesmenneen miehensä perhoshaavin, jospa sillä. Aikansa mummo pyydystää siihen kissaansa, mutta temppu ei onnistu. Sitten mummo oivaltaa laittaa haaviin silakan ja alkaa uudelleen pyydystää. Aamu on jo pitkällä, mutta vihdoin kissa hyppää silakan toivossa haaviin, nopeasti haavi solmuun ja taksia tilaamaan.

Taksi saapuu, ja kuski katsoo ihmeissään kyytiin tulijoita. Mummo selittää asian, ja näin matka alkaa kohti eläinlääkäriä. Mitenkähän kissa suhtautuu? Entä jos se raapii tai karkaa, kun taksimiehellekin ärhenteli?

Lääkäri ei ollenkaan ihmettele tulijoita, hän on nähnyt työssään monenlaista eläinpotilasta, eivätkä häneltä konstit lopu. Hän pistää piikin verkon läpi kissaan, ja se nukahtaa. Näin lääkäri saa vihaisen kissan tutkittua ja hoidettua.

Kotimatkalla ei enää tarvita haavia, kissa nukkui koko kotimatkan. Mummo on onnellinen, kun hänen ainoa ystävänsä on taas terve. Mökissä on jälleen kaikki hyvin.

Ritva Liakka 



Esteri

– Huomenta Esteri. 
– Huomenta, olen sinulle vihainen. Olet jättänyt minut tänne kylmään pakkaseen. 
– Anteeksi, lupaan, ettei se toistu.

Kyllä pitää elää vanhaksi ja raahata edelleen noita kauppakasseja. On laitettu uusia osia ja vanhoja naulattu, mutta tuo ihminen ei ymmärrä minun kipujani eikä sitä, että olen yli 80 vuotta vanha.

Nuorena olin kauniin punainen, nyt kalpea ja harmaa. Laittaisi edes hiukan maalia, mutta ei. Kaikki tutut minulle huutelee: – Hei Esteri. Mutta ei se lämmitä. Kaikkia paikkoja särkee, siitä huolimatta minulla on hyvä luisto. Usein pääsen tuonne puolikylmään varastoon yöksi eikä tarvitse pakkasessa kärvistellä. Kesällä saan olla rauhassa. Minua ei kukaan puhuttele eikä liikuttele.

Ritva Liakka 



Oskari

Oskari asuu Maasarvi-nimisellä saarella. Siellä asui ennen vanhaan kalastajia kesäisin. Nykyisin siellä on hyvin rauhallista. Joskus viikonloppuisin sinne ankkuroituu muutamia venekuntia, meripelastajia sanovat olevansa.

Oskari ei tiedä, miltä sitä merta oikein pitäisi pelastaa, eikä se muutenkaan aina ymmärrä mitään niiden touhuista eikä puheista. Oskari on pieni, mutta ei mitenkään heikko, nostaa itsensä kokoisen kivenkin ja kantaa sitä. Yritäpäs onnistuuko se sinulta.

Eräänä kauniina kesäiltana meripelastajat olivat taas rantautuneet saareen. Lämmittivät saunan, ja osa heistä kävi välillä vedessä. Oskari ajatteli niiden yrittävän pelastaa merta pieninä palasina ja kantaa sinne saunaan. Ainakin sitä merta läikkyi välillä Oskarinkin päälle, kun se oli uskaltautunut uteliaisuudessaan liian lähelle pelastajien kulkureittiä.

Pelastajat sytyttivät ison tulen kivien väliin. Istuivat siinä paistaen jotain hyvänmakuista, suolaista, ja söivät sitä. Oskarikin on maistellut niitä murusia nuotion ympäriltä maasta. Palan painikkeeksi niillä oli usein jotain makeaa juotavaa, josta Oskari piti hyvin paljon. Mitä lie ollut. Saunan kupeella möreä-ääniset pelastajat sanoivat toisten ottavan kantaa nuotiolla. Oliko se nyt sitä kantaa, mitä ne ottivat palan painikkeeksi, mietti Oskari. Se taivalsi lähemmäksi kuuntelemaan. Kasvattamisesta siellä puhuttiin, mutta mitähän ne kasvattaa?

Siinä ne taas istuivat, tulen ympärillä sitä kantaa ottamassa. Oskari kiipesi isolle kivelle, jotta näkisi ja kuulisi paremmin. Mummo istui siinä ringissä myös, maisteli välillä lasipullosta. ”Lonkkua” kuului olevan, olisikohan se makeampaa kuin se kanta, ajatteli Oskari ja taivalsi mummon pullon viereen.

Osa porukasta oli sitä mieltä, että lapsia täytyy kasvattaa ankaralla kädellä . 
- Kyllä ne lapset kasvattaa meitä vanhempia, sanoi mummo ja laski pullon aina välillä maahan. Siinäpä oiva tilaisuus tutustua asiaan, ajatteli Oskari. Rohkeasti se kiipesi pullon reunaa ylös, aivan pullon suulle, jäi siihen nuoleskelemaan eikä huomannut, kun mummo taas ryyppäsi. Oskari joutui sellaiseen myllerrykseen ettei kuuna päivänä. Se luuli jo loppunsa koittaneen. Mutta mitä teki mummo? Pyöritti kielellä Oskaria ympäri suuta, luuli kiven murikaksi. Oskari yritti puolustautua . Se sohi pistimillään sinne tänne minkä ehti. Lopulta mummo pyöräytti sen sormellaan ulos suusta tarkastellakseen, mikä se oikein on kun niin kirveleekin. 
- Kusiainen, kiljaisi mummo, minua puri kusiainen huulesta ja kielestä! 
Siitäpä riemu nousi, toiset nauramaan, että eipäs ole ennen kuultu moista, että kusiainen pääsi kielestä puremaan.

Oskari joutui siitä nurmikolle henkihieverissään, se olisi kuollut, ellei sattunut yksi meripelastaja uimasta tullessaan pysähtymään siihen nurmelle. Hänestä valui raikasta vettä myös Oskarin päälle. Se oli Oskarin pelastus. Nyt ne kaasivat sen pelastamansa meren hänen niskaansa, ajatteli Oskari, niin paljolta se vesimäärä tuntui.

Mummo ei ottanut kantaa enää sinä iltana. Hänen huulensa ja kielensä olivat aivan turvoksissa.

Oskarista tuli hyvin suosittu seuralainen sinä kesänä. Sillä se kertoili seikkailuistaan kaikille kavereille. Toisia keltiäisiä eivät ihmisten tekemiset kiinnosta tippaakaan, mutta Oskari on poikkeus, se jää aina lähettyville seuraamaan, kun ihmisiä saapuu saarelle. Se yrittää löytää jotain järkeä niiden puheista ja tekemisistä.

Sanni Liiti 



Kaksi suuta

Kaksi suuta kulki rantatietä sunnuntaiaamuna. Kävellessään ne puhua pälpättivät koko ajan. Eivät ne muuta ajattele kuin puhumista, puhumista ja vain puhumista. No jaa, joskus kyllä pussaamistakin, kun sille päälle sattuvat.

Siinä ne taas pälpättivät, kun pensaasta hyppäsi eteen ruma rupikonna, joka huusi: ”Olkaa hiljaa, eihän tässä kuule edes omia ajatuksiaan!” Suut katsoivat rupikonnaa huulet pyöreinä ja kysyivät yhteen ääneen: ”Mitä sinun piti ajatella? Kerro meille.”

Rupikonna kertoi oikeasti olevansa Antti Tuisku. Levy-yhtiön ilkeä tuottaja oli suutuksissaan manannut hänet rupikonnaksi. Nyt hänen pitäisi muistaa, miten taika saataisiin puretuksi, jotta hän muuttuisi taas Antti Tuiskuksi.

”No, mietitään yhdessä”, suut sanoivat ja muistivat, että saduissa täytyy aina jonkun suudella sammakkoa, jotta se muuttuisi prinssiksi. Niinpä suut pussata moiskauttivat rupikonnaa yhtä aikaa molemmille poskille. Moiskis! Niiden edessä seisoi Antti Tuisku ehon elävänä. ”Kiitos kaverit, minulla onkin jo kova kiire keikalle”, Antti sanoi ja heilautti kättään mennäkseen tiehensä. ”Stop tykkänään”, suut sanoivat, ”saduissa aina luvataan täyttää kolme toivomusta, etkä luvannut vielä yhtäkään. Mitä nyt tehtäisiin?” - ”Voi, voi, kun minä en osaa taikoa mitään”, Antti valitti. ”Mitä te haluaisitte?” Suut miettivät vähän aikaa, ja sitten ne ilmoittivat haluavansa olla sellaisessa paikassa, jossa saisi usein hyvää syötävää. Suut kun niin kovasti pitivät makeasta.
Antti lupasi järjestää asian ja otti suut mukaansa astiakauppaan. Katsellessaan ympärilleen hän huomasi hyllyn, jossa oli lasten murokulhoja. Hän laittoi suut kahteen kauniiseen murokulhoon toivoen, että joku mummo ne löytäisi sieltä.

Meidän mummo löysi suut, maalasi ne kiinni kulhoihin ja antoi lastenlapsille lahjaksi. Suut ovat vielä tänäkin päivänä lasten murokulhoissa ja saavat paljon herkullista syötävää ja ovat siksi tyytyväisiä.

Sanni Liiti 



Simpun saalistajat

Se sattui silloin suvella. Soutelin Saimaan saaristossa siikoja saalistamassa. Sain seitsemän suurta siikaa suolattavaksi samoin savustettavaksi sopivia sekä sangollisen silakoita. Suunnattoman suuri simppu siinä sotkeutuneena siimaan. Sisulla sain sen siirrettyä sillalle silakoitten seuraksi sammioon.

Soudin saunarantaan suomustamaan sekä savustamaan siikoja. Silakat suunnittelin suurustaa sardiineiksi smetanasoseeseen säilöttyinä. Simpusta soittelin sanomalehtiin. Suureksi surukseni saamarin simppu sukelsi sillalta Saimaan syvyyksiin. Siinä sortui sensaatio, saisi sitten selitellä saunaillassa. Suututti suunnattomasti. Sattuipa sopivasti Simppa saapastelemaan. Sauvakävelyllä saapui saunarantaan. 
– Silja sanoi suuresta siikasaaliistasi! 
– Sain, sain, saalista sain. Suuri simppu sattui siimaan, samalla se sukelsi Saimaaseen... 
– Satuja sepittelet. 
– Satujako? Se suuri simppu, samanlainen sinun saamasi Siikajoella. Silmienvälikin seitsemän syltä. 
Simppa siitä suuttui silmittömästi. Sutkiksi solvasi. Siitä sanasota syttyi. Solvaavia sanoja sinkoili sulavasti Simpaltakin.

Saatanpa suuttua Simpalle seuraavaan suveen saakka. Saattoikin solvata siivottomasti, Silja-siskon sulhanen. Sattuipas saarnamies Salminenkin soutelemaan sopivasti sivuitse. Sovintoa suositteli sanoin ”saatanallista sellainen sanasota”. Seuraavana sunnuntaina synniksi saarnasi sellaisen suunsoiton seurakunnalleen. Saarnamies Salminen, Saarelan Siirin sulhanen, seitsemättä suvea Siirin seurassa Saimaalla soudellut. Saaressa sukuloimassa, se sitä selitteli.

Sopuhan siitä syntyi savusaunassa. Selät saippualla ja saunasienellä siveltiin. Silja siivilöi saunasahtia seinustalla, sakkoja siinä sahdissa. Siljalla sirot sääret somasti silkkisukissa. Sormessa Simpalta saatu sormus sinisafiirilla. Suunnittelin sittenkin sanoa Simpalle suorat sanat Siljan seuratessa sivusta. 
– Suuret sukujuhlat sitten seuraavana sunnuntaina seurojentalolla. Sopii sinunkin sinne Saaran seurassa saapastella, sanoi Simppa ja silmäili Siljan suuntaan silmät sikkuralla. 
– Siljako suostu sinulle siipaksi? 
– Suostu, suostu. 
– Sinä senkin simpun saalistaja, saatoitko sinä Siljan siunatuksi sisullasi? Selkään sietäisi sivaltaa. Silja siro suloinen sekä siivosti siveä, suuresti suosittu siippaehdokas. 
– Saatoinpa saattaakin. 
– Sinä senkin sontiainen!

Simppakin suuttui salamana. Saattoipa siitä seurata suurempikin suukopu. Siinäpä siskolla sinnikko sulhanen. Sopu syntyi sittenkin. Suunniteltiin siviilivihkimistä Siljan sitomiseksi Simpan sukuun. 
– Siljasta saat soman siipan sukuusi. Saatan saapastella Saaran seurassa seurojentalolle sunnuntaina. 
– Se sopii, Simppa sanoi suikaten suuta Siljalle saunan seinustalla. 
Syksyllä Silja sitten synnytti Simpalle sorean, soman simppunsa. Soututuolissa sitä soudatettiin suloisessa sovussa.

Saamarin simppu suututtaa, sai suunnattoman sanasodan sukeamaan, soitto sanomalehdillekin. Saattaapa sapettaa seuraavanakin suvena... Simppu soudetaan sittenkin sovinnolla saunarantaan. Sellaista saattaa sattua Suomen suvessa.

Sanni Liiti