Termini


Anna Kyrö:

Mitä kaikkea runous voikaan olla!


Termini
Vesa Haapala 
Runokokoelma
Otava 2009

Filosofian tohtori, Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori Vesa Haapala tuli runoilijana tunnetuksi esikoiskokoelmastaan Vantaa, jolla hän sai vuoden 2007 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon.

Nyt häneltä on ilmestynyt toinen kokoelma Termini, joka rakentuu myös paikan ympärille. Termini on Rooman päärautatieasema. Samoin kuin Vantaanjoki kiemurtelee laajassa maantieteellisessä ja historiallisessa maastossa, kuljettaa tavaroita ja aatteita, yhdistää ja erottaa ihmisiä ja tapahtumia, tekee Rooma, johon kaikki tiet vievät. Tähän runsauden kaupunkiin Haapalan runominä saapuu Shelleyn, Byronin, Keatsin ja muiden, pääasiassa romantikkokollegojensa, jälkiä.

Haapala on molempia määreitä painottaen oppinut runoilija. Hänen väitöskirjansa Kaipaus ja kielto käsittelee Edith Södergranin runoutta. Tutkijan tausta ja maailmankirjallisuuden tuntemus näkyvät Terminissä monin tavoin.

Mitä kaikkea runous voikaan olla! Pastisseja, käännöksiä, päiväkirjakatkelmia, luetteloita, kirurgin leikkausraportteja, roolirunoja, puhujan ja aseman vaihdoksia, sitaatteja, kuvarunoja, sivutekstejä, alaviitteitä, selityksiä, metatekstejä. Haapala käyttää kaikkia lyriikan työvälineitä. Yhteistä Vantaan kanssa on anakronismi tai toisin sanottuna: aikojen, paikkojen, ilmiöiden ja niin ollen ihmisten kokemusten yhteyden osoittaminen. Koliitista kärsivän runon puhujan on mahdollista eläytyä kuningas Saulin tuskaan, kun tämä joutuu menemään luolaan tarpeilleen sotilaiden odotellessa ulkopuolella (s. 37). Metatekstejä käytetään laajasti. Runojen LVI-tekniikka jätetään näkyville. Siitä tulee estetiikkaa samoin kuin akvedukteista Rooman kulttuurihistoriaa. Haapala harrastaa pohjatekstien päälle ja sisään kirjoittamista, mutta ilmoittaa innoittajansa kirjallisuudentutkijan tunnontarkkaa etiikkaa noudattaen. Pohjateksteinä käytetään mm. Raamattua, antiikin filosofeja ja kirjailijoita ja romantikkorunoilijoita.

Termini on rikas ja runsas kuin Rooma, kaupunki, joka ”on ollut spektaakkeli alusta saakka” (s. 62). Moninaisuudestaan ja kokeilunhalustaan huolimatta kokoelma ei kuitenkaan ole itseään korostava näytösluonteinen ilveily. Jos lukija jaksaa lukea kaikki huomautuksissa mainitut pohjatekstit, runot laajenevat niihin. Jos hän ryhtyy selaamaan Italian karttoja, hakuteoksia tai omia turistinäppäilyjään, niihinkin. Jos hän sattuu näkemään unta Rooman kujista, kuulemaan kertomuksen Danielista leijonien luolassa tai vääntelehtimään vatsakivuissa, vielä niihinkin. Näin kuljetaan oppineisuudesta inhimilliseen kokemukseen: ”Emme me opi itseämme vertauskuvin.” (s. 66) Mutta kelpaako tulos lukijoille, jotka usein ovat niin kovasti ”kangastuksen tarpeessa”? (s. 69)

Koettuaan Terminin lukija saa luvan päivittää käsityksensä runouden mahdollisuuksista. Runoudesta, sen ytimestä, on koko ajan kyse: kielestä, kuolemasta ja rakkaudesta (s. 43). Tekniikoiden, ajatuskulkujen, kokemusten ja assosiaatioiden mosaiikista huolimatta kokoelma on yhtenäinen. Sitä kannattaa jokin, josta lukijan ei tarvitse kantaa huolta. Jollei jaksa sitoa älyään, tunteitaan ja aikaansa viestin yksityiskohtaiseen avaamiseen, kokoelman voi ottaa vastaan rytmin ja sanakulkujen varassa. Kirjan loppupuolella olevaa kuvarunoa, johon on italialaisen taidemaalari Ippolito Caffin ohjeen mukaan yhdistetty käsikirjoituksen i-alkuiset sanat ja helsinkiläisen kirurgin leikkausraportti, voi halutessaan yksinkertaisesti katsella (s. 109-113). Enemmän saa irti, jos lukee runon vaivalloisesti sana sanalta. Silloin saattaa nähdä taidemaalarin, runoilijan ja kirurgin katseen tarkkuudella matalan ja korkean ykseyteen, niihin luoliin ja holveihin, jotka ihmisen sisällä avautuvat.

29.3.2009