Ringin kynästä
Taitekohta
Kirjoittajaryhmä Rinki ry on tullut myös taitekohtaan toimittuaan nyt viisikymmentä vuotta. Tietomaailma on rantautunut järjestömme toimintaan. Se helpottaa monessa asiassa yhdistystä, yhteydet toimivat nopeasti jäsenten ja muiden toimijoiden välillä, ennakoiva tekstien saatavuus kokoontumista varten on helpottunut ja yleensä tekstien kirjoittaminen on helppoa tietokoneen avulla. Netissä toimivat myös kirjoittajakoulutukset ja -ohjaukset, ja luulenpa että osaksi ne vievät nuoremmat osallistujat tällaisilta kirjoitusta harrastavilta ryhmiltä.
Meidän ryhmämme jäsenet ovat osin ikääntyneet, ja osa kirjoittajistamme on pudottanut kynänsä jo lopullisesti penaaliin eli kirjoittajien joukko ryhmässä vähenee. Onneksi nuorempia kirjoittajia kuitenkin käy kiitettävästi yhteisissä tapaamisissa ja osallistuu yhteiseen palautuksenantoon toisille kirjoittajille. Yleinen talkootyö on käynyt vähiin, kiireisyys leimaa ihmisiä, vapaehtoisuus ei ole enää arvossa. Kiire näkyy myös kirjoittajissa. Hyvin toimiva rekisteröity yhdistys tarvitsee aktiivisen toimijakunnan. Vuosikokouksessa mekin arvioimme yhdistyksemme kannattavuutta, mutta toistaiseksi päätimme jatkaa toimintaamme yhdistyksenä. Olisikin harmi, jos hyvin toimiva yhdistys lopettaisi toimintansa toimijoiden kiireisyyteen. Yhdistys tarvitsee kuitenkin enemmän kuin yhden tai kaksi aktiivista toimijaa. Toivonkin, että kirjoittajamme ovat rohkeita ja aktiivisia osallistumaan yhteiseen toimintaan, niin kirjoittamisen kuin muunkin toiminnan parissa. Toivotan myös uudet kirjoittajat ja kirjallisuudesta kiinnostuneet tervetulleiksi joukkoomme, sillä ryhmämme on avoin kaikille tulijoille.
Kemi 2.4.2024
Elsa Partala, sihteeri
Tornion Neulefestareiden novellikoukkuun 2.9.2023
Anna Kyrö kirjoitti tekstin Virkkuukoukku.
Virkkuukoukku
Minulla oli päällä musta puolihame. Muusta en olisi muistanutkaan, että oli hautajaiset.
Keskimmäiset tytöt tiskasivat saunassa astioita. Minä kuuluin keskimmäisiin. Isot tytöt kantoivat likaiset kahvikupit tuvasta saunalle ja puhtaat takaisin saunalta tupaan. Pienimmät olivat äitiensä kanssa keittiössä keittämässä kahvia. Pojat olivat jossakin.
Hautajaisissa oli paljon väkeä. Almalla ei ollut perhettä, ja sen vuoksi kaikki kyläläiset olivat olleet hänelle yhtä tuttuja eikä kukaan halunnut jäädä hautajaisista pois. Kukapa ne kahvit olisi keittänyt, jollei joku olisi tullut ja kukapa ne kahvit olisi juonut, jolleivat kaikki olisi tulleet. Mies Almalla oli ollut silloin tällöin, mutta ketään heistä ei näkynyt hautajaisissa, eivät he kai kyläläisiä olleetkaan.
Saunassa oli mukavaa. Samat ruusukupit tulivat tiskattaviksi uudestaan ja uudestaan, kun vieraita oli enemmän kuin kuppeja. Alman kaapista löytyi kauniita pyyheliinoja, joilla astiat kuivattiin. Puhtaat ladottiin koriin, kuiva liina päälle, ja sitten joku isoista tytöistä kantoi korin tupaan.
Pihalla kasvoi violetteja syreenejä, jotka tuoksuivat huumaavasti. Almasta tuli aina ensimmäisenä mieleen syreenit ja syreeneistä Alma, ja nyt ne olivatkin sopivasti täydessä kukassa.
Talvella, kun mentiin Alman luo ompeluseuroihin, ei syreeneitä huomannut melkein ollenkaan. Ne olivat kuin mitä tahansa risupuskia. Alman luona pidettiin ompeluseuroja, koska Alma oli käsityöihminen.
Minustakin oli tullut käsityöihminen, kun Essi-täti oli opettanut minut virkkaamaan pitsiä. ”Luostarin ikkunasta kannattaa aloittaa, se ei ole liian vaikea”, sanoi täti, eikä se ollutkaan. Minusta oli niin hauskaa virkata, että virkkasin sunnuntaiaamunakin, ja silloin säikähdin, että onkohan se syntiä. Pyhäkoulussa oli sanottu, että muista pyhittää lepopäiväsi, ja tiesin minä sen muutenkin. Kysyin äidiltä, ja äiti kysyi minulta takaisin: ”Sanottiinko siinä virkkuuohjeessa niin?” Essi-täti ei ollut silloin meillä, niin että olisin voinut kysyä häneltä. Ajattelin sitten, että se taisi olla äidin huumoria, ja virkkasin hyvillä mielin.
Essi-täti oli virkannut kalastajalangasta monta kokonaista sängynpeittoa ja minäkin aioin tehdä ainakin yhden sellaisen. Äiti ei ehtinyt virkata pitsiä eikä sängynpeittoa eikä aina edes parsia sukkia, mutta Lehdon Villehartti naapurista oli hyvä parsimaan, ja hänellä kun oli aikaa, niin hän parsi meidänkin sukat.
Villehartti oli erakko, sanottiin. Hän ei halunnut olla häiriöksi, vaan jätti parsitut sukat pihalle auton konepellin päälle. Siitä äiti ne haki ja jätti kai samaan paikkaan jotain palkaksi.
Ompeluseuroissa äiti kuitenkin kävi, koska halusi kuulua kyläläisiin, ja nyt kun minä olin käsityöihminen, oli meidänkin perheestä siellä yksi käsityö.
Alma oli myös huusholli-ihminen, ja Alman ompeluseuroissa oli aina hyvät tarjoilut. Ne olivat niin makoisat, että kerran minun hammasta alkoi särkeä. Äiti sanoi: ”Hyvä, että on virkkuukoukku mukana. Sillä saadaan sokerinmuru pois hampaankolosta.” Niin saatiinkin ja hammasta lakkasi särkemästä.
Tornion Neulefestareiden novellikoukkuun 2.9.2023
Helge Tuisku kirjoitti koulumuistoja.
Koulumuisto 1960-luvun alusta
Hieman tärisevin käsin avasin mustesäiliön korkin. Säiliö sijaitsi omassa kolossaan pulpetin etureunalla ja edellisenä päivänä opettaja oli täyttäny säiliön sinertävänmustalla musteella. Otin kynän ja seurasin vaivihkaa miten vieressäni istunut tyttö toimii. Lopulta kastoin kynänterän musteeseen ja aloin raapustaa ensimmäistä kertaa mustekynällä kirjaimia paperille. ”Älkää ottako liikaa mustetta ja jos otatte pyyhkikää se kankaaseen”, kuulin opettajan neuvovan. Niin, olimme tosiaan leikanneet ohuesta flanellikankaasta kaksi kangaslappua ja harjoitelleet samalla saksien käyttöä. Lappuja tarvittiin ainakin kirjoitustunnin päätyttyä sillä mustekynän terä oli pyyhittävä puhtaaksi ennen kynäkoteloon laittamista. Pyyhelappujen teko oli ensimmäisiä käsityöksi sanottavaa vaikka oli enemmänkin askartelua.
Toisessa käsityössä tarvittiin jo neulaa, lankaa ja... kortteja. Opettajan antamista värikkäistä ja kimaltelevista korteista tehtiin eräänlaisia kuutioita ompelemalla kortit reunoistaan kiinni puuvillalangalla. En tiedä enkä muista mikä kuutioiden tarkoitus oli, ehkä ne olivat koristeita. Mutta minulle niiden teko osoittautui varsin hankalaksi. Jopa tavallisesti rauhallinen opettajakin tuntui tuskastuvan kanssani kun korttikuutioiden ompelu ei tahtonut onnistua. Kateellisena katsoin kuinka tytöt hurauttelivat useita korttikuutioita neulat suihkien. Koulun keittiöstä seinän takaa tuli valmiin ruuan tuoksua ja minä odotin vain ruokatunnin alkamista. No, sain minäkin pari kuutiota lopulta kasaan.
Seuraava työ onnistuikin jo paremmin. Valkoisesta vohvelikankaasta tehtiin käsipyyhe. Pyyhkeen molempiin päihin pujotettiin U-muotoista siksakkia koristeet ohuesta puuvillalangasta. Langan värin sai itse valita. Vaihtoehtoja oli kaksi, sininen ja punainen. Minä valitsin punaisen kun se oli komeampaa. Ripustuslenkin ompelukin onnistui. Reunojen kääntämistä en muista, ehkä ne oli valmiiksi käännettyjä. Pyyhe oli monta vuotta minulla käytössä kunnes joutui kierrätykseen eli äidin lattialuutuksi.
Sitten tulikin varsinainen via dolorosa. Piti tehdä virkkaamalla patalappu. Sinnikkäästi yritin saada valmista aikaan mutta työ ei vaan ottanut onnistuakseen. Lappu alkoi kääntyä aina pallomaiseksi. Ehkä siitä olisi saanut jääpallopeliin pallon täyttämällä sen jollakin. Purkua ja yritystä kerta kerran perään. Kevätlukukauden loppu alkoi uhkaavasti lähestyä ja minä tuskailin patalapputyöni kanssa. Pääsiäisen aikaan yritin virkata sitä kotona ja sainkin jonkin verran tasaista lappua aikaiseksi mutta tuskastuttavan hitaasti. Äiti kai huomasi tai jopa kuuli tuskailuni. Niinpä minulla oli pääsiäisloman jälkeen kouluun vietävänä valmis, virkattu patalappu. Opettaja ei kysellyt mitään miten onnistuin tekemään työn valmiiksi.
Seuraava syksynä siirryin kolmannelle luokalle kylän toiseen, suurempaan kouluun. Poikien käsityötilat olivat kuitenkin entisen kouluni toisessa päädyssä joten käsityötuntien ajaksi palasin samoihin maisemiin. Odottelimme koulun pihalla kaupungista saapuvaa puukäsitöiden opettajaa. Kakkosluokan pojat katselivat hieman kateellisina meitä kolmosluokkalaisia jotka pasteerasimme nyt isojen poikien joukossa. Heillä patalappujen virkkaus oli vielä edessä. Minä en ainakaan kadehtinut heitä.
29.8.2023
Sipen kanssa marjassa
Yhtenä kirkkaana syyskuun aamuna me lähettiin Sipen kanssa marjaan. Mulla oli muistissa 20 vuojen takaa muuan jänkä, jolta mie olin löytäny karpaloita. Auto jätettiin mettätien päähän ja lähettiin pisteleen reput selässä ja ämpärit käessä polkua pitkin. Mie en ollu kylläkään ihan satavarma sitä polusta, minne se viepi, mutta eihän sitä auttanu ääneen sanoa.
Mutta tulihan se jänkä lopulta vastaan parin tunnin porskuttamisen jälkeen. Matka tuntu moninkertaiselta 20 vuojen takaseen verrattuna ja arvaatte varmaan, miksi vattaki alko mouruamaan nälkäänsä. Ja päätettiinkin alkaa nuotion teolla. Kuin tilauksesta löyty muutama tervaskalikka, jotka sytty hetkessä kotoa tuodun kuivan tuohenkäppyrän kanssa.
Aateltiin, että näin säästyy aikaa jängän seulomiseen, kun nuotion annetaan rauhassa hiillostua makkaran paistoa varten. Just kun olin löytäny ensimmäiset karpalot, viereinen kuusikko kohahti pahaenteisesti ja alko vinhasti tuulemaan. Samassa mie tunsin olkapäässä koputuksen ja säikähdin niin, että kaikki kaheksan karpaloa karkasivat ämpäristä sammalikkoon.
Kun mie vilkaisin taaksepäin, niin Sipe siinä seiso silmät pyöreinä ko munat paistinpannussa ja vinkkas peukalollaan nuotin suuntaan. Voi taitamaton! Minusta näytti, että koko jänkä oli tulessa ja savun vallassa. Me tempastiin kuusen karahkat käteen ja eiku paloa pieksämällä sammuttamaan. Taivaalle nous valtava savu niinku vähintään Etna ois purkaantunnu.
Yhtäkkiä alko kuulua yläpuolelta moottorin hyrinää ja aivan oikein: meän päällä kaarteli lentokone ko valtava lokki arvokallaa pyytämässä.
Mie tempasin huivin päästä ja heilutin sitä. Mutta ei ne ymmärtäneet, että meill oli hätä, olis pitäny lähettää kai savumerkkejä. Kone kaarsi komiasti tiehensä.
Alko hämärtää, kun me saatiin viimesetki palopesäkkeet pieksetyksi sammuksiin. Kun me katottiin toisiimme, meitä alko naurattaa niin hirveästi, jotta oli pakko laskea housut alas ja kyykistyä jälkisammutukseen.
Ei auttanu itkeä enhään niijen kaheksan karpalon perhään, oli lähettävä kotia päin ko vielä jotenkin näki. Ko polun varteen ilmesty yllättäen hirvitorni, alko eppäilyttämään, oliko se ees sama polku, jota pitkin oli tultu. Alko sopivasti sattaa. Niinpä me noustiin katettuun torniin ja tiirailtiin joka suuntaan. Hyvin hyvin kaukaa häämötti jonkin linkkitornin valo. Ei aavistustakaan, missä oltiin. Oli pakko jatkaa matkaa.
Me kuljettiin jonkinlaista linjaa pitkin, jossa oli kaajettu puita polun poikki. Sipe kulki minun takana ja kompastu yhteen puunrunkoon ja syöksy mahalleen, mut onneks ei pahasti käyny.
Jatkettiin matkaa ja poristiin, että pitäis varmaan kohta soittaa kotia. Minun kännykkä oli itkeny virtansa kuiviin, mutta Sipen kännykkässä oli kuulemma virtaa. Mutta missä se oli? Sitä ei löytyny repusta, eikä mistään. Niinpä me palattiin takasin polun poikki kaajetun puun tykö ja kontattiin pimeässä sen ympärillä. Ja kappas, kaonnuthan löytyi! Mutta ei me vielä sillä soitettu kun ei tiietty kertoa, missä me ollaan. Pakko kertoa vielä, että ennenko pelastava enkeli saapu meitä noutamaan, elettiin vielä muutama kauhun hetki.
Kun osuttiin viimein valtatielle ja ruvettiin litkimään termarista kylmää kahvia, hyökkäs lähitalosta iso susikoira parin metrin päähän haukkumaan meitä. Me yritettiin kattoa sitä julmasti silmiin. Onneksi siinä talossa oli oikea järjestys, jotta koiraki totteli emäntää, joka huusi portailta kipakasti, jotta RONJAAA!
Ko mie kaarsin kotikujalle, oli puoliyö. Pihassa liikku tummia hamoja ottalamput päässä. Aattelin, että meill oli menossa ennenaikaiset halloveenit. Mutta ei veikkonen!
Pihassa hääräs paikallisen urheiluseuran yöjuoksu - anteeks - suunnistusjoukkue lähössä ettimään meitä. Jaa, että meitäkö?
Kotimieheltä kuulin aikojen päästä, että länsinaapurista oli avunpyyntöön vastannut automaattinen puhelinvastaaja, että ”inte resurs” koska maassa oli meneillään juuri silloinkin sukellusvenejahti.
Sinikka Lappeteläinen
27.2.2023
Rinki 50 vuotta
Kirjoittajaryhmä Rinki ry on Meri-Lapin ja lähiympäristön kirjoittamista harrastavien avoin yhdistys. Rinki on julkaissut 21 yhteistä antologiaa, joissa on tekstejä lähes sadalta Ringin jäseneltä. Viimeisin yhteinen teos on Ovi aukeaa, joka julkaistiin syyskuussa vuonna 2022. Nyt valmistaudumme maaliskuussa vietettävään Ringin 50-vuotisjuhlaan.
Ringin perustajajäsenistä jäljellä on enää vain Kaija Koivisto, Rinki perustettiinkin juuri hänen aloitteestaan vuonna 1973. Itse olen liittynyt Rinkiin vuonna 1987. Ilmapiiri oli jo silloin innokas, ja tekstejä käsiteltiin monipuolisesti kaikkina kokoontumisiltoina. Ryhmä on kutsunut alusta asti kirjoitusta harrastavia avoimiin seminaareihin, joissa vetäjinä on toiminut myös ulkopuolisia kirjailijoita, kustantajia ym. kirjallisuusalan ihmisiä. Rinki on tehnyt yhteistyötä Kemin työväenopiston kanssa, samoin pitkään myös Kivalo-opiston kanssa. Nykyisin toiminta perustuu avoimeen ryhmän työskentelyyn, jonka Rinki kutsuu määrä ajoin (syys- ja kevätlukukausi) koolle yhteisiin tapaamisiin (Rinkilä) Kemin kirjaston tiloihin.
Kun ilmeni halua yhteiseen tapaamiseen myös kesällä, Toini ja Pentti Marjamaa lupasivat kotinsa ja pihapiirinsä ensimmäiseksi tapaamispaikaksemme, vuosi taisi olla 1989. Aloimme kutsua kesätapaamisiamme Mukkulaksi. Sen jälkeen erilaiset kesäpaikat ja jäsenten kodit ovat olleet kokoontumispaikkoina. Mukkulassa keskustelemme vapaasti kaikenlaisista asioista. Myös kirjallisuusaiheiset tietokilpailut ovat olleet suosittuja. Väliin luemme omia tekstejämme ja keskustelemme kirjallisuudesta, puimme yleisesti kirjallisten tapahtumien antia ja suunnittelemme jo Ringin seuraavaa syksyä. Nyyttikestit ja makkaranpaisto kuuluvat aina asiaan.
Yhteistyö muiden kulttuurilaitosten ja yhdistysten kanssa on ollut joustavaa. Olemme tehneet Kemin kaupunginteatterin kanssa yhteistyötä useaan otteeseen. Kemin jousikvartetin kanssa olemme esiintyneet yhdessä. Myös muiden eri yhdistysten kanssa olemme tehneet yhteistyötä esiintymällä heidän tilaisuuksissaan. Rinki on tehnyt vahvaa yhteistyötä Lapin Kirjallisuusseuran kanssa sen perustamisesta asti.
Mielestäni Ringin elinvoimaisuus syntyy jäsenten lujasta sitoutumisesta yhdistyksen toimintaan. Rinki on monelle ”henkinen koti”. Pitkä yhteinen toiminta merkitsee jäsenille ystävyyttä muutoinkin kuin vain kirjallisuuden piirissä. Avoin ryhmä on koettu turvalliseksi alustaksi saada palautetta teksteistä, ja harjoitusten ja kotitehtävien avulla aktivoidaan kirjoittajia löytämään aiheita ja paneutumaan kirjoittamiseen. Ryhmän monipuolisuus ja oppineisuus kirjoittamisen ja kirjallisuuden kentässä on aloitteleville kirjoittajille ehdoton tuki, ja ”ulkopuoliset silmät” yleensä ovat kirjoittajan paras kaveri. Kirjoittajia kannustetaan hakemaan oppia myös mahdollisista muista kirjoittajakoulutuksista, ja niin ovat monet jäsenet tehneetkin silti hylkäämättä Rinkiä.
27.2.2023 Kemi
Elsa Partala, Ringin sihteeri
2022
22.12.2022
Kuusi
Se oli niin pieni, siiven saanut siemen. Jonnekin varpujen sekaan se juurtui, raivasi tilaa itselleen.
Valonsäteet hieroivat sen latvaa nousemaan, kurottamaan ohi toisten.
Aika kului, mustikanvarpujen monivuotiset haarat jäivät kuusen hentojen oksien varjoon.
Kesäkuumalla valui pihka pitkin sen rosoista kylkeä.
”Oi, kuinka kaunis kuusi”, sanoi ohikulkija.
”Siinä kasvaa minun joulukuuseni”, sanoi toinen.
Kun syksy tuli ja marraskuun lumisade peitti metsän, kuusenmetsästäjä saapui kirveineen.
Kuusi piiloutui lumeen, taivutti oksansa pitkin runkoa.
”Tuollainen rankako se olikin, olkoon, ehkä löydän paremman”, tuumasi hakija ja käveli pois.
Kuusi riemuitsi yhdessä lintujen kanssa. Kukaan ei enää tullut sitä katsomaan, kukaan ei uhannut
sitä kirveellään. Sen latva kohosi yli kaikkien muiden puiden, ja se näki, miten kaupungin kattojen
yllä leijui pakkasusva. Kuusen runko rasahteli, ja harakka, joka oli asunut jo vuosia sen oksiston
suojassa, säikähti kovasti.
”Sinä kaadut kohta kun runkosi halkeilee”, se ilmoitti kuuselle.
Eräänä pimeänä päivänä kuusen juurelle ilmestyi metsuri ja nosturi.
”Se on nyt kaadettava ja vietävä saman tien torille”, sanoi metsuri. ”Siitä saadaan hyvä joulupuu
koko kaupungin väelle.”
Niin saha jyrähti käyntiin, ja kohta kuusi humahti kyljelleen. Nosturi nosti sen auton lavalle, ja
metsuri kuljetti sen kaupunkiin. Kuusi pystytettiin keskelle toria. Oksille aseteltiin kauniita lyhtyjä,
ja tähti kimalsi kuusen latvassa.
”Oi miten kaunis”, huusivat ihmiset ympärillä.
Kuusi pullisti viimeisillä voimillaan oksansa entistä korkeammalle. Harakka seurasi, miten kuusen
tuoksu leijui yli kaupungin, sen jokaiseen soppeen. Ihmiset ihmettelivät, mistä raikas tuoksu tuli.
Onnellisena harakka kirahti talvi-iltaan ja laskeutui kotikuusensa ylimmälle oksalle, tähden viereen,
kunniapaikalle, sillä se oli kuusen kaunein koriste, lasten mielestä.
Elsa Partala
26.9.2022
Tämä kesä
Tästä tulee hyvä kesä. Kylvän siemeniä ruukkuihin: kesäkurpitsaa, kurkkua, salaattia, krasseja, kaikkia riittävästi. Odotan kylvösten nousevan pintaan, taimelle ja koulittavaksi. Vain neljä kurkkua on noussut. Täytyy kylvää lisää. Vien hennot alut mökille viileään, siellä taimista tulee vahvoja ja vastuskykyisiä. Kurpitsat istutan samaan paikkaan kuin viime vuonna ja monena aikaisempana vuonna. Kesäkurpitsat ja lavakurkut istutan entisille paikoille. Kurkut ja yrtit kasvihuoneisiin. Mullan tuoksu ja kananlannan vahva aromi täyttää kasvimaan ympäristön. Teemme ystävän kanssa vaihtokauppaa. Häneltä saan ruusukaalin taimia, ja vaihdossa vien hänelle japaninkaalta ja kesäkurpitsan taimia.
Alkukesän puuhastelua riittää juhannukseen asti. Poikani tulee lasten kanssa luoksemme lomalle. Päiviin tulee uusi rytmi, uidaan ja rentoudutaan ja leikkiessä tulee nälkä, joten ruokaa pitää olla tarjolla monta kertaa päivässä. Se vähän työllistääkin. Voi, kuinka iloinen ja onnellinen olenkaan saadessani viettää aikaa lapsenlasteni kanssa. Nautimme puhtaasta uintivedestä, kauniista valoisista kesäöistä, liiallisesta jäätelön ja herkkujen syömisestä, tylsistä hetkistä. ”Kun on koko ajan kuuma eikä voi leikkiä ja pelata sisällä kun koko ajan on oltava uimassa kun ei muuten jaksa olla,” kuuluu Ainon huokaus.
Loppukesä on sadonkorjuun aloittelua. Toki puutarhan antimista on nautittu jo viikkoja, mutta varsinainen säilöminen alkaa elokuun lopulla. Vielä on aurinkoisia helteisiä päiviä. Pihan ja puutarhan kasvit ja kukat tarvitsevat vettä loistaakseen ja antaakseen satoa.
Tarvitsen vaihtelua. Parin päivän reissu siskoni luokse Tampereelle on paikallaan. Kolme päivää kiertelemme Finlayson Art Week -näyttelyitä ja tapahtumia. Illalla suunnittelemme seuraavan päivän menoja, että ei nyt vaan jäisi jokin näyttely näkemättä. Tampere ja siskon kanssa vietetty aika antaa toivottua vaihtelua ja paljon mukavaa muisteltavaa.
Kesä on taittunut syksyyn. Puutarha on palkinnut hoitajansa runsaalla sadolla. Ihailen isoja värikkäitä kurpitsoja. Raaskinko pilkkoa ja rikkoa niiden kauneuden?
Elin kesän.
Mari Verronen
8.9.2022
Ydintehtävää toteuttamassa – Ringin uusi antologia ilmestyy
Kirjoittaminen on kirjoittajapiirin ydintehtävä, vaikka paljon muutakin sen puitteissa tehdään. Ydintehtävässä pysyminen tekee osallistumisen jäsenille mielekkääksi. Kirjoittamista varten useimmat ovat kirjoittajapiiriin tulleet.
Kirjoittajaryhmä Rinki on jo 50 vuotta pitänyt kiinni ydintehtävästään. Antologioiden säännöllinen julkaiseminen tuo siihen ryhtiä. Kun antologia on päätetty tehdä, valmista on synnyttävä ja aikataulussa pysyttävä.
Aiheet, tyylilajit, kirjoittamisen tekniset tavat ja käsitys kirjoitetun sanan paikasta hengentuotteiden joukossa toki muuttuvat, kun maailma ympärillä muuttuu, mutta yhä edelleen kirjoittaminen, kun siihen harjaantuu, on tarkka, joustava, sävykäs ja kaunis tapa tallettaa ja välittää kokemusta.
Rinki on toistaiseksi pitäytynyt julkaisemaan kirjansa painettuna. Mikä estäisi muitakaan vaihtoehtoja, mutta sykähdyttävä on se hetki, kun yhdessä kootun teoksen käsinkosketeltavat kappaleet nostetaan pahvilaatikoista esiin.
Sellainen hetki on torstaina 15.9. klo 17.30, kun Kemin kirjaston Stagella julkistetaan Ringin tuore antologia, Ovi aukeaa. Antologia on Ringin historiassa jo 21. ja siinä on mukana 19 kirjoittajaa.
Antologian teksteillä haluamme juhlistaa ensi vuonna vietettävää 50-vuotissyntymäpäiväämme ja tässä taitekohdassa avata ovia menneeseen ja tulevaan, tuttuun ja tuntemattomaan, omaan sisimpäämme ja avaraan maailmaan.
Anna Kyrö
1.6.2022
Saaraa muistellen
Saara Heikkinen oli eläkkeelle jäätyään palannut Helsingistä kotikonnuille Kemiin. Liityimme Rinkiin yhtä aikaa alkuvuodesta 2006. Hän oli kokenut kirjoittaja ja "tietokonenörtti", joka pian alkoi ehdottaa kotisivujen perustamista Ringille. Tuumasta toimeen.
Innostuin kaveriksi Saaralle mutta vain ideoimaan sisältöä, tekninen toteutus ja minulle käsittämätön koodikieli olivat täysin Saaran hyppysissä. Olimme molemmat yökukkujia ja saatoimme vaihtaa mielipiteitä toisinaan yöllä sähköpostitse. Kun vielä saimme kuvittajaksi sarjakuvataiteilija Ari Kutilan, Rinki saattoi ylpeillä edustavilla kotisivuilla. Sivujen hahmosta tuli Lorulai valtakunnallisen nimikilpailun tuloksena. Harmittavasti Saara joutui uudestaan töihin Google-koulutuksen kautta, kun Kemin kaupunki irtisanoi yhdistysten kotisivut palvelimeltaan. Nykyiset kotisivut ovat jo kolmas versio, jossa onneksi vielä näkyy Saaran kädenjälkeä, vaikka ne eivät pärjää alkuperäiselle sivustolle.
Saara oli aktiivinen ja tunnollinen rinkiläinen, mutta hän oli pidättyväinen yksityiselämästään ja rankasta sairaudestaan, joka voitti hänet alkukesällä 2018. Järkytyksemme oli suuri ja lähes epäuskoinen. Kiitos, Saara, että olit!
Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Lapin Kirjallisuusseuran jäsenlehdessä Lapillisessa keväällä 2019.
Aforismi pienen ihmisen asialla
Pohjoisessa asuu sinnikästä väkeä. Me jaksamme odottaa kevättä ja kesää, vaikka se tulisi vasta ensi vuonna… tai sitä seuraavana. Ilmojen takia ei minua ainakaan saa vaihtamaan asuinsijaani. Täällä on niin paljon sellaista, jonka tajusin vasta oltuani pois tarpeeksi kauan. Ei turhaan sanota, että kaukaa näkee lähelle paremmin. Näin kirjoitti Saara Heikkinen (1943–2018) blogissaan 11.5.2013. Saara oli palannut koti- ja koulukaupunkiinsa Kemiin jäätyään eläkkeelle toimittajan työstä Helsingissä.
Aktiivisena Kirjoittajaryhmä Ringin jäsenenä Saara loi Ringille mainiot kotisivut. Jonkin aikaa hän oli mukana myös Lapin Kirjallisuusseuran hallituksessa ja Lapillinen-lehden toimituksessa. Monipuolisen kirjoittajan omat kotisivut ja blogit olivat suosittuja. Hän julkaisi satu- ja lorukirjan Tavallista taiteellisempi hevonen (Nordbooks 2011).
Viimeisinä vuosinaan Saara keskittyi laululyriikan ja aforismien hiomiseen. Aforismeja häneltä jäi valtava määrä, jonka voi ilmaista nelinumeroisena lukuna. Onneksi niihin voi tutustua blogi-tekstien lisäksi osoitteessa https://niinsanotusti.vuodatus.net. Menestystä tuli useissa valtakunnallisissa aforismikilpailuissa. Viimeisin raideaforismi Helsingissä ilmestyi 2018: Syli. Hellyysmitta. Saara on mukana Sami Feiringin toimittamassa antologiassa Tiheiden ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat (Suomen aforismiyhdistys 2011).
Saara Heikkinen oivalsi sanojen monimerkityksisyyden ja osasi tiivistää sanat pienen ihmisen asialle, mutta aforismit ottavat myös kantaa maailmanmenoon.
Toiset tulevat toimeen. Toiset ovat työttömiä.
Etuoikeutetut pitävät kiinni oikeuksistaan. Katsovat oikeudekseen.
Muurin toiselle puolelle näkee ampuma-aukoista.
Lupaavat poliitikot liikehtivät vaalien alla.
Kylvävät pelon siemeniä. Korjaavat vihan hedelmiä.
Lyhyt näkö ei yllä historiaan.
Joku saa tarpeekseen. Moni ei mitään.
Uutisankka: sitkeä lintu.
Huonoille uutisille ei tule hyvää aikaa.
Ihmiskunnan uhkakuva, että maailma olisi valmis.
Anita Myllykoski
30.3.2022
Vastakohtia
Katon yli kuultaa taivaalla vaaleanpunainen pilvi. Koivun oksisto lepää liikkumatta pilven sylissä kuin rakastettu lapsi. Aurinko on vielä piilossa mutta nousee pian. Missä on vastakohta, joka saa pilven ja puun näyttämään kauniilta. Ehkä ajatuksissa oleva pelko ottaa siitä vastuun. On lupa nähdä pelon vastakohta, rakkaus, vaikka vain hetkellisesti koettuna. Olisiko näkymä kokonainen ilman vastakohtaa? Olisiko pelko niin suuri, jos ei tietäisi rakkauden kauneutta ja voimaa?
Valo on kirkkaampi, jos pimeys ympäröi sitä. Entä pimeys, se ei ole pimeyttä pienenkin säteen osuessa paikalle. Ihmisen sisäinen elämä kantaa molempia mukanaan. Useimpien mielessä on kaksi elämää, joissa täytyy elää, kohdata niiden eri puolet. Kukaan ei jaa toisille kaikkea, ei tekoja, ei ajatuksia, ei odotuksia, ei toiveita. Piiloon jää se osa, mitä halutaan suojella, avoimuuden vastakohta.
Antamisen vastakohta on saada jotain. Kun saa jotain, on itse arvioitava, onko se pientä vai muuttaako se koko elämän. Yleensä saaminen on onnellinen tapahtuma, samoin antaminen voi tuottaa onnellisuutta. Entä jos antaminen, ehkä pitäisi sanoa luovuttaminen, tapahtuu menetyksen kautta? Menettämisessä ei kysytä, haluaako antaa, se vain tapahtuu, vaikka tekisi kaiken voitavansa. Menetyksen arvon voi myös päättää itse, onko se pieni vai muuttaako sekin ehkä koko elämän. Moniko haluaa menettää jotain? Ei luultavasti kukaan, ei varsinkaan ihmisiä, vaikka tietää, että joskus kaikki on jätettävä, kun on sen aika.
Ihmisen saamapuoli elämän aikana on saattanut olla vivahteikas ja rikas, mutta onko jossain vaiheessa nähtävä myös vastakohta, jotta voisi nähdä kokonaisuuden? Osataanko nähdä, ehkä hieno, eletty aikaa? Entä arvostus niitä lahjoja kohtaan, joita elämä on antanut? Peilautuvatko saadut lahjat kokonaisuutena? Rakkaus vastaan pelko? Terveys vastaan sairaus? Rikkaus vastaan köyhyys? Sota vastaan rauha? Viisaus vastaan tyhmyys? Ehkä ei ole ajateltu tarpeeksi näistä mitään, on eletty vain sisäisen maailman ja omien halujen johtamana. Vanhempana on aikaa miettiä ohitettuja asioita, punnita vastakohtia voimatta kuitenkaan enää muuttaa niitä, tyytyä vain olevaan.
Aurinko nousee ja hävittää oksiston pesän. Auringon perässä hiipii pilvien tumma kehys ja ennustaa sadetta piiskaamaan lumella ikkunaa, pihaan luotua käytävää, pientä, reppua kantavaa koululaista. Äskeinen punerrus hiutuu olemattomiin, pelko ei saa tulla nyt. Pohjoisen taivaan valo on kirkas, siellä ei näy pilviä eikä pilvien tummia sylejä. Niin kaunista, jos katsoo vain sinne.
Elsa Partala
10.1.2022
Räjähtäviä ja hiljaisia alkuja
Joulupäivänä miljardeja maksanut James Webb -avaruusteleskooppi lähti tulenlieskojen ja korvia huumaavan metelin saattelemana matkalleen. Pian se jo oli pimeässä, hiljaisessa avaruudessa asettumassa radalleen ja ryhtymässä tehtäväänsä kerätä havaintoja maailmankaikkeudesta. Ehkä sen avulla saamme tietoa universumimme alkuvaiheista. Kiehtova ajatus: onhan se samalla meidän, Maan lasten, tarinan alku.
Viikon kuluttua räiskittiin pienempiä raketteja toivottamaan uusi vuosi tervetulleeksi. Näin tehdään, vaikka taivaalle lennätettävät pienhiukkaset aiheuttavat hengenahdistusta vanhalle planeetallemme. Ei ihan reilu syntymäpäiväonnittelu.
Minulle maallikkona maailmankaikkeuden tieteelliset syntyteoriat jäävät samaan sarjaan luomismyyttien kanssa. Vaikeasti ymmärrettävinäkin ne sopivat vertauskuviksi inhimilliselle luovalle työlle, vaikkapa kirjoittamiselle, jonka näkyvin vaihe on lyhyt episodi kypsyttelyn ja kehittelyn välissä.
Ilmatar ilman impi oli raskaana seitsemänsataa vuotta, Väinämöisen äitiparka enää kolmekymmentä. Alkuräjähdyskään ei ollut kaiken alku, vaan sitä edelsi käsittämätön aika kihinää avaruudessa ja seurasi hidas kehitys tuntemaksemme maailmaksi.
Luovuus voi alkaa näennäisen tyhjästä kuten Pentti Saaritsan runossa kokoelmasta Nautinnon suola (1978):
Virikkeetön lapsuus,
pisaroiden sumentama ikkuna
ja maidonvalkea hiljaisuus,
odottava.
Ei ole tyhjyyttä.
Katso siihen, tuijota
kunnes se alkaa elää.
Sillä tyhjyydessä värähtelee suonistona
valtakunta, potentia.
Ja siitä mikä sinulta puuttuu
sinä kokoat itsesi.
Sade huuhtoo ikkunan kirkkaaksi, aurinko
kuivaa kyynelet, ja katso,
sinun maisemasi elää ja on todistettava.
Poskillasi nautinnon suola.
Hyvää luovaa vuotta 2022!
Kaikille avoin Rinkilä kokoontuu seuraavan kerran tiistaina 18.1. klo 17.00 Kemin kaupunginkirjaston opintolukusalissa. Tervetuloa!
Anna Kyrö
10.1.2022
Olen kiitollinen ja ylpeä
valistuneista vanhemmistani
Olen kiinnostunut esivanhemmistani, eräs sukulainen on tutkinut sukupuutamme aika pitkälle, jopa 1430-luvulle asti. Tutkin isäni s.1888 ja äitini s.1895 aikaisia asiakirjoja. Halusin tietää, miten torpparin poika ja piikatyttö saivat hankituksi oman mökin, ensin vuokramaalle ja ns. torpparien vapautuslain, Lex Kallioksi kutsutun lain, perusteella saivat lunastaa itselleen myös vuokramaan.
Isäni ei ollut käynyt päivääkään koulua, äitini kaksi viikkoa kiertokoulua, lukea, kirjoittaa ja vähän laskeakin he kyllä osasivat, kaikissa heidän kauppakirjoissaan tms. asiakirjoissa oli heidän nimikirjoituksensa. Todistajien ja joskus myyjienkin nimen sijaan oli puumerkki.
Viralliset asiat, kiinteään omaisuuteen liittyvät kaupat, kuten maakaupat, tarvitsivat lainhuudon varmistamaan omistusoikeuden. Sata vuotta sitten oli vanhempien ihmisten muistissa monenlaiset kulkutaudit, isorokot, tuhka- ja tulirokot, kuumetaudit, polio, tuberkuloosi, lavantauti, espanjantautiin kuoli muistaakseni (lukemiseni) mukaan jopa 20 % väestöstä eri maissa. Inarin hautausmaalla käydessäni löysin laajan yhtenäisen hauta-alueen, jossa oli yhteinen muistomerkki.
Jossain vaiheessa oli pahimpiin tauteihin saatu kehitetyksi rokote. Kiinnitin huomioni vanhempieni asiakirjoihin liitetyn erillisen todistuksen, jossa todistettiin heidän olevan rippikoulun käyneitä ja rokotettuja. Rippikoulu varmisti luku- ja kirjoitustaidon, vihille ei päässyt ilman niitä taitoja, todistaa Aleksis Kivikin. Jäin miettimään, miten yli sata vuotta sitten vanhempani olivat tiedostaneet rokotuksen tarpeellisuuden. Heidän pieni tyttärensä kuoli kahdeksanvuotiaana aivokalvontulehdukseen, eikä ollut rokotetta vielä 1952, kun sairastuin tuberkuloosiin, joka oli niin pelätty, herkästi tarttuva tauti, etteivät jotkut naapurit päästäneet minua sisälle taloonsa. Ei ollut mukava kokemus kuusitoistavuotiaalle. Trauma jäi pysyväiseksi.
Muistan ensimmäisen rokotukseni, olin ehkä nelivuotias, en tiedä, mikä rokotus se oli, isäni talutti minut kotini lähellä olevalle koululle. Siellä oli paljon lapsia. Taisi se vähän tehdä kipeää se pistos, mutta eihän sopinut itkeä naapurien lasten nähden. Helpotti, kun aikuiset kehuivat minun olleen tosi reipas, kun en itkenyt. Maailman laajuisen pandemian, aasialaisen 1957 sairastin mieki, niin kovaa kuumetta ei minulla ole toista kertaa ollut. Työpaikallani kävi kato, kun yksi toisensa perään sairastui. Siitä tuli vuotuinen sairaus. Hongongilainen ehti vielä kiertää, sitten kehitettiin rokote. Sen jälkeen olen ottanut kaikki tarjotut rokotukset enkä ole yhtään kertaa saanut minkäänlaisia jälkiseurauksia enkä ole sairastanut mitään tarttuvaa tautia. Vielä 1954 minulla oli koulutoveri, hyvä ystävä, joka oli sairastanut lapsena polion, ennen rokotteita. Ei hän ollut onnellinen asiasta. Olen kiitollinen ja ylpeä valistuneista vanhemmistani, jotka ymmärsivät rokotteiden arvon yli sata vuotta sitten.
Toini Marjamaa
Teksti on ollut Lapin Kansan Lappi puhuu -palstalla, lähetetty SKS:n kansanrunousarkistoon 2.1.2022
2 0 2 1
16.12.2021
Rita ja pulaan joutunut tonttu
On eräs joulukuinen yö, kun pieni tonttu pujahtaa sille tehdystä ovesta sisälle Sammalniemen perheen kotiin. Tarkkailijatonttu on päivällä viestinyt, että perheen lapset ovat tehneet Joulupukille kirjeen vietäväksi Korvatunturille. Tonttu avaa oven vieressä olevan postilaatikon kannen ja löytää sieltä kirjeen sijaan suklaan. Suklaa on miltei tontun kokoinen, niin pikkuriikkisiä tontut ovat.
Tonttu ähisee ja puhisee pyöritellen foliopaperia suklaan päältä. Hän natustaa hengästyneenä monta haukkausta suklaata, ja pian tontun maha pullottaa ylen syöneenä.
Sammalniemen perhe tuhisee tyytyväisinä unten mailla, eikä hiljaisinta puhinaa pidä heidän koiransa Rita.
”Varsinainen vahti”, tonttu kihertää sokerihumalassa lattialla ja hieroo pömpöttävää vatsaansa. Yhtäkkiä väsymys alkaa painamaan silmäkulmassa tonttua niin paljon, että hän päättää oikaista ihan vain hetkeksi olohuoneen pehmeälle karvamatolle. Peitokseen tonttu vetää karkkipaperin, ja pian hän nukkuu perheen mukana nähden mukavia tonttu-unia.
On vielä aikainen aamu, kun perheen isä herää töihin muiden jatkaessa uniaan, tonttu mukaan lukien.
”Mikäs roska se tähän on heitetty ”, isä paheksuu ja noukkii karkkipaperin tonttuineen roskakoriin.
Tonttu on niin sikiunessa, että ei huomaa mitään. Joulukuu kun on tontuille vuoden raskainta aikaa. Hän kuitenkin havahtuu hereille isän paukauttaessa ulko-oven kiinni.
”Mikä on tämä mädäntynyt haju ja miten olen näin limainen?” tonttu mutisee oikoen koipiaan mandariinikuorien ja muiden roskien seassa.
”Apua, pelastuspartio, apua!” hän huutaa epätoivoissaan, ja pian tontulle valkenee missä hän on. Hetken hän luulee joutuneensa kaatopaikalle, kunnes tajuaa olevansa roskiksessa.
Tonttu kerää kaiken voimansa ja yrittää kiivetä pitkin liukasta seinää, mutta luisuu aina haisevien roskien sekaan. Tonttupuku on värjäytynyt ikävän ruskeaksi kahvinporoista.
Rita on juuri kääntänyt kylkeään ja kohottaa toista korvaansa äänille. Hän murahtelee ja haukahtaa, mutta äiti Sammalniemi toruu koiraa. Rita loukkaantuu syvästi ja lähtee tassuttamaan makuuhuoneesta.
Roskapöntöstä kuuluu nyt tontun itkua ja vaikerrusta. Rita nuuhkii kuonollaan ilmaa ja murahtelee hiljaa. Koiraa pelottaa, että taloon on tunkemassa rosvojoukko, ja sen tekisi mieli luikkia äiti Sammalniemen kainaloon piiloon, vaikka hyvä vahti onkin.
”Apua! Auta Rita! Apua!” tonttu ärjyy roskiksessa ja takoo nyrkillä ämpärin seinää.
Rita rapistelee kuonolla kaapin oven auki ja kaataa tassullansa roskaämpärin ympäri, jolloin tonttu vierii likaisena ja haisevana monen kuperkeikan kautta lattialle.
Äiti Sammalniemi on juuri herännyt kolinaan, ja Rita hyppää isolla loikalla keittiön pöydältä lasten kirjoittaman kirjeen Joulupukille.
”Jos se olisi jätetty postilaatikkoon, tältäkin murheelta olisi säilytty”, tonttu mutisee pyyhkien likaista nuttuaan. Rita ei jouda kuuntelemaan tontun valitusta, vaan työntää kuononpäällä tonttua ovea kohti. Juuri ja juuri tonttu ehtii livahtaa ovesta ulos, kun äiti astelee keittiöön ja kirkuu sotkua.
Roskat ovat levinneet pitkin poikin keittiönlattiaa, ja pöydällä on ruskeita tahmaisia tassunjälkiä. Rita saa kunnon nuhtelut ja luikkii häntä koipien välissä eteiseen pettyneenä syytöksistä. Hänhän vain auttoi tonttua ja perheen lapsia.
”Aina kelpo vahti ei saa palkkaansa”, hän murisee itsekseen.
Jouluaattona kuitenkin sankaruus palkitaan. Joulupukki ojentaa Ritalle silmää iskien joulupaketin, jossa on erityisen mehevän luu. Rita heiluttaa kiitoksena häntäänsä ja nuolaisee pusun Joulupukin poskelle.
Tiina Ryynänen
6.10.2021
Naisten Saunavuoro
ON
pulleita purjeita, piikkitissejä, nypyköitä,
roikkuvia rintoja, nahkapusseja
ON
jumalattoman karvaisia tussuja, brassivahauksia,
untuvikkoja, hyllyviä pyllyjä, sheivattuja sääriä
ON
selluliittiä, mahamakkaroita, treenattua hauista,
rimppakinttuja, kukkakeppejä,
rehevää reittä
kiuas sihisee, löylyä lisää!
ihana lämpö tuntuu luissa
jotkut juttelevat hiljaa
lapsella korvatulehdus, koliikki ja hirveä väsymys
- myötätuntoisia hymähdyksiä
joku kertoi juuri tulleensa mummoksi!
joku toinen kertoi saaneensa vihdoin työpaikan
pitkän työttömyyden jälkeen
- vilpittömiä onnentoivotuksia
joku kuunteli hiljaista jutustelua nurkassa
sinnitellen elämässä kiinni
- hautasi juuri puolisonsa
siinä me istuimme
kylki kyljessä kiinni
välillä ähisten, hikisinä
ilman rooleja,
ilman titteleitä
ihmisenä toiselle
semmoinen on
Naisten Saunavuoro
Annuka Ovaska
31.7.2021
Kymi Libri
Kouvolan Myllykoskella, vanhassa rautakaupassa, toimii Reuna Kustantamon kirjakauppa sekä päämaja. Siellä nyt toisen kerran järjestetyt Kymi Libri -kirjamessut on nopeasti noussut suureen suosioon, niin yleisön kuin kirjailijoiden keskuudessa. Kirjamessujen slogan "Suomen leppoisimmat kirjamessut" pitää kyllä täydellisesti paikkaansa. Reuna Kustantamo on onnistunut luomaan tapahtuman, jossa on kaikille kaikkea ja juuri sopivina annoksina. Ei puutetta, ei ähkyä. On runoutta, kaunokirjallisuutta, elämänkertoja, dekkareita ja haastatteluja sekä tietenkin korkeatasoista musiikkia. Hyväntekeväisyyteen tuotot ohjaava jalkapallo-ottelu Kirjailijat vastaan Ruutiukot kruunasi myös liikunnan ilon (tuskan) tuoman yhdessäolon voimaannuttavan kokemuksen.
Vaikka ohjelmaa oli paljon, oli myös aikaa syventyä keskustelemaan niin yleisön kuin kollegojenkin kanssa. Oli mahtava huomata, että vaikka kilpailemme samoista lukijoista, meidän ei tarvitse olla kilpailijoita. Voimme olla myös kannustajia, tukijoita sekä vaikkapa uusien ideoiden synnyttäjiä. Oli todella mahtava tavata Atik Ismail, jota olen ihaillut jalkapallokenttien legendana. Mahtava persoona. Samoin Eija Ahvo, Elina Saksala, Johanna Hasu, Mika Hentunen, Jasu Rinneoja, Olli Sarpo, AP Kivinen ja monet monet muut.
Messuilla kaikki kirjoittamisen lajit löivät ystävyyden kättä. Kun Johannan kanssa kirjoitimme Murha Kymi Librissä, 30 minuutin novellia, yleisöä viihdytti AP Kivinen esittämällä omia sekä Johannan runoja. Novellin lopputulos löytyy Kymi Librin nettisivuilta. Oli mielenkiintoista kirjoittaa puolessa tunnissa novelli yleisön antamien vihjeiden johdattamana. Varmasti yhteistyö jatkuu joidenkin tapaamieni ihmisten kanssa, niin kirjoittamisen kuin ehkä myös musiikin parissa. Pistäkää mieleen. Kymi Libri, Suomen leppoisimmat kirjamessut Kouvolan Myllykoskella.
PS Kirjakauppaan kannattaa tutustua jo pelkästään kirjakauppakissa ja ilmapiirijohtaja Nappi-kissan sekä viereisen kirjahallin vuoksi. Kirjahallin korkeat seinät ovat täynnä kirjoja, joita voi vapaasti ottaa lukeakseen. Sieltä löytyvät Remekset, Hietamiehet kuin muutkin teokset, sulassa sovussa keskenään.
Kari Hanhisuanto
29.7.2021
Miksi Suomen ensimmäinen naispankinjohtaja tuli Kemijärveltä?
Meidän historiamme laavit suuressa mittakaavassa ovat miesten kirjoittamia ja miehistä, joiden tehtävät ja sanomiset on kirjattu muistiin. Ihan kaikki eivät ole päätyneet laavien sivuille, ei toki. Naiset loistavat poissaolollaan. Myös naiset ovat olleet yhteiskuntaa kehittämässä, mutta heidän tarinansa ei ole ollut mielenkiintoinen eikä yhteiskunnallisesti merkittävä. Tähän rakoseen on Suomalainen Naisliitto luonut Naisten ääni -verkkojulkaisun. Siihen on tähän mennessä koottu 940 pienoiselämäkertaa naisista yhteiskunnan eri kerroksista. Aineisto on ainutlaatuinen.
Itse olen kirjoittanut 26 pienoiselämäkertaa, lähinnä lappilaisista naisista. Heinäkuussa sain valmiiksi kemijärveläisen Esteri Heikinheimon tarinan. Aika uskomaton se on! Vuonna 1905 kemijärveläiset isännät perustivat Kemijärven säästöpankin ja sen ensimmäiseksi johtajaksi (kamreeri) he valitsivat naisen. Valinnallaan isännät tekivät suomalaista naishistoriaa. Kiitos heille! Suomen ensimmäinen naispankinjohtaja tuli Kemijärveltä!
Miksi valinta kohdistui juuri Esteriin? Vastausta en löytänyt Kuosmasen kirjoittamasta Kemijärven historia II:stä, mutta mielikuvitusta minulla on. Ei muuta kuin kuvittelemaan!
Suomi on Venäjän vallan alla. Kemijärvellä asuu rapiat 4500 asukasta. Suurin osa ihmisistä elää maataloudesta, metsätalous ja uitto piristävät elinkeinoelämää. Rahaa tulee mutta mihin sen pistää, kun ei ole pankkia. No, isännät saavat Oulusta paimenkirjeen ja rupeavat puuhaamaan pankkikonttoria. Kuka vetäjäksi kun ei ole luotettavaa koulutettua miestä sitä hoitamaan? Ja mistä halvat tilat?
Joku isännistä muistaa, että kirkkoherralla on fiksu tytär Esteri, joka on aikaisemminkin ollut rahan kanssa tekemisissä ja saanut jopa yksityisopetusta. Uskaltaisiko lähestyä kirkkoherraa? Isännät olivat olleet hanakasti kansakoulun perustamista vastaan ja suututtaneet edistyksellisen seurakuntansa paimenen. Ja isältähän ei kysytä, kysytään suoraan Esteriltä. Vastaus on ”kyllä”. Ja Esteri topakkana naisena järjestää ilman isänsä hyväksyntää ilmaiset tilat pappilasta ja komiat. Suomen ensimmäinen pankinjohtaja alkaa työnsä. Vuosi on 1905. Näin sitä historiaa tehdään!
Ihan vain tiedoksi, että naispankinjohtajat yleistyivät Suomessa vasta 1970-luvulla.
http://www.naistenaani.fi/esteri-heikinheimo-suomen-ensimmainen-naispankinjohtaja-oli-kemijarvelta/
Raili Ilola
27.6.2021
Kuvat ja sanat
Kuluva vuosi 2021 on Tornion kaupungin 400 v juhlavuosi. Tornion kuvataideseuralaiset ovat juhlistaneet vuotta maalauksin ja piirroksin teemalla Tornio tänään huomenna. Tätä päivää ei ole ilman historiaa. Menneisyys ja historia elää ympärillämme, rakennuksissa, lauluissa, runoissa ja tarinoissa. Tornio tänään huomenna -näyttely antaa hyvän kuvan siitä, mitä me torniolaiset eniten arvostamme kotikaupungissamme. Joki eli väylä, sillat, rakennukset, valoisat kesäyöt, luonto, raja ja vapaus ovat antaneet aiheet maalauksiimme.
Kemi täytti äsken 150 vuotta. Kemi on nuori, elävä teollisuus-, kauppa- ja kulttuurikaupunki. Viimeaikaisista huolestuttavista uutisista huolimatta kemiläisten rakkaus ja usko kotikaupungin valoisaan huomiseen on vahva. Kemin viettäessä 150 juhliaan luin ja kuuntelin ihaillen, kuinka rinkiläiset ovat ylpeitä omasta kotikaupungistaan. Tehtaiden piipuista tupruttavat savut, rantojen kauneus ja meren tuoksut tuulessa ovat antaneet aiheet runoihin ja kirjallisiin tuotoksiin.
Hyvää kulttuurintäyteistä kesää ja tulevaisuutta meille kaikille!
Tornion Kuvataideseuran Tornio tänään huomenna -näyttelyyn voi tutustua 3.7. asti.
Mari Verronen
rinkiläinen
Tornion Kuvataideseura ry:n puheenjohtaja
Kesäkuun kynnyksellä 2021
Unta ja tekniikkaa
Muutama vuosi sitten pomppasin kiireesti aamuyön unesta kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan paperille uneen livahtaneen säkeen, ennen kuin se häipyisi. ”Tuulen tuutima lohtupuu” päätyi runoon, enkä kuunnellut kuiskutusta ”Kill your darlings”. Vastaavaa en ole sittemmin kokenut, ainoastaan voimakkaan unen, jossa ensi kertaa pysäytän junan. Se inspiroi runoon ja lopetti epäonniset junaunet. Sinkoilevat junat tarttuivat samaan aikaan kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen tv-haastattelusta.
Näitä kokemuksia saisi tulla useammin...
Lohtupuu
Puun kuori säröilee. Säikeet ja viivat kuin ihon merkit.
Kuivuutta kastelevat ilon pisarat.
Puu pönkkänä kulkea ja toisen nojata, kun kipu kouristaa.
Tunnustanko puun olemassaolon, vaikka tunnistan?
Tuulen tuutiman lohtupuun.
Junat
Miten tavallista!
Juna saapuu ja asemalla vastaanottajat kurkistelevat,
missä on kaivattu ja astuuko laiturille.
Aikanaan juna lähtee. Näyttelijä raahautuu perässä polvensa verille.
Joku asettuu poikittain. Painajaiset jatkuvat
vaunu vaunulta.
Kirjailijan junat sinkoilevat radalta mikä minnekin.
Mutta me, tavalliset,
unohdamme aikataulut,
eksymme väärille asemille ja jäämme junasta.
Mutta ihmeitä tapahtuu, tai kenties on niin tarkoitettu
jossain vaiheessa –
onnistun saapumaan ajoissa asemalle, näen
junan ja nostan käteni tällä kertaa levollisin mielin.
Miten riemullista onkaan huomata, että minä voin,
kykenen, onnistun!
Monet kirjoitusoppaat ja kouluttajat kehottavat pitämään paperia ja kynää vuoteen vieressä. Suosittelen lämpimästi, koska tekniikkaan ei kannata luottaa! En erityisesti pidä stand up -koomikoista, poikkeuksena Ismo Leikola. Suosittelen katsomaan YouTubesta Tietokone on ystävä. Miten tuttua! - Suosikkini on myös ilmaisuvoimainen No niin, jonka eri merkitykset välittyvät tilanteen ja äänensävyn mukaan.
En ole tekniikan ihmelapsi, mutta vuosien kokemuksella voin vakuuttaa, että suurin osa mobiililaitteen ja tietokoneen vioista korjaantuu sillä, että katkaisee laitteesta virran! Olet varmaan huomannut sinäkin.
Anita Myllykoski
Toukokuu 2021
Toukokuun toinen sunnuntai
Äiti on perheen synnyttäjä, rakentaja, huolehtija, puuronkeittäjä, kolhuun puhaltaja. Listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään, äitinä tiedän sen. En kuitenkaan unohda isän osuutta perheen rakentajana enkä alkuun saattajana, mutta ajattelen nyt vain äidin osuutta.
Äideille on kevään alkuun omistettu virallinen liputuspäivä, toukokuun toinen sunnuntai. Alkunsa tämä kunnioitettava päivä sai Yhdysvalloista. Anna Jarvisin äidin kuolema vuonna 1905 oli kimmoke tyttärelle juhlistaa muistopäivää äidilleen. Hän saikin vuonna 1907 toukokuussa ehdotukselleen kannatusta, ja niin järjestettiin muistojuhla kaikille äideille. Seuraavana vuonna 1908, 10. toukokuuta vietettiin ensimmäistä ”virallista” äitienpäiväjuhlaa Jarvisin kotikaupungissa Philadelphiassa. Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson julisti vuonna 1914 äitienpäivän kansalliseksi juhlapäiväksi, jota juhlittaisiin toukokuun toisena sunnuntaina.
Suomeen äitienpäivän toi kansanedustajana ja kansakoulunopettajana toiminut Vilho Reima, ja täällä äitienpäivää vietettiin ensimmäisen kerran 1918, 7. heinäkuuta, kylläkin vain Alavieskassa. Vuonna 1927 äitienpäiväksi vakiintui nykyinen ajankohta, ja päivä merkittiin vuonna 1947 viralliseksi liputuspäiväksi.
Mielestäni toukokuu on hieno ajankohta viettää äitienpäivää, koska uusi kasvukausi on juuri aluillaan ja valo täyttää voimallaan maamme. Kansakouluajaltani muistan miten tärkeää oli tehdä paperikukkia, jotka asetettiin sitten nuppineulalla koululle äitienpäiville tulevien äitien rintaan. Pelotti joskus, että pistääkin vahingossa äitejä, mutta en muista, että koskaan niin olisi käynyt vaikka pojat tirskuivat takana ja häiritsivät keskittymistä. Äidit saivat istua valmiiseen kahvipöytään ja nauttia palan täytekakkua kahvin kera. Muistan myös miten tärkeää heille oli katsoa kuinka oma lapsi lauloi tai esiintyi muutoin luokan edessä. Huulet liikkuivat lapsen sanojen mukaan, ja joskus valuivat vedet poskille niin, että piti kaivaa nenäliina taskusta. Se oli monelle työn uuvuttamalle äidille vuoden ainoa juhlahetki. Koulussa askarreltiin äideille myös kortit, se oli tärkeä toimitus kun korttiin piti keksiä vielä muutakin sanottavaa kuin vain Onnea Äidille. Pojat piirsivät värillisiä kukkia koko etukannen täyteen ja sanoivat, että kyllä se riittää.
Omassa lapsuudessani minulle oli tärkeää antaa äidille jotain äitienpäiväaamuna. Koska meitä lapsia oli paljon ja rahaa vähän, muistan kuinka kerrankin keräsin kaikilta ne vähäiset kolikot mitä joskus saimme ja ostin äidille ison alumiinikattilan. Olin tosi ylpeä ojentaessani sen hänelle. Äidin silmät olivat hämmästyneet, hän ymmärsi, että se oli tärkeä lahja meiltä lapsilta. Tuo samainen kattila on, nyt vuosikymmeniä myöhemmin, yhä lapsuuden kodissani. En ole antanut kenenkään hävittää sitä vaikka siinä ei enää keitetäkään mitään. Minulle siinä on tärkeä muisto äidistä.
Itse saamani äitienpäiväkortit ovat minulla tarkasti tallessa. Katselen niitä usein ja ajattelen samalla miten ihanaa on kun suhde lapseen on säilynyt ja vahvistuu vain vuosien myötä. Tasavallan presidentti myöntää joka vuosi ansioituneille äideille kunniamerkkejä valtakunnallisessa äitienpäiväjuhlassa. Kortteja katsellessani ajattelen, että ne ovat jokavuotinen kunniamerkki lapseltani minulle.
Meitä äitejä on monenlaisia, on rikkaita, köyhiä, kuuluisia, vaatimattomia, nuoria, vanhoja, huonoja, hyviä, lapsirakkaita, välinpitämättömiä, herttaisia, hulttioita. Olemme kuitenkin äitejä, tiedämme sen koska olemme synnyttäneet. Maailmassa on myös äitejä jotka haluavat auttaa hengellisesti toisia ihmisiä kuten Äiti Amma, ja jo alakoulussa meidät opetettiin uskontotunnilla tietämään kuka oli Maria.
Aina keväällä koulun päättäjäisissä, rinta kesän odotusta täynnä, laulettiin Suvivirsi. Viimeisen kouluvuoteni ollessa ohi tämän laulun kaikuessa minulle tuli orpouden tunne, mitä nyt? Minne minä joudun? Näin varmaan käy monelle muullekin. Edessä on tie, jota täytyy vain kulkea. Äitiys on tehnyt minun tiestäni sen oikean, kuljettavan.
Elsa Partala
Huhtikuu 2021
9. huhtikuuta 1557
Mikael istui reessä vällyjen alla ja muisteli tuomiokapitulilta saamiaan voitynnyreitä. Tynnyrit sisältöineen oli toimitettu hänen mukaansa hänen lähtiessään nuorena pappina Wittenbergiin. Saavuttuaan tyynen merimatkan jälkeen Saksaan hän oli vaihtanut voit rahaan ja aloittanut yliopisto-opiskelunsa. Tuon aineellisen tuen turvin hän oli ryhtynyt myös uskonpuhdistuksen tärkeimpään tehtävään, Raamatun kääntämiseen latinasta kansankielelle.
Kristityn tie oli vaivojen tiellä kulkemista ja sitä Mikaelinkin taival käännöstöineen oli ollut. Hän oli saanut osakseen kateutta, ylenkatsetta, epäuskoa. Ymmärtämättömyys hänen työnsä tärkeyttä kohtaan oli hidastanut suomen kielen saattamista präntättyyn muotoon, joskus lannistanutkin, mutta luovuttanut hän ei ollut silti koskaan.
Kanssaihmiset olivat monin juonin ja valhein yrittäneet mustata hänen kunniansa, mutta nyt hänen mukanaan idästä länteen matkasi sanoma, jonka arvoa yksikään panettelija ei voisi kieltää saati alentaa sen merkitystä. Valtuuskunta, jonka jäseneksi Mikael oli Suomen ensimmäisenä luterilaisena piispana valittu, oli sopinut rauhan Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan ja Venäjän tsaari Iivana Julman välille 40 vuodeksi eteenpäin.
Mikael kietoi vällyjä tiukemmin ympärilleen. Koko satapäinen rauhanvaltuuskunta oli hiljentynyt omiin mietteisiinsä, kuului vain hevosten pärskintää ja askellusta. Vilu ja nälkä saivat myös Mikaelin kääntymään sisäänsä päin, palaamaan vuosiin, jotka hän oli käyttänyt Uuden Testamentin suomentamiseen. Hän ei ollut työssään etsinyt omaa parastaan vaan oli tahtonut köyhän, kurjuudessa elävän kansan tietävän, että Herra oli lähellä niitä, joilla oli särjetty sydän.
Aloittaessaan Uuden Testamentin suomentamisen hän ei ollut aavistanut Amund Lauritsanpojan saavan sen painettavakseen vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Koska kaikkien oli kyettävä ymmärtämään Raamattua omalla kielellään, käännökseen ei ollut riittänyt pelkkä kopiointi. Oli vienyt aikaa luoda uusia sanoja, päätellä miten ne olisi suomeksi kirjoitettava.
Ja muistettava joka hetki tulkita Raamatun sanaa eikä kirjainta.
Hän oli tehnyt työnsä harkitusti ja tunnollisesti, mutta kun ensimmäinen painos puupiirroskuvineen oli tullut läpitse Kuninkaallisen präntin, oli hän huomannut harmikseen suomeksi ulostulkituissa sanoissa lukuisia ladontavirheitä.
Mikael ajatteli julkaisemaansa Abckiriaa. Kansa oli pidellyt sitä käsissään viisi vuotta ennen ensimmäisen Uuden Testamentin valmistumista. Kiriassa oli vain kahdeksan sivua, mutta Mikael tiesi ne lukumääräänsä tärkeämmiksi, sillä nuo aakkoset, numerosanat ja kristinopin alkeet olivat suomen kielen alkuoppi lukemiseen ja Raamatun henkilökohtaiseen ymmärtämiseen.
Vuosien kirjallinen työ oli painanut hartiat, kipeyttänyt selän, hämärtänyt katseen, mutta Mikael näki yhä kirkkaana päivän jolloin hän oli kohdannut Martti Lutherin ensimmäisen kerran. Miehen saarnatuolissa lausumat sanat olivat istuttaneet häneen siemenen joka versoi yhä. Hän oli nojannut lukuisissa omissa saarnoissaan ja käännöstöissään oppi-isäänsä, yhtynyt miehen luterilaiseen käsitykseen, ettei Raamattu ollut lakikirja vaan sanoma Kristuksesta ja hänen hyvistä töistään ihmisten hyväksi. Laki vain peljätti kansan ja karkotti sen Jumalan luota.
Uuteen uskoon siirtyminen oli merkinnyt monien asioiden muuttumista. Luterilaisuuteen ei kuulunut katolisperäinen paavillisuus, pyhimysten palvonta saati anekauppa kiirastulessa vietetyn ajan lyhentämiseksi. Mikaelille kiirastuli oli olemassa, mutta se oli hänelle Kristuksen lepo ja suoja. Elämän ja ikilevon välissä vietetyn ajan määräsi ainoastaan Jumala, ei rahanahne munkki syntien anteeksiantokuitteja myydessään.
Ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, omilla töillä itseään ei voi valmistaa armoon eikä sitä voi ostaa. Ruumiilla, kuten sielullakin, oli kaikkinaisia tarpeita ja siksi munkkien tekopyhyys sekä luonnoton ja vahingollinen selibaatti herätti Mikaelissa vastustusta. Hänen mielestään kilvoittelu ja itsensä kurjistaminen olivat vain tapoja ilman sisäistä uskoa ja olivat siksi väärinä sielunväreinä lakkautettava.
Mikael nosti katseensa öiselle taivaalle ja tarkasteli Maata kiertäviä taivaankappaleita. Melkein kolme kuukautta jatkunut rauhanneuvottelumatka oli väsyttänyt hänen sielunsa ja ruumiinsa. Hänellä oli jo ikävä kuusivuotiasta poikaansa, vaimoaan, omaa yksinäistä kirjoitushuonettaan. Kotona Vanhan Testamentin käännös odotti jatkamistaan ja vaikka työ tuntuikin toisinaan suurelta taakalta ja kärsi rahoituksen puutteesta, hän toivoi paluumatkan Moskovasta sujuvan nopeammin.
Pakkasen harmaannuttaessa hevosen harjan, kyljet, hännän, Mikaelkin tunsi itsensä harmaantuvan, vanhenevan. Hän risti musteen tahrimat sormensa rukoukseen, torkahti ja havahtui sitten aitoon tietoon, että hänen viimeinen tehtävänsä Suomen kansan puolesta oli suoritettu. Ensimmäiset suomenkieliset julkaisut oli painettu, alkeet niiden lukemiseen annettu, kansa saatettu lähemmäs Jumalan rakastavaa sydäntä. Vanhan Testamentin käännös jäisi häneltä kesken, mutta hän tiesi työtään jatkettavan, siitä hänellä oli Jumalan antama varmuus.
Karjalan kannasta katsellessaan Mikael pyysi nousta ylös reestä jaloittelemaan. Kun häntä auttamaan rientäneet miehet laskivat hänet istumaan rantakivelle, oli hänen henkensä astunut jo tuonelaan. Mikael Agricola oli nukkunut Herrassa huhtikuun yhdeksännen päivän viimeisinä tunteina vuonna 1557.
Piia Toppila
Maaliskuu 2021
Kun ovi aukeaa…
Ovi, seinään tehdyn aukon peittävä, toisesta sivustaan saranoilla samaan seinään kiinnitetty levy. Meillä tuo kulun estävä ja samalla mahdollistava levy työnnetään yleensä itsestä poispäin, kun halutaan päästä vapaaseen ilmaan. Muualla maailmassa sitä saatetaan nykiä itseen päin. On myös heiluriovia, pyöröovia ja liukuovia. On nosto-ovia, laskuovia ja ovia, joiden ylä- ja alaosa aukeaa erikseen. On takaovia, etuovia, parvekkeenovia ja väliovia. On palo-ovia, turvaovia, lasiovia ja liuskeovia. On aikalukittuja ja itsestään aukeavia ovia. On äänieristettyjä ovia. On rautaovia, joissa on lukon lisäksi vahvat säpit ja ruokakupin mentävä luukku. On nahkasaranoilla keikkuvia ladonovia. On paraatiovia ja palvelijain ovia. On varauloskäyntejä ja kirjakaappeihin piilotettuja salaovia. On ruusuportteja, kaninkoloja, madonreikiä, aikaportteja. On mustia aukkoja. On ovia, jotka aukeavat tyhjyyteen. On ovia, jotka seisovat yksin keskellä autiomaata. On ovi minuun ja ovi minusta.
Anna Kyrö
Aikaisemmat Rinki; ajassa nyt! -kirjoitukset