Taivas päivystää


Anna Kyrö:

Matkalla Mirkkarekolanmaassa


Taivas päivystää
Mirkka Rekola 
Runokokoelma
WSOY 1996

Rekola ei ole minulle uusi tuttavuus, eikä nyt lukemani runokokoelma ole hänen tuoreimpansa. Taivas päivystää -kokoelman jälkeen on ilmestynyt viisi kokoelmaa uusia ja jo aiemmin julkaistuja runoja, aforismeja ja muita kirjoituksia. Mutta siinä jutun juuri onkin: on kirjoja, jotka eivät ummehdu kansien sisällä. Jokainen lukukerta on matka uuteen maahan. Vähän aikaa siellä kuljeskelee ummikkona, yhtäkkiä ymmärtää puhetta, kohta huomaa itsekin puhuttelevansa maan kansalaista hänen omalla kielellään. Silloin lukija on kohdannut runon puhujan. Mirkkarekolanmaan kieltä voi opetella korvakuulolta soljuttamalla. Kielioppi selviää aikanaan.

Missä maassa ollaan?

Taivas päivystää on kokonaisuus, jonka lukeminen järjestyksessä antaa runoille mahdollisuuden liu´uttaa ajatusta eteenpäin. Minulle teemaksi aukeni se ”äänen kaiku” tai ”kipinän lento” tai ”muistin pitkä jyrinä”, joka on ihmisten välillä senkin jälkeen, kun toinen on jo huojunut muihin maailmoihin. Olemme maassa, joka on aina ja kaikkialla, vaikka ei ole.

Sielläkin konkreettiset paikat ovat tärkeitä: maanosat, maat ja kaupungit, avaruus, metsät ja järvet asukkaineen, rakennukset ja huoneet. Maailma ei eriydy luontoon ja rakennettuun ympäristöön, vaan sisällyttää ne toisiinsa. Paikoista piirtyy kartta, jossa suunnat ovat olennaisia. Vertikaalisuunnassa asetutaan rinteeseen, kuljetaan portaissa, jäädään hissiin, rakennetaan pesää oman pään päälle ja pudotellaan omenoita korkeasta puusta. Runot eivät kurkottele vaikeasti ja epätoivoisesti ylöspäin. Luonnonvoima vetäisi kuin itsestään korkeuksiin, ellei ihminen väkisin heittäytyisi maahan ja tuijottaisi jalkoihinsa. Horisontaalisuunnassa yhdessä ympäri maan piirin vaellettaessa syntyy ”suuri onnellinen maankiertäjäruusu”. Laajeneminen on liikkeen ominaisuus ja ”jokaisen sija on keskellä”.

Aika on toinen keskeinen elementti ja liikkeen muoto. Se liittyy aina paikkaan. Viittaus Einsteiniin kokoelman toisessa runossa on lukuohje. Aika ja paikka selkiytyvät ja hämärtyvät yhdessä: ”Hissi pysähtynyt johonkin kerrokseen, / soittokellon patterit lopussa. / Seinäkello aina vain puoli kolme, / äänikasetti pyörimässä tyhjää. / Äiti, yli yhdeksänkymmenen, / tuntee horjuvansa omituisessa tilassa. / ”Näinköhän sitten ihmiset / vain huojuvat toisiin maailmoihin, hän sanoo. / Ja minä yritän tukea häntä. / Näyttää vain siltä että yhä olemme täällä.”

Mitä kieltä puhutaan?

Rekolan kieli on yhtä aikaa aforistisen selkeää ja luonnosmaisen hipaisevaa. Joustavuudessaan ja herkkyydessään kieli on lähempänä mielikuvia kuin kirjoitusta. ”Huojuvalla savulla / heinänkorkuisella käsialalla / niin kuin lapsi / kirjoittaa tämä maa minulle.” Runoilija ei asetu runojensa esteeksi, vaan antaa niiden kirjoittua luonnollisesti. Konsertissa kuultu yläsävel muuttuu kadulla harmaaksi torniksi kohoavaksi huopalakiksi, jonka huippuna musta helmi heijastelee valoa. ”Hassu pipo, niin vakavassa tehtävässä” kertoo vaikeasti tavoitettavan tavoittamisesta.

Kertomisesta siirrytään puhutteluun, keskusteluun, kommentointiin tai muisteluun vaikka kesken sanan. Lauseet keskeytetään, tekijät ja kohteet vaihdetaan, sanat määritellään uudelleen, kieliopilliset rakenteet sekoitetaan ja järjestetään toisin mielen kielen niin vaatiessa. Runokuvat – valo, katto, kullanmusta, miekka, puu – ilmestyvät tekstiin, esiintyvät aikansa, häviävät ja antavat tilaa muille. Nekin kertovat katoavuuden ja ikuisen muistin suhteesta. ”Kuitenkin vaeltaa vuosikymmenten mentyä / minun iloni sinussa, / kun kuulet ääneni / ääneni on muistin matka, / värähdys, ja sinä matkan päässä. / Valoisa muisti, kuolemanjälkeinen elämä.”

Runoissa on etenevä ja yhtenäinen, mutta useilla eri keinoilla aikaan saatu rytmi. Sanojen ja ilmaisujen toistoa käytetään paljon, mutta silti runot eivät jankuta. Rytmiä luo myös Rekolan erityispiirre: mielen ja puheen kielten liittyminen toisiinsa ilman saumakohtia.

Kenen kanssa?

Runoilija on yksi, mutta puhujia voi olla monta. Mirkkarekolanmaan kansalaisille on yhteistä se, että he kuljeskelevat, katselevat ja mietiskelevät. He ovat irtonaisia ja ulkopuolisia, mutta tulevat lähelle ja kohtaavat puhuteltavansa. Lukijana joudut itse löytämään paikkasi. ”Päivä näyttäytyy vielä, ja yö. / Vielä sinä tapaat heidät, / olet silminnäkijä / kun he syleilevät nopeasti / niin kuin jättäisivät hyvästit, / eivät he eroa, eivät toisistaan, / mutta sinusta mutta sinusta.”

19.3.2007