Sinikka Lappeteläinen:

Huldaa muistellessa

Oli Hulda hepsankeikka alle satakiloinen,

ui moni poika katiskaan, mut oli iloinen,

kun pääsi viimein Huldasta kuin jostain vaivasta.

Ja kiitokseksi katseen käänsi kohti taivasta.

Hulda sulhasia kalasteli pitkin kiskoja,

hän silmää iski, keimaili, nakannut ei niskoja.

Oli Hulda junan tuoma ja kaikki tietää sen,

myös muiston tahtoo omistaa hänestä jokainen.

Hän kahvilassa usein etsi miehen kylkeä.

Siellä jätkät roiski tarinaa kuin mällisylkeä.

Jonkun viinapäissään kullasta kun piti kehua,

niin Hulda alkoi saartaa heti tuota jehua.

Hänen markkinoilla, savotoilla nähtiin pyörivän

ja jätkää niin kuin kärpästä perässään hyörivän.

Suli karskimpikin mies, kun Hulda hälle hymyili,

ja kättä työnsi lanteille, siellä onni lymyili.

Onni ilmaista ei ollut, kuka sen nyt tajusi,

kun jätkä kuiski Huldalle: - Ihana on hajusi!

Mies kämpälle kun palasi, oli tyhjää taskussa,

vai koijasiko ”kymppi” häntä pöllinlaskussa?

Ei hurmannut tuo Hulda ainoastaan jätkiä,

sai osakseen myös talolliset onnen pätkiä.

Näin helposti hän silkkihuivin, hameen tienasi,

myös Perävaaran ukkomiesten kanssa rienasi.

Mut Hulda oli Hulda, hänen laistaan ollut ei,

hän sydämiä keräs, miehet ekstaasiin kun vei.

Oli ihanaa, jos onnea sai edes hippusen.

Voi kotiin viedä ohuemman taalanippusen!

Nyt Huldaa tuskin muistettaneen millään pahalla,

hän oli nainen, josta selvittiin vain rahalla?

Meni jonkun poikuus, toinen nautti aina uudestaan.

Näin Kemijärven Huldaa muistellessa laulellaan.

Ei Hulda voinut aavistaa, mitä saikaan aikaan hän,

kun Koillis-Lappiin vieraita käy yhä enemmän.

Helppoa ei ollut Huldalla, tie oli okainen.

Huldasta on tullut legenda, sen tietää jokainen.

Takaisin sivulle Lyriikka