Matti Ylipiessa:

Huone 503

Hän sulki oven perässään, pani avainkortin lukijaan ja sai valot päälle. Hän laski laukkunsa pöydälle, riisui takkinsa kaappiin, avasi laukun ja otti lääkepurkin. Hän napsautti vessan valot päälle. Peilin alta lasitasolta löytyi juomalasi (ja hän tarkasti valoa vasten että se oli puhdas). Sitten hän nieli lääkekapselit ja joi vettä päälle.

Huoneessa oli pöytä, tuoli, televisio ja sänky sekä taso matkalaukulle. Hän nosti laukkunsa pöydältä sille varatulle paikalle. Pöydällä oli puhelin ja kansio, jossa selostettiin hotellin palvelut ja kerrottiin, kuinka tulee menetellä tulipalon syttyessä. Pöydällä oli myös kortti, jossa luki, että Denise oli vastuussa hänen huoneensa siisteydestä. Television kaukosäädin oli kansion vieressä.

Ilmastointi oli kytketty päälle ja lämpotila oli säädetty 18 asteeseen. Sängyllä oli karamelli, ja jos tämä yksityiskohta ei vakuuttanut vierailijaa, niin televisioruutu kertoi, että hän oli tervetullut. Seinälle oli ripustettu tuntemattoman taiteilijan serigrafia. Ikkunaverhot olivat kaksinkertaiset; pimennysverhot olivat auki, mutta ohuet päiväverhot kiinni. Huone oli sävytetty rauhoittavilla ruskeansävyillä. Seinätaulun kirkkaat vastaväriset roiskeet täydensivät harmonian.

Hän kumartui ja katsoi sängyn alle. Ei ollut mitään. Denise oli tehnyt työnsä oikein hyvin.

Hän meni makuulle, sammutti valot ja kääntyi vasemmalle kyljelleen. Mutta sänkypeite haisi tunkkaiselta ja se piti vetää kokonaan pois. Seuraavaksi ilmastoinnin hurina alkoi häiritä. Hän sytytti valot, nousi ylös ja sulki ilmastointikoneen. Samalla hän sääti lämpötilaa korkeammaksi. Hän kävi vessassa ja yritti oksentaa, mutta ei onnistunut ja palasi makuulle, nyt selälleen.

Hän näppäili kaukosäätimestä televisiokanavia. Tämä polku on kuljettu, sanoi CNN, ja CBS ja MTV ja DW sanoivat samaa. Valtiontelevisiokin toisteli sitä. Mikäpä siinä, hän ajatteli. Hän sulki television, sulki silmänsä, eikä kukaan katsonut kenenkään perään. Onko pumpuli pehmeää vasta kun sitä painetaan? Mistä tämä ajatus tuli?

Ulkona auto kiihdytti liikennevaloista. Maasturi, hän päätteli moottorin äänestä, iso, voimakas, hopeamusta. Kadun musiikki muodosti monimutkaisia sävel- ja hälykuvioita, jotka heijastelivat ympäröivien talojen seinistä. Äänimassa nousi kuilun kerroksesta toiseen ja värisytti hänenkin ikkunaansa kunnes haipui yläilmakehän suihkuvirtauksiin.

Hän kääntyi ja napsautti valot päälle, otti puhelimen ja näppäili vastaanoton numeron. Auttakaa. Minä en halua. Hän laski luurin takaisin ja alkoi kuolla.

Myös alhaalla suljettiin puhelin. Mitähän se halusi? Puhuiko se mitä kieltä, kysyi Tess-niminen vastaanottovirkailija, jolla oli haaleat silmät ja terävä nenä ja joka oli ruokatunnin jälkeen sitonut hiuksensa tiukalle nutturalle. No niitä nyt on kaikenlaisia, Tess jatkoi puhettaan. Ne tulee tänne kuin Euroopan omistajat ja kuvittelee, että me ollaan jotain ihmetyyppejä, kielilläpuhujia. Mikä huone se oli? Viisinollayhdeksän, sanoi Maria. Sehän tuli äsken, ai niin sinä et ollutkaan tässä silloin, Tess sanoi. Se halusi varmaan tyttöseuraa.

Tessin nimi oli kirjoitettu jakkupuvun rintakorttiin. Marialla, sillä joka oli vastannut puhelimeen, ei ollut nimeä kortissa. Siinä luki vain harjoittelija, ja olihan Tess kysynyt hänen nimensä. Mutta Tess oli jo unohtanut sen, eikä välittänyt kysyä uudestaan, sillä hän oli kateellinen Marian tuuheille silmäripsille, kaunismuotoiselle suulle ja hoikalle vartalolle. Niitä tulee ja menee, hän lohdutti itseään, kauankohan tuokin yrittää. Milloin on seuraava työvuoro, Tess kysyi Marialta. Huomenna aamulla. Ahaa, käyt kämpillä nukkumassa ja eikun takaisin töihin. Kotona, Maria sanoi. Tess levitti suutaan niin, että suupielien ikäjuomut tulivat selvästi näkyviin, koo-too-na, hän venytti sanaa painottaen joka tavua ja sai sen kuulostamaan japanin kieleltä, ja äkkiä Tess näki Marian raskasrintaisena geishana, jota hän kovakätisesti hyväilisi paperiseinäisen teehuoneen lattialla ja jonka paksujen hiusten tummaan öljyntuoksuun hän voisi upottaa kasvonsa. Mutta himon ja halun läikähdys sekoittui kateuteen ja tappoi itsensä yhtä nopeasti kuin syntyikin. Hän häkeltyi ja kumartui tutkimaan papereita. Maria astui askeleen lähemmäs, Tessin viereen. Nuoren naisen alakuloinen, hämärä ja hiukan raskas hajuveden tuoksu kiihotti Tess-raukan uuteen rynnäkköön. Kun vuoropäällikkä, niljakas ja narsistinen pikkupomo, jota kaikki hotellin naiset inhosivat, käveli ohitse, Tess pysäytti hänet ja huusi: pahin on tapahtunut huoneessa viisinollayhdeksän on kuollut itsemurhaaja täytyy mennä sinne katsomaan ... kunnes ilma tyhjeni keuhkoista ja Tessin piti vetää henkeä.

Tämä oli tietenkin naurettavaa ja vastoin hotellin eettisiä sääntöjä; sitä paitsi kuollut itsemurhaaja oli huoneessa 503, mutta kun ruumis löydettiin, kukaan ei vaivautunut Tessiltä kysymään, mistä hän tuon mielipuolisen huutonsa keksi. Ja se Maria, joka herätti Tessin halut; ja se, joka sanoi viisinollayhdeksän ensimmäisen kerran; ja se joka sanoi kotona; ja vielä se yksi, jonka raskas ja alakuloinen hajuvesi sekoitti Tessin lopullisesti; ne kaikki olivat kadonneet. Ja Tess istui ja istui kämppänsä sängynlaidalla, katseli kärpäsen kävelyä ikkunalasissa, vanhana ja kuolleena, paitsi että oli elossa.

Takaisin sivulle Proosa