Juhannustaikoja
Juhannustaikoja
”Joku pentele oli käynyt taas juoksentelemassa tuolla meidän ruispellossa! Jo kolmas peräkkäinen juhannus sama hävitys! Saisi tuo meidän Auvo valita jo akkansa niin loppuisi tuo lemmentautisten vainioilla juoksu.”
Riina jatkoi kahvin kaatamista vierailulle tulleen Halmeen isännän kuppiin tuntematta itseään lainkaan sairaaksi. Päinvastoin. Povea poltellut lemmenkuume oli laantunut hänen saatuaan mieleisensä vastauksen öiseltä käeltä. Lintu ei ollut kukkunut vuosia eteenpäin vaan luvannut Halmeen Auvon hänelle ennen syksyn ensimmäistä kuuraa.
”Hävitys on pahempi kuin koskaan. Pitää ensi vuonna määrätä joku vahtiin tuonne pellon reunaan tai kohta vainiolla ei kasva enää mitään.”
”Mitä jälkiä sinulla käsivarressasi?” kysyi Halmeen isäntää vastapäätä istuutunut Juho Riinalta ja nappasi rusinapullasiivun käteensä. ”Onko sinullakin joku tauti?”
Riina katsoi pullaa syvemmälle suuhunsa tunkevaa veljeään. Juho oli jäänyt Riinasta jälkeen jo maammon kohdussa. Ensiksi maailmaan tullut isoveli oli sikistynyt pikkuveljeksi, veikaksi, jolle ääneen ajattelu oli yhtä luonnollista kuin muille sen tukahduttaminen. Tänä aamuna Juho oli ollut kuitenkin oudon hiljainen.
Riina katui, ettei ollut aitasta poistuessaan peittänyt käsivarsiaan. Järven viileä vesi oli tyynnyttänyt viiltojen polttelun, mutta tarkkasilmäisen Juhon edessä haavoihin palasi tunto. Riina pyyhkäisi kämmenellään käsivarttaan ja vilkaisi veljeään, joka luuli elämän jatkuvan samanlaisena ikuisesti.
”Etkö ole ennen tavallisia naarmuja nähnyt?”
”Näyttää ihan korren viilloilta. Minäpä taidan tietää mistä ne ovat tulleet”, Juho sanoi tarttuen kiinni Riinan vapaaseen ranteeseen.
”Mitä sinäkin muka tiedät!!” tiuskaisi Riina ja vetäisi itsensä irti Juhon otteesta.
Juho oli tiennyt odottaa sillä ruispellolle tuli joka juhannus joku, mutta viime yönä tulija oli ollut Juhon hämmennykseksi Riina. Juho oli seurannut veren pakkautuessa vääriin paikkoihin siskonsa riisuutumista, loitsun kierittämistä pellon korsiin, loppukesän tulevaan viljaan.
Juholla ei ollut peltoa naisten kiertää, mutta ei ollut kesän päättyessä Auvollakaan, saati Riinalla, siitä Juho oli pitänyt huolen. Riinan kadottua näkyvistä hän oli purkanut siskonsa loitsun polkemalla rukiin lakoontuneisiin korsiin omat jalanjälkensä. Hän oli kiertänyt ruispellon neljään kertaan Riinan kolmen kerran sijaan, kulkenut rastin sen nurkasta nurkkaan ja peitonnut sillä siskonsa lemmenloitsun.
Riinan mentyä aittaansa, Juho oli kahlannut veden ympäröimälle rantakivelle ja haronut sormillaan järveen kastautuneen siskon ihosta irronneet ruiskortteet luokseen. Järven ehyt kalvo oli rikkoutunut, jälkiloitsu, jonka Riina oli veden pinnalle jättänyt, särkynyt. Juho oli kerännyt Riinan sydämen kuoret kämmenensä sisään ja tuonut ne takaisin kotiin, sillä vaikka samasta kohdusta syntyneet eivät voineet mieltyä toisiinsa, he voivat elää yhdessä ikuisesti.
Yöksi Juho oli ryöminyt aitan ylisille, paikkaan jossa ei ollut ennen nukkunut. Jaloissa oli ratissut rikkoutunutta posliinia, linnun munankuoria hänen asettaessaan tyynynsä alle kolme eri puun oksaa. Uni oli tuonut näkyviin tulevia. Riina oli seisonut oven suussa selin Juhoon, matkalaukku kädessään, mutta herätessään Juho ei tiennyt oliko sisko ollut menossa onnellisena vai tulossa pettyneenä.
Juho katseli hellalle kahvipannua laskevaa Riinaa, tämän soratien värisiä hiuksia. Juho tiesi niiden palmikoituvan itsestään, letittäytyvän latvasta ylöspäin käsien koskematta tavalla jonka maammo oli käskenyt salata. Juho voisi kertoa Auvolle Riinan yliluonnollisista hiuksista, pelottaa miehen tiehensä, mutta oli toinenkin tapa, salaisuutta paljastamatta, pitää kosija loitolla. Tarttumalla siskonsa hiuksiin Juho veisi tämän miesonnen.
Housunlahkeet eivät olleet enää järven jäljiltä märän väriset, mutta tuntuivat Juhon iholla yhä kosteilta, kasteelta, jonka mukana hän oli siirtänyt viljaonnen Halmeen pellolta isänsä vainiolle. Sisarukset olivat loitsineet aina yhdessä, samaa tavoitellen, mutta viimeyönä Riina oli tehnyt taikojaan yksin. Tieto kaiversi Juhoa, hän halusi Riinan tietävän, että hän tiesi, että hänkin oli rikkonut syntymässä vannotun valan.
”Käki ei kukkunut eilen, mutta voihan se olla väärässäkin.” Juhon sanat olivat kuin hyppy avantoon. Riinan henki salpaantui, huokoset sulkeutuivat hänen palatessaan edellisyöhön. Oliko metsikössä ollut linnun lisäksi myös Juho? Oliko veli kyyristellyt kivenä koivun kyljessä hänen tehdessä juhannustaikojaan? Aavistus oksetti Riinaa, sillä ei ollut oikein veljen katsella siskonsa paljasta ihoa.
Riina ei tuntenut syyllisyyttä lähettäessään Juhon tietämättä toiveitaan naapuriin, sillä veli ei tulisi koskaan ymmärtämään aikuista lempeä. Se, ettei hän halunnut veljensä tuntevan kuinka eri tahtiin heidän sydämensä erottuivat sykkimään, tuntui luonnolliselta. Oli helpompi puhua maammolle kuin Juholle, joka lörpötteli yhä lapsellisia, halusi kutitella ja olla kutiteltavana. Veljen kädestä pitäminenkään ei tuntunut enää mukavalta, kymmenen tikkua ristissä pelaaminen.
Riina ripusti patalapun koukkuunsa, kääntyi veljeensä päin ja vaiensi tämän katseellaan. Juho ajatteli muuttunutta siskoaan, tämän uutta tapaa vetäytyä kauemmas kun hän yritti mennä liki. Juho oli tottunut Riinan kosketukseen jo ennen syntymäänsä, eikä osannut olla ilman sitä. Siskon iho, lämpö joka siitä karkasi, oli hänelle yhtä kuin hänen omansa eikä hän ymmärtänyt miksi sisko ei tuntenut enää samoin. Riina halasi Juhoa enää harvoin ja silloinkin hengitystään pidätellen kuin peläten sisään virtaavan ilman vievän heitä liian lähelle toisiaan. Siskon poski ei enää kääntynyt vasten Juhon olkapäätä, hakenut veljestään voimaa, lohtua. Pää pysyi suorassa ja yhtäkkiä Juho tajusi Riinan katselleen koko kevään hänen olkansa yli naapuritaloon, Auvoon.
Juhoon nousi viha hänen ajatellessaan Riinan petturuutta, Auvoa, joka voisi hyvinkin mieltyä Riinaan. Hän paukautti nyrkkinsä vasten pöytää niin, että kahvilusikat lautasilla kilahtivat.
”Niinpä. Vihaksihan tuollainen hävitys pistää”, tuumasi Halmeen isäntä. ”Mitä jos sinä Juho menisit vahtimaan ensi vuonna tuonne meidän pellon reunalle kun et itse naisten päälle mitään ymmärrä? Ajaisit nuo miniäksi halajavat matkoihinsa. Tänne Soppelaanhan niillä ei ole pyrkimystä.”
Juho oli useimmiten ihmisille kuin lasia, josta katse meni läpi, mutta nyt Halmeen isäntä näki hänet ja odotti vastausta. Odottamaton huomio yllätti Juhon ja viha hänessä viileni. Tilalle tuli hämmennys, hätäännys siskon katsellessa taas poispäin.
”No, mitä sanot?” kysyi Halmeen isäntä.
Juhon hetkeksi pysähtyneet leuat jatkoivat rusinapullan mutustamista. Hän viivytteli nielaisemista, sillä ruoka suussa ei saanut puhua. Kun leuat jauhoivat, oli aikaa ajatella. Juho muisti maammon neuvon salata taikojen teot muilta, mutta kun pehmeälihainen rusina halkesi hänen suussaan, kielelle tulvahti koston suloinen maku. Juhon aataminomena liikahti.
”Jos Riina tulee mukaan”, vastasi Juho tuijottaen isännän yli Riinaa. Vaikka Juho käsitti jotkut asiat kuin unen läpi kuultuna, viimeöisen hylkäyksen hän ymmärsi. Ja juuri sen vuoksi Riinan oli nähtävä, ettei tämä ollut ainoa Halmeen satoa polkeva neitokainen.
”Riina?” hymähti Halmeen isäntä ja kääntyi katsomaan Juhon katseen suuntaan. ”Ettet olisi ollut sinä mellastamassa tuolla meidän pellolla, olet jo sen ikäinen. Vaikka hyvän miniähän minä sinusta saisin, ei sen puoleen.”
”Ei Riinaa teidän Auvo kiinnosta!” hätääntyi Juho sanomaan ja katui, että oli kääntänyt huomion siskoonsa.
”Mistä sinä sen tiedät?” kysyi Halmeen isäntä ja kääntyi takaisin pöydän puoleen, kohti Juhoa. ”Taitaa nuo lemmenasiat olla niitä viimeisiä aiheita, joista sisko ja veli keskenään puhuvat.”
Riina tunsi olevansa kuin liimapaperiin takertunut perhonen. Yhden kesäisen yön hän oli saanut lapsuuden kotelosta vapauduttuaan lepatella kunnes tuuli oli kuljettanut hänet takaisin veljensä luo. Riina tajusi, ettei hän pääsisi koskaan irti veljestään ja ensimmäistä kertaa hän toivoi Juhon olevan toisenlainen, vähemmän tarvitseva, enemmän umpeen kasvanut, omilla aivoillaan ajatteleva.
Juuri kun Riina oli estämässä Juhoa sanomasta enempää, heidän isänsä astui tupaan.
”Ei taida tuosta meidän Juhosta olla pellonvartijaksi. On sen verran hyväntahtoinen, että tuskin raaskisi ajaa yhtäkään pellonpolkijaa tiehensä.”
”Onpas! Olen minä ollut siellä ennenkin. Nähnyt ja kuullut.” Kun Juho tajusi mitä oli juuri suustaan päästänyt, oli myöhäistä katua.
”No sittenhän sinä tiedät kuka siellä viime yönä juoksenteli!” Halmeen isäntä innostui ja nojautui pöydän yli lähemmäs Juhoa. Juho varoi katsomasta Riinaa, mutta vielä enemmän Halmeen isäntää, joka mittaili häntä katseellaan liian läheltä. Hän väisti vastausta odottavaa tuijotusta pullavatiin, nappasi sieltä uuden siivun ja tunki sen suuhunsa. Oli taas aikaa ajatella. Sydän jyskytti ulos rinnasta hänen vetäessään kyynärpäänsä pois pöydän kannelta, katseen noustessa siskoon, yöhön, johon liittyi yhteinen salaisuus.
”Älä nyt siskoasi vilkuile vaan kerro kuka se oli.”
Riina kalpeni sillä hän tiesi nyt mitä Juho oli nähnyt. Voimallisempana loitsijana veli ei ollut koskaan aiemmin käyttänyt taikojaan siskoaan vastaan, mutta nyt Riinaa pelotti. Aamun auvoinen olo katosi, sillä veli voisi pelkillä sanoillaan riisua hänet paljaaksi.
Juho oli yhtä enää itsensä kanssa. Hän katsoi yön muisto silmissään siskoaan ja näki tämän jälleen alastomana, suojattomana. Hän tiesi tehneensä siskonsa taiat voimattomaksi, mikään niistä ei tulisi toteutumaan. Silti häneen pysähtynyt hetki oli hänelle liikaa, pulla suussa olikin yhtäkkiä vaikea hengittää. Hän ponkaisi ylös pöydän äärestä ja ryntäsi enää mitään sanomatta ulos ovesta.
Piia Toppila 2021
Takaisin sivulle Proosa