Lapsuus

Anita Myllykoski:

Lapsuuden kaksi maailmaa

Lapsuus

Bo Carpelan

Suom. Caj Westerberg

Otava 2008

Davi eli David Ekros on perheensä ainoa lapsi, jota yksinäisyys ympäröi. Herkin aistein hän havainnoi tapahtumia sekä aikuisten ja omia mielialojaan. Bo Carpelan kuvaa uusimmassa romaanissaan Lapsuus (2008) Davin kasvua 1930-luvun Helsingissä lapsen silmin ja kokemuksin, joista lukija kokoaa osan Davin elämäntarinaa.

Kaupunki hahmottuu kadun ihmisvilinästä ja ikkunasta kattojen yläpuolelta. Yö on välillä ahdistusta ja unettomuutta. Kuu on pieni kuin pikkusormen kynsi tai suuri täysikuu kuin gongi. Sanojen avulla Davi luo omaa todellisuuttaan. Kirjat ovat henkireikä yksinäisyyden ja ikävystymisen välissä. Ikätovereista ystävä Leo on Davin lailla perheen ainoa lapsi, mikä yhdistää heitä. Vaikka Davin vanhemmilla on omat keskinäiset ristiriitansa ja taloudelliset huolensa, perhettä kannattelee kuitenkin kiintymys, eivät materiaaliset arvot ja menestymisen tavoitteet, kuten Leon perhettä. Vähäisten ystävien joukossa ensirakkaus osoittautuu pettymykseksi: henkistä yhteyttä ei löydy hänenkään kanssaan.

Davin tärkeimmät aikuiskontaktit ovat sukulaiset, joiden taiteelliset haaveet on arkielämä nujertanut muttei hengenpaloa, sekä Elma, joka on perehdyttänyt pikku Davin erottamattomasti satujen, mielikuvituksen maailmaan. Kuolema koskettaa ensin läheisten menettämisen kautta. Vähitellen tietoisuuteen yltää yhä enemmän uutisia ulkomaailmasta ja kasvavasta katastrofista, kunnes kuolema uhkaa yhteisöä ja koko kansaa vieraiden lentokoneiden ilmestyessä kaupungin ylle. Silloin Davin lapsuus päättyy.

Teos jakaantuu kolmeen osaan. Jaon yhtenä perustana voi pitää konkreettista miljöön vaihdosta Ekrosin perheen muuttaessa kerrostalosta toiseen. Luvuilla on vivahteikkaita, odotuksia herättäviä otsikoita. Niin luistavaa ja runollista kuin teksti onkin, varsinkin teoksen alkupuolen lauserakenteet siellä täällä ärsyttävät. ”Uudessa asunnossa, joka oli numeron verran edellistä isompi, niin kuin saapas joka hankaa koska se on hiukan liian iso, hänellä oli oma huone, jossa oli ikkuna josta näkyi peltikatto ja takapiha, jossa hän ei koskaan kävisi, ei koskaan leikkisi.” (s. 83) Ainakin kustannustoimittaja on nukahtanut maineikkaiden kirjoittajien vuoksi. Carpelanin romaanin on suomentanut Caj Westerberg ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta. Relatiivilauseiden jonoa en osaa pitää tyylikeinona. ”Viisaan kommentoijan” kysymykset viimeisessä luvussa olisivat voineet jäädä pois ja siten jättää tilaa lukijan omille pohdinnoille, joille teos muutenkin tarjoaa elämyksellistä pohjaa.

18.9.2008

Takaisin sivulle Lukurinki/Kirjaesittelyt