Kaksi nuorisoromaania


Anna Kyrö:

Kuinka nuoruudesta selviää ihmisenä?


Ei mikään kiltti tyttö (2002)
Pelkkää vedätystä (2004)
Kirjoittanut Aidi Vallik
Suomentanut Varja Arola
Otava

Monipuolisetkin aikuislukijat saattavat unohtaa, minkälainen aarreaitta lasten- ja nuorisokirjallisuus on. Viralliseksi määritelmäksi muodostuneen luonnehdinnan mukaan hyvä lastenkirjallisuus on ylipäätään hyvää kirjallisuutta. Toisen luonnehdinnan mukaan hyvä lasten- ja nuorisokirjallisuus tekee aikuisista hetkeksi lapsia tai nuoria: saa heidät eläytymään näiden asemaan. Virolaisen Aidi Vallikin kaksi suomennettua nuorisoromaania täyttävät molemmat ehdot. Sen lisäksi ne täyttävät myös nuorisokirjallisuuden kolmannen ehdon: tarjoavat nuorille lukijoille ratkaisuja teosten käsittelemiin ongelmiin.

Vallik syntyi vuonna 1971 ja eli varhaislapsuutensa äitinsä opiskelun vuoksi isovanhempiensa hoivissa. Hän hankki koulutuksen kuvataiteissa ja viron kielessä ja kirjallisuudessa ja toimi ennen päätoimiseksi kirjailijaksi ryhtymistään taiteilijana ja äidinkielenopettajana. Vallik aloitti kirjailijanuransa runoilijana, mutta tuli laajempaan tietoisuuteen ensimmäisellä nuorisoromaanillaan Ei mikään kiltti tyttö (Kuidas elad, Ann? 2001). Murrosikäisestä Annista kertova menestysteos sai jatko-osan Pelkkää vedätystä (Mis teha, Ann? 2002) ja vielä suomentamattoman kolmannen osan Mis sinuga juhtus, Ann? (2007). Hän on kirjoittanut myös nuoremmille lapsille, mutta niitä teoksia samoin kuin runojakaan ei ole suomennettu.

Ei mikään kiltti tyttö kertoo 14-vuotiaasta tallinnalaisesta Annista, joka löytää äitinsä nuoruusaikaisen päiväkirjan. Päiväkirja paljastaa koulutusta arvostavan ja tyttärelleen tiukat rajat asettavan, mutta samalla boheemin ja lennokkaan kirjastonhoitaja-äidin viinan, huumeiden, seksin ja sekoilujen täyttämän punkkarinuoruuden. Annin on mahdoton sovittaa yhteen kahta totuutta äidistään ja hän kokeekin tulleensa vanhempiensa pettämäksi. Tytär häipyy luokkatoverinsa perheen kesämökille ja käy karkumatkansa aikana voimallisesti läpi omia kasvuhaasteitaan. Nuoruutensa kokenut äiti antaa asioiden tällä kerralla edetä omalla painollaan, mutta – kuten romaanin lopussa selviää – seuraa koko ajan tapahtumia taustalta ja huolehtii, ettei mitään korjaamatonta pääse tapahtumaan. Yksi askel eteenpäin aikuistumisessa ja äidin ja tyttären välisessä luottamuksessa on otettu.

Ei mikään kiltti tyttö-teoksessa äidin ja tyttären kasvutarinat kulkevat rinnakkain. Nuorisoromaanina se on ennen kaikkea tyttökirja. Jatko-osa Pelkkää vedätystä laajentaa näkökulman poikien maailmaan, vaikka suomalaisen laitoksen kansikuva ja alkukielinen nimi lukitsevat – ehkä turhaan? – tämänkin romaanin tyttökirjaksi. Tyttö- ja poikakirjat ovat perinteisesti jakaneet jyrkästi lukijakuntansa, mutta miksi uudemman nuorisokirjallisuuden haasteena ei voisi olla sukupuolten raja-aidan ylittäminen ja tyttöjen ja poikien välisen aidon ymmärryksen lisääminen?

Ann on sarjan toisessa osassa vuotta vanhempi ja muutamaa pettymystä kokeneempi. Hän ihastuu hyvännäköiseen ja hauskaan poikaan, jonka lumovoimaa vielä lisää raha ja kaikki, mitä hän voi sen avulla järjestää tyttöystävälleen. Edelliskesän kokemustensa ansiosta Ann ei ole enää täysin vedätettävissä. Hän osaa epäillä Gregorin vilpittömyyttä ja uskaltaa vastustaa tämän tahtoa, vaikka yrittääkin rakastumisen huumassa häivyttää mieltä kaihertavat epäilykset. Annin isäpuoli on nyt avainasemassa. Omien lapsuuskokemustensa ansiosta hän näkee hurmaavan poikaystävän rakentaman kulissin läpi. Romaanista tuleekin tyttären ja isän tarina. Toisella tasolla Pelkkää vedätystä on pojan kasvukertomus. Se rinnastaa takaumien avulla Annin isäpuolen ja poikaystävän lapsuudet, joiden samanlaiset vaikeudet kaksi nuorta miestä ratkaisevat kuitenkin eri tavoilla.

Jopa hiukan osoitteleva vapaan valinnan korostus on tyypillistä Vallikille. ”Mitä voi tehdä? Ei yhtään mitään, jos mies itse ei tee”, pohtii Annin isäpuoli. Tytön omaatuntoa kolkutteleva päätös hylätä huonot toverit on viisas ja oikeutettu: itsensä uhraamalla ei voi pelastaa ketään; nuori ihminen kantaa itselleen kyllin suuren vastuun huolehtimalla itsestään. Samanlaisen ratkaisun teki aikoinaan Annin äiti jättämällä häneen ripustautuneen itsetunto-ongelmaisen poikaystävän, Annin biologisen isän.

Vallikin näkemyksen mukaan ymmärtävä ja oikeamielinen perhe ja nuori itse ovat avainasemassa elämän suuntaa etsittäessä. Vastuuntuntoisia aikuisia voi löytyä sukulaisista ja tuttavista tai harvinaisena poikkeuksena jopa lastenkodista. Koulussa saattaa olla psykologi, jonka avusta ei voi kuitenkaan olla varma. Yhteiskuntaan ei kannata vahvasti tukeutua: poliisit ovat lahjottavissa ja opettajat ajattelevat vain arvosanoja. Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ihanteet omaksunut aikuinen pehmolukija jää kysymään, mitä vaihtoehtoja Ritalle, Antille, Gregorille ja heidän kaltaisilleen sitten jää?

Vallikin romaanit eivät kuitenkaan ole mustavalkoisia. Ne esittelevät monenlaisia perhekuvioita, asenteita ja elämän reittejä. Henkilöiden sisäisiä pohdintoja raportoidaan runsaasti päiväkirjatekstien, sähköpostiviestien, keskustelujen ja sisäisen puheen välityksellä. Kipeätkin ratkaisut tulevat perustelluiksi. Annin henkilökuvaan kiteytynyt opetus on hyvin realistinen: selviytyäkseen aitona ihmisenä monimutkaisessa maailmassa pitää olla rehellinen ja oikeamielinen, mutta tuntea myös elämän pimeät puolet. ”Kokeilee vain kerran, että tietää, millaista se on, ja sillä selvä. Se pätee mun mielestä yhtä lailla ihmissuhteisiin kuin juomiseen ja huumeisiinkin”, neuvoo Villem Annia. Vilpittömyys ei ole kyllin, mutta vilpillisyys johtaa varmaan tuhoon. Turvallista elämää elänyt, koulussa menestyvä Ann oppii sukkuloimaan ikätoveriensa maailmassa, mutta pystyy kehittämään itsenäisen ja kriittisen suhtautumistavan siihen.

Molemmissa romaaneissa käsitellään aiheita, joita Vallik keräsi haapsalulaisilta oppilailtaan äidinkielen opetuksen yhteydessä. Aiheet lienevät yhteisiä useimmissa kulttuureissa eläville nuorille: suhteet vanhempiin, ystäviin ja nuorisokulttuurin riski-ilmiöihin. Kirjailija on käsitellyt niitä eläytyen nuorten kokemistapaan ja kieleen, mutta säilyttäen aikuisen näkökulman. Teksti sisältää myös opetukseksi tulkittavia kohtia, esimerkiksi tietoa huumeista. Aikuisen näkökulma tulee voimakkaimmin esille siinä, että vanhempien auktoriteetin ei anneta laskea silloinkaan, kun he tekevät itsekkäitä päätöksiä. Annin ystävän, Kätlinin, äiti muuttaa uuden miessuhteensa vuoksi toiseen kaupunkiin ja tytär joutuu eroamaan ystäväpiiristään. Kätlinin kapinointia pidetään typeränä ja hänen odotetaan sopeutuvan muutokseen. Tädiltä tosin löytyy muutosvaiheessa joustovaraa. Uravanhemmuutta kritisoidaan vain lievästi: pitkää päivää tekevät ja töitä kotiin kantavat vanhemmat ovat pakon edessä – ehkä ovatkin – eikä rikkaus sinänsä ole pahasta. Nuorten tunnot kuvataan kuitenkin selvästi ja nostetaan esille kuin syötiksi vanhemmille, että he huomaisivat oman kasvun paikkansa.

Lähihistoriasta ja yhteiskuntapolitiikasta kiinnostunut lukija löytää Ann-kirjoista paljon kiinnostavaa pohdittavaa. Annin ja hänen vanhempiensa kasvuympäristöjen kuvaukset tarjoavat vertailtavaksi 1980-luvun Neuvosto-Viron ja vuosituhannen vaihteen itsenäistyneen markkinatalous-Viron nuorten näkökulmasta. Julminta luettavaa ovat Annin isäpuolen neuvostoaikaan sijoittuvat lastenkotikuvaukset. Missä viitekehyksessä tavallinen suomalainen nuori pystyy lukemaan ne? Yhtä häkellyttävää on lukea nykyisen Viron hotelleissa ja ravintoloissa vietetyistä alaikäisten rahakkaista bileistä. Annin äidin analyysin mukaan maailma jakautuu nykyään Koraaniin, Mikki-hiireen ja Afroditen lapsiin. Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavalla nuoret lukijat hahmottavat tämän kolmijaon. Annin vanhemmat haluavat selvästikin kuulua Afroditen sivistyneisiin lapsiin ja kenties hiukan pelkäävät nuorten joutuvan Mikki-hiiren pinnallisen valtakunnan kansalaisiksi.

Kaiken kaikkiaan Vallikin romaanit ovat rehellisiä ja syvällisiä sukelluksia nuorten maailmaan.

4.5.2008