Päivikin satu

Toini Marjamaa:

Sadun taikaa ja todellisuutta

Päivikin satu

Kirjoittanut Aili Somersalo

Kuvittanut Onni Mansnerus

Porvoo 1945

Olin kahdeksanvuotias, kun pari vuotta vanhempi sisareni sai joululahjaksi Aili Somersalon satukirjasen Päivikin satu. Itse sain Myllytontun tarinoita. Oikeastaan ei ollut väliä kumman kirjan sai Anni, kumman minä, yhteisiähän ne käytännössä olivat. Myllytontun tarinat olivat hauskoja, mutta Päivikin satu - se vilahti suoraan pikkutytön sydämeen ja siellä se on tainnut pysyä tähän päivään asti. Jo kirjan kansikuva: puitten ja kukkien keskellä keijukaissiipinen kultakiharainen tyttö harsonohuessa puvussa, käsi kädessä kruunupäisen, hienosti puetun prinssin kanssa. Heidän takanaan läpikuultavasiipinen, perhosenkeveään pukuun puettu keiju tai enkeli kädet suojelevasti levitettyinä.

Olen pohtinut, mikä tässä sadussa vaikutti eniten ja päätynyt kolmeen seikkaan: orpous, johon liittyy ilkeä sisar ja paha äitipuoli, kauneus ja taika. Samat asiat toistuvat liki kaikissa klassisissa saduissa.

Lapsi oppii melko aikaisin tietämään, että läheisetkin ihmiset saattavat kuolla. Monet äidit ovat kertoneen lastensa kyselleen, voiko äiti kuolla, miten hänelle sitten käy. Itse pelkäsin lapsena , että äiti hukkuu vedenhakumatkalla. Katsoin ikkunasta koko ajan, kun hän kävi lähteeltä vettä hakemassa. Olin kuullut tai lukenut lapsista, jotka odottivat monta päivää äitiään, joka oli hukkunut. Olin myös lukenut kirjan nimeltä Pikku äiti. Siinä tyttö hoivasi pikkuveljeään, kun heidän äitinsä oli kuollut ja isä töissä. Lapselle kuoleman lopuullisuuden tajuaminen on tuskallinen kasvuprosessi.

Lapsi säälii vaistomaisesti orpoja tai vanhemmistaan eksyneitä lapsia. Joitakin vuosia sitten luin sukulaislapsilleni kasetille satuja, joita he aina käydessäni pyysivät kertomaan. Myöhemmin kuulin, että ylivoimaisesti suosituin oli ollut Topeliuksen Koivu ja tähti. Sitä oli kuunneltu niin usein, että vanhemmat olivat kyllästyneet.

Päivikki oli löytölapsi. Kasvatusisä oli löytänyt hänet tien varresta pienestä vasusta. Tyttö oli silloin ollut pieni vauva. Säälini heräsi heti kun luin, että hänellä oli laiska sisarpuoli Pirkko, Päivikin piti tehdä kaikki mökin askareet. Hän pääsi nukkumaan vasta sitten kun oli tehnyt kaikki työt. Omalle tyttärelleen kasvatusäiti ei teettänyt mitään. Tässä toistuu Tuhkimon tarina. Kasvatusisä oli kiltti, kasvatusäiti tyly ja häijy. Olen usein miettinyt, miksi saduissa isähahmot, olivatpa ne omia isiä tai kasvatusisiä, kuvataan hyviksi, korvikeäidit liki aina ilkeiksi. Usein nämä äitihahmot ovat myös noitia, jotka käyttävät taikavoimiaan kasvattilastensa tuhoamiseen.

Päivikin satu alkaa, kun kasvatusäiti komentaa eräänä sateen jälkeisenä syysaamuna Päivikin metsään poimimaan sieniä, jotka tytön täytyisi sitten mennä myymään herraskartanoon. Tyhjän korin kanssa ei ole lupa palata kotiin. Sieniä ei tietystikään löydy. Sen sijaan Päivikki kohtaa metsässä keijun. Tästä alkaa sadun taika ja kauneus. Pujahdin Päivikin ja keijujen ihmeelliseen maailmaan.

Sota-ajan lapsella, ilman sähköä ja radiota pienessä, harmaassa mökissä kasvaneella, ei ollut kauniita vaatteita eikä leluja, ei niitä silloin ollut kaupoissakaan. Luonto sen sijaan pursusi kesäisin värikkäitä kukkia, maisema kotipihalta oli huikaisevan kaunis. Edessä virtasi monena uomana Tornionjoki, takana siinsivät Ruotsin vaarat. Kodin takana olevaan metsään voi kuvitella Satumaan keijuineen, tonttuineen, prinsseineen, prinssessoineen.

Kuljin jännittyneenä Päivikin ja keijujen mukana metsäpolkua ohi suuren louhikon, jossa peikot asuivat. Sellainen louhikko oli kotimetsässänikin. Minua kiehtoivat keijujen ihmeelliset, kullankimalteiset puvut, joitten väri vaihteli valojen ja varjojen mukaan. En omistanut yhtään niin kaunista mekkoa, yleensä sain pitää neljälle vanhemmalle sisarelleni pieneksi jääneitä vaatteita. Erikoisesti minua viehätti näkymättömäksi tekevä hämäränhuntu, jonka keijut olivat kutoneet äänettömästä hämärästä. Käsite äänetön hämärä oli jotain aivan ihmeellistä. Törmäsin silloin sanoihin ja käsitteisiin, jotka antoivat mielikuvitukselleni siivet. Voin kuvitella, että aineettomasta aineesta kudottu huntu yllään piti olla aivan hiljaa. Puheliaana lapsena ymmärsin hyvin Päivikkiä, joka unohti kiellon ja menetti peikoilta suojaavan taikahuntunsa.

Ehkäpä tämä kohta sadussa on vaikuttanut niin, että olen aina yrittänyt kulkea metsässä mahdollisimman hiljaa, huutelematta ja puhelematta. Kuljimme mieheni kanssa hyvin paljon Lapin erämaissa. Emme halunneet häiritä erämaan rauhaa, rikkoa hämäränhuntuamme, turhilla puheilla. Puhelimme kuiskaten silloin, kun oli pakko viestittää jotakin. Muuten kuljimme äänettöminä.

Satu ei ole kunnon satu ilman pahoja voimia. Päivikki oli keijujen mukana matkalla Satumaahan ja menetettyään hämäränhuntunsa joutui peikon säkkiin. Vuorenpeikkojen valtakunta oli näkemisen arvoinen. Siellä kimaltelivat kulta ja jalokivet - ja hohkasi kylmyys. Minua kiehtoivat jälleen nimet. Peikkojen kuningas oli Kallioinen, kuninkaan tytär Kivetär ja hänen "hovinaisensa" Sammaleinen. Päivikki joutui eräänlaiseksi nukeksi Kivettärelle, joka ei sietänyt tytön kullankeltaista tukkaa ja valkoista ihoa. Ne olivat rumia. Päivikin kaunis tukka leikattiin, hänet tuhrittiin yltä päältä kunnes hän oli säädyllisen peikon näköinen. Peikkoa tytöstä ei silti tullut. Hän ei pystynyt syömään Kivettären herkkuja: heinäsirkan siipiä, sisiliskon pyrstöjä, kivijauhoja ja jalokiviä.

Sadun kielikuvat sopivat hyvin nykyiseen aikaan. Ihmiset ahnehtivat yhä enemmän omaisuutta ja valtaa. Päivikin mansikoiksi luulemat punaiset marjat olivat jalokiviä. Tuntuu pelottavalta ajatukselta, että meidänkin mansikkapaikkojamme ovat osakemarkkinat, pörssin jalokivinä loistavat kylmän viekottelevaa valoaan erilaiet uuden tekniikan osakkeet. Satujen vertauskuvallisuus on ylikansallista ja ajatonta.

Kultainen avain avaa oven elävään maailmaan ja kultainen miekka kumoaa taian. Musta kissa muuttuu Satumaan prinssiksi. Yönsilmä - mikä mieltä kiehtova nimi. Ja kultainen taikamiekka, jonka avulla Yönsilmä loihtii Päivikin kauniiksi prinssessaksi. Vain kultaisen miekan kosketus ja taikasanat, niin turpeen alta paljastuu lähde, löytyy saippuaa, ruokaa ja ihana prinsessapuku Päivikille.

Mietin, mikä voisi olla se kultainen avain, joka vapauttaisi nykyihmisen ahneuden, vihan ja väkivallan kivisestä maailmasta. Mikä olisi se kultainen miekka, joka taikoisi puhdasta vettä, ruokaa ja vaatteita kaikille ihmisille. Yönsilmä avaimineen ja miekkoineen tulee luultavasti pysymään Satumaassaan, kallioisia, kivettäriä ja sammaleisia on liian paljon urheimmankaan prinssin voitettavaksi.

Jotta satu olisi todellinen satu, jossa hyvä saa aina palkkansa, osottautuu Päivikki Sammaleisen ryöstämäksi Satumaan kuninkaan tyttäreksi. Eikä Päivikki olisi ansainnut onneaan, jos hän ei olisi palkinnut pahaa hyvällä. Ei sentään peikoille, vaan kasvatusvanhemmilleen ja -sisarelleen. Isännälle uusi puku, emännälle lehmä ja kasvatussisarelle pöydän kokoinen täytekakku olivat sopivat lahjat mökin asukkaille. Vaatteet, elinkeino ja ruoka - siinä on pelkistettynä kaikki, mitä ihminen välttämättä tarvitsee elääkseen. Keijut ja taiat kuuluvat sadun valtakuntaan, jonne jokaisella, joka omistaa mielikuvituksen kultaisen avaimen, on mahdollisuus päästä.

Päivikin satu ei pääty Satumaahan. On vielä elementti, joka on innoittanut satujen ja tarinoiden kertojia kaikkialla. Meri, suunnaton ja salaperäinen meri.

Satumaan väki varoitti Päivikkiä meren väen houkutuksista, hänen ei pitänyt kuunnella merenneitojen laulua. Kielletty houkuttelee aina, niin Päivikkiäkin. Minuakin kiehtoi meren laulu: "Kaukana, kaukana meren kartanoissa, missä valkea hiekka hohtaa, on helmilinna." Helmilinna - rakensin mielessäni monitornisen, hohtavanvalkoisen siron linnan, mutta tiesin myös, että aurinko, kukat ja linnut kuuluvat maan päälle, eivät ne elä meren pohjassa. Annoin helmilinnani kadota ja muuttua pilvilinnaksi.

Vaikka Päivikki pystyi keijujen ja veljensä avulla vastustamaan merenneitojen houkutuksia, alkoi meren kutsu kiehtoa häntä. Kerran sitten Yönsilmä suostui viemään Päivikin meren rannalle, mutta nukahti itse aaltojen lauluun. Silloin saapui kuunsiltaa pitkin itse merenkuninkaan poika, joka pyysi Päivikkiä lähtemään kanssaan katsomaan, miltä näyttää helmilinna syvällä, syvällä aaltojen alla. Kaikki varoitukset unohtuivat ja "niin pieni Päivikki, Satumaan kuninkaantytär, joutui meren kartanoihin. Hän sai asua helmilinnassa ja hänestä tuli aavojen vesien valtiatar."

Sadun loppu on mielestäni surullisen kaunis. Aavojen vesien valtiatar - sanat ovat kuin runoa. Lapsena en tiennyt, aikuisena en haluaisi ajatella, mikä kohtalo todellisuudessa odottaa niitä, jotka joutuvat syvälle, syvälle meren kartanoihin. Purjehtiessani mieheni kanssa joskus myrskyävällä merellä, joskus kuunsiltaa pitkin tai katsellessani vihreänä välähdyksenä mereen painuvaa aurinkoa, en koskaan tuntenut houkutusta päästä "meren kartanoihin". Sadun taika oli kadonnut. En uskonut merenneitoihin, helmilinnoihin tai edes merenkuninkaan poikaan.

Päivikin satu laajensi huimasti sana- ja käsitevarastoani, antoi mielikuvitukselleni siivet. Se avasi tien kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Surin kovasti Päivikin kohtaloa. Miten hän pystyisi elämään ilman aurinkoa, kukkia ja lintuja meren kylmässä helmilinnassa. Olisin halunnut muuttaa sadun lopun, taisin olla vihainen kirjailijalle.

Merete Mazzarella kirjoittaa, että emme voi palata muuttamaan lukemiamme kirjoja ja elämäämme elämää, mutta voimme löytää uusia tulkintamahdollisuuksia. Se voi olla rikkaus ja lohtu.

Voin kuvitella, että Päivikki rakasti merenkuninkaan poikaa niin paljon, että helmilinna lämpeni rakkauden voimasta. Ehkä hän myös pääsi joskus katsomaan auringonnousua siellä, missä taivas ja meri yhtyvät tai kuunsillalle katsomaan tähtien tuiketta. Ehkä Satumaa voi löytyä myös meren syvyyksistä. Vain oma mielikuvituksemme piirtää ympärillemme sadun taikapiirin.

Tällä esseellä lapsuuden lempisadusta Toini voitti 2. palkinnon Kemin kaupunginkirjaston kirjoituskilpailussa.

Takaisin sivulle Ikimuistoiset