Elsa Partala:

Se tavallinen

Minä en ole kaunis, en oikein rumakaan, en laiha, en liika lihava, en pitkä enkä pätkä, mutta ihan nuori en enää ole. En silti ole turvottanut huuliani enkä rintojani täyteaineilla, vaan tyydyn Luojan venyttämiin pusseihin ja itse hankkimiini pullotuksiin. Minä olen se tavallinen, jota koulussakaan ei huomattu, ei hyvässä eikä pahassa. Naimisiin menin naapurin ärrävikaisen pojan kanssa. Saimme tytön ja pojan eli perheemme on ihan tavallinen, nykyaikana. Asumme pienessä puutalossa, jossa on huopakatto, kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö, saunan mies värkkäsi aikoinaan elintasosiipeen, joten kotimme ei siis ole mikään palatsi. Katson kauniita ja rohkeita, luen juorulehtiä ja saunan päälle saatan ottaa oluen. Porisen naapurini kanssa usein kodinhoidosta, lapsista ja rahan riittämättömyydestä. Villakoirien kanssa olen aina tullut hyvin toimeen.

Kaksi kertaa elämäni aikana olen ollut lentokoneessa. Kun täytin viisikymmentä, lensin etelään ja täytyihän sieltä takaisin tulla. En siis hanki rusketusta enkä elämyksiä löhölomilta, en lähettele ”täällä kaukana ollaan” kortteja sukulaisille ja tuttaville matkoiltani. Menen metsään, kun olen surullinen, ja kun olen iloinen, niin taas menen metsään. Kesällä poimin marjoja. Keväällä haravoin antaumuksella roskia, ja talvella jonkun on tehtävä lumityöt. Harakoiden naurua on mukava kuunnella ja katsella, kun ne risu suussa lentävät pesänrakennuspuuhissa. Lokkien kirkuna herättää kesään, ja kuovin huuto saa pään pilviin. Tuijottelen usein merelle. Tuntikausia saatan ihmetellä surisevaa niittyä.

Joskus mies käskee minut ylös, kun unohdun päivätorkuille useammaksi tunniksi.

En ole erikoisen hyvä missään, en luova enkä niin hullu, että voisin ruveta taiteilijaksi puhumattakaan, että tietokonealalla olisivat minusta kiinnostuneita. Jostakin kumman syystä ajauduin lasten pariin, sitä kun oletetaan, että lapsia pystyy hoitamaa kuka tahansa. Ja onhan se niin, että ei sitä kysytä äitiysneuvolassakaan, pystytkö olemaan kunnon äiti, kun maha pystyssä sinne menet. Eipä silti, kyllä minä lapsista tykkään, vaikka en aina jaksanut omiani maltilla hoitaa. En siis ole ollut hyvä äitikään, ehkä kuitenkin tavallinen.

Mies saattaa tuoda kukkia syntymäpäivänä, moiskauttaa pusun poskelle ja joskus läpsäyttää takapuoleen. En taida olla oikein seksikäskään, sillä useimmiten mies halaa pimeässä. Saunaan se sentään tulee yhtä aikaa. Ehkä vaimona olen kuitenkin jokseenkin tavallinen, sillä en ole huomannut, että miehen olisi tarvinnut kylillä juosta niissä asioissa.

Olenko onnellinen? Tämä tavallinen elämä sopii oikein hyvin minulle, mutta joskus olen pikkusen kateellinen, en seksikkäille, en nuorille, en älyköille enkä luoville hulluille, vaan vanhoille, viisaille, ryppyjensä seasta hymyileville naisille, joiden elämä näyttää yhä nautittavalta, vaikka he ovat vaan ihan tavallisia naisia.

Takaisin sivulle Proosa