Hiekkalinna

Elsa Partala:

Noin saattaa masentunut käyttäytyä

Hiekkalinna

Rikosromaani

Kirjoittanut Kari Hanhisuanto

Myllylahti 2010

”Askeleet hänen ohimoillaan muuttuivat. Sukat olivat lähteneet ja paljaat jalat hakkasivat hänen päätään halki. Keskellä otsaa ne pysähtyivät. mies rukoili niitä liikkeelle, koska liekit nuolivat jo hänen silmiään. Kipu ei tuntunut niin pahalta jalkojen ollessa liikkeessä. Nyt polte oli sietämätön ja hänen oli pakko nousta autosta sateeseen. Käsi sammutti moottorin, ja istuimen pieni värinä lakkasi.”

Kari aloittaa kirjansa kipeimmästä kohdasta, siitä mihin masennus voi johtaa. Onko kirjan päähenkilö Paavo tietoinen tekemisestään? Ovatko hänen ajatuksensa todellisen elämän tuottamia vai Ottajan aikaansaannoksia? Kirjan monitasoisuus ja takaumien jaksotus, missä mennään, pitävät lukijan tarkkana.

Paavo on teollisuuslaitoksessa työssä ja ongelmat työtoverin kanssa saattavat hänen mielensä pois raiteiltaan. Esiin nousevat lapsuudessa koetut vääryydet ja äidin välinpitämättömyys. Vihan tuottamat mielikuvat saavat Paavon kuvittelemaan itselleen sivupersoonan, joka vie miestä outoihin maailmoihin. Kirsti -vaimo yrittää parhaansa mukaan olla miehensä tukena, mutta välillä Paavon epäluulo Kirstiä kohtaan saa erikoisia muotoja. Miten vaimo jaksaa tukea miestään, jään lukijana pohtimaan.

Kari Hanhisuanto kuvaa masennuksen kourissa olevaa miestä todella hyvin. Lukemani perusteella, kuvittelen, että juuri noin saattaa masentunut käyttäytyä, kuoleman vietti on voimakkaimmillaan, samoin väärät luulot toisista ihmisistä ja heidän tarkoitusperistään. Hiekkalinnat huuhtoutuvat ja sortuvat unelmien lailla elämän pyörteissä, mutta perustan täytyy olla vahva, jotta ihminen kestää menetykset. Itsestään selvänä rakkauskin jää epämääräiseksi, sanottuna todentuu.

Kirjoittajan aikaisemmissa kirjoissa Isä meidän ja Käenlaulu minua häiritsi jonkin verran lauseiden lyhyys, mutta tässä romaanissa lauseiden lyhyys on etu tekstille, sirpalemaisuus kuvaa aihetta.

Pidän Karin tavasta kirjoittaa asioista, joita harvemmin on käytetty kaunokirjallisissa tuotteissa. Hän osaa ja uskaltaa tarttua Hiekkalinnassa masennukseen ripeällä otteella. Hän paljastaa ihmisen lyhytnäköisyyden toista ihmistä kohtaan, lääkäreiden ja terapeuttien vajavaisuuden pillereineen. Musikaalisena ihmisenä Karin tekstissä on musiikki läsnä, niin tässäkin kirjassa.

”Poika ullakolla yksinään, isän ladattu ase kädessään.

Rintaa raastaa julma tuska, kättä polttaa kylmä rauta.

Yksin istuu miettien, tätäkö on elämä ihmisen.

Ilma täynnä pelkoa, tuskaa ja epätoivoa.

Hiljaa ovat kiusaajat, vaikeina he pois katsovat.

vanhemmat arkun vierellä, kynttilät ja kuvat pöydällä.

Miksi teitte hänelle tämän, hän olisi valinnut elämän.

Lapsi häpeän lävistämä, poika mullan peittämä.”

(Timo Rautiaisen sanoitus)

17.5.2010

Takaisin sivulle Lukurinki/Kirjaesittelyt