Käenlaulu

Elsa Partala:

Käenpesä on lähempänä kuin luuletkaan

Käenlaulu

Rikosromaani

Kirjoittanut Kari Hanhisuanto

Myllylahti 2009

Kari Hanhisuannon ensimmäinen kirja Isä meidän (2007) kertoo tyttären ja isän rankasta kamppailusta äidin kuoltua. Nyt hän on tarttunut toiseen yhtä kipeään aiheeseen, vanhusten kohtaloon, heidän tarpeidensa huomioon ottamiseen ja myös siihen, miten nykypäivän kiireiset ihmiset eivät huomaa mitä perheessä tapahtuu.

”Tunnen pienoista ylpeyttä itsestäni. Katumusta en tunne ja myötätuntoa en kaipaa. Sen sijaan tunnen löytäneeni kadoksissa olleen itseni. Se lämmittää minua syvältä. Katson kädessäni olevaa työkalua. Olen aina ollut sinut työnteon kanssa. Ihmettelen miten niin yksinkertainen keksintö voi tehdä niin terävää jälkeä.”

Romaani alkaa kohdasta, jossa kirjan päähenkilöä ajatellen tehdään suurin ratkaisu. Viila kolahtaa lattialle, ja sen jälkeen palataan ajassa taaksepäin. Esko Marjamaa on sotaveteraani ja asuu vaimonsa Kaisan kanssa omakotitalossa. Heillä on kaksi lasta Mirja ja Mauri ja Maurilla on poika Reijo. Kirja kertoo aivan tavallisen perheen elämästä, joka muuttuu tragediaksi, kun kirvesmies Esko suuttuu silmittömästi alati moittivaan vaimoonsa ja lyö tämän vasaralla kuoliaaksi. Päähenkilö on dementoitunut eikä näin ollen muista tekosiaan, vaan elää ihmetellen, miksi Kaisa ei keitä kahvia eikä nouse ylös lattialta. Kirjailija kuvaa uskottavasti miehen touhuja ja ajatuksen kulkua. Mustasukkaisuus pyrkii edelleen esiin, vaikka vaimo makaa jo kuolleena. Omat kommelluksensa tekstiin tuo naapurin Sylvin kiihkeät lemmenhalut. Seksuaalinen halu saa ihmisen toimimaan mitä kummallisimmalla tavalla, jopa sairaalloisesti.

Hanhisuanto ottaa romaanissaan kantaa yhteiskunnan epäkohtiin unohtamatta vanhusten lisäksi tietokoneiden vangitsemia nuoria, lapsia ja työttömiä. Kirjailija näyttää työelämän kuvioita murhatutkimuksissa; nokkimisjärjestys, kilpailuhenki ja kateus ovat arkipäivää kaikilla työpaikoilla. Lukijana jäin ihmettelemään, onko uskottavaa päästää murhasta epäilty vapaaksi, vaikka kyseessä onkin dementoitunut vanhus. Tämä ratkaisu tekee helpommaksi järjestää huikea loppukohtaus, jota en osannut odottaa, sotasankari on sankari loppuun saakka. Lauseiden lyhyys sopii päähenkilön mielentilaan, mutta ehkä rytmitys olisi ollut parempi, jos olisi kirjoitettu pidempiä virkkeitä. Myös kielen sujuvuutta särkee, ehkä vain minun makuni mukaan, jatkuva ”vituttaminen”. Rikosromaanin nimi, Käenlaulu, ei antanut minulle vinkkiä, mihin se voisi viitata, mutta teoksen luettuani huomasin miten oivallisesti se sopii aiheeseen. Kokonaisuutena romaani on johdonmukainen ja juoni kulkee uskottavasti kiihtyen loppukohtaukseen ikään kuin näytelmässä.

Kemiläinen Kari Hanhisuanto on kirjailijalahjakkuus, ja odotankin häneltä innolla seuraavaa, jo luvattua, romaania.

25.4.2009

Takaisin sivulle Lukurinki/Kirjaesittelyt