Pääkirjoitus



Sillä yhtä olemme ain


Kun minulta pyydettiin kirjoitusta tälle palstalle, mietin mikä voisi olla aihe, mistä kirjoittaisin. Ajattelin ensin, etten kirjoittaisi mitään koronasta, koska siitä tulee jo aivan tarpeeksi joka tuutista. Televisiosta ja radiosta sekä netistä saa lukea lohduttoman paljon uhriluvuista ja uusista tartuntatapauksista. Sitten tyttäreni kysyi minulta puhelimessa hieman närkästyneenä, enkö minä kuuntele uutisia, kun uusi suositus kaikista kanssakäymisistä oli annettu. ”En, sitä tulee koko ajan… jaksa enää”, vastasin ja samassa tunsin itseni vastuuntunnottomaksi ja typeräksi. Totta kai uutisia täytyy kuunnella, mutta sillä hetkellä turhautumiseni pääsi valloilleen. En halunnut hyväksyä tilannetta, että en voisi pitkään aikaan tavata lapsiani ja lapsenlapsiani. Nolotti, ja päätin ryhdistäytyä. Minä olen sentään aina ollut se, johon lapset ovat turvautuneet omien pelkojensa ja ahdinkojensa kanssa, ja nyt minä käyttäydyn kuin mikäkin pahainen pentu. Sovittiin siis, että jatkossa soitellaan videopuheluita nähdäksemme toisemme. Onneksi nykypäivän tekniikka on niin edistyksellistä, että sellainen on mahdollista.

Nyt kun on ollut aikaa, olen kaivanut kaappini kätköistä vanhoja kirjeitä, joita olen elämäni varrella ystäviltäni saanut, ja elänyt uudestaan niiden myötä kaukaisissa muistoissa. Löysin sieltä myös kirjeitä, joita olin kirjoitellut lasteni kanssa, kun olin sairaanhoitajana Pohjois-Norjassa. Minulla ei silloin ollut kännykkää eikä edes seinäpuhelinta. Puoli vuotta meni niin, että pystyimme vaihtamaan kuulumiset vain kirjeiden välityksellä. Sitten lapseni tulikin itse kesätöihin tuonne pienelle saarelle, jossa työskentelin, ja saimme viettää antoisan kesän yhdessä. Onneksi tänä päivänä yhteydenpito on paljon helpompaa. Nuo vanhat muistot saivat minut liikuttumaan. Siihen vuoteen mahtui paljon ilon kuin ikävänkin tunteita.

Tänä päivänä tunnen eläväni jälleen tuonkaltaista elämää ilman lasteni läsnäoloa. Tosin tuolloin ei tarvinnut pelätä mitään sairautta, mutta huoli lasten pärjäämisestä painoi joka päivä mieltä. Nyt ihmiset joutuvat poikkeusolojen vuoksi erilleen toisistaan ja tuntevat surua ja pelkoa toistensa menettämisestä. Toivo kuitenkin elää sisimmässäni, että tästä kaikesta selvitään. Yritetään pysyä vahvoina ja terveinä ja tuetaan toinen toisiamme. Muistetaan niitä lähimmäisiä, jotka joutuvat olemaan yksin kotonaan, vaikka puhelinsoitolla tai kirjeellä, johon on aina hyvä palata uudestaan ja uudestaan, sillä kirje voi pelastaa monta yksinäistä hetkeä.

Mietin, miksi ihmiskunta joutuu kohtaamaan tällaista. Vastausta siihen tuskin löytyy. En voi olla siteeraamatta tähän erään runoni loppuosaa, jonka kirjoitin 2004 tsunamin aikana.

Se kansakuntia yhdistää,

he toinen toistaan tukee.

Avaa ihmisten sydämet ymmärtämään,

me toisiamme tarvitsemme,

sillä yhtä olemme ain.”


Kemi 14.4.2020

Aino Ylifrantti