Sodan julmat kasvot

Toini Marjamaa:

Sodan julmat kasvot

Tuijotan kuvaruutua.

Joukoittain ihmisiä, nuoria ja vanhoja

naisia, lapsia, matkatavaroita,

muutama mies kumartuneena

hyvästelee perhettään, kääntyy ja lähtee.

Tuijotan kuvaruutua.

Seison pienessä pirtissämme

isän, äidin ja siskojen kanssa.

Edessämme nuori mies, lähdössä

lyhyen loman jälkeen.

Isä siunaa vapisevin käsin

hänet, ainoan poikansa,

vanhempi lepää jo ristin alla.

Veli nostaa vielä syliinsä

minut, pikkusiskonsa.

Nuori mies ottaa ovensuun

naulakosta manttelinsa,

vyöttää sen, kurkottaa lakkinsa,

nostaa repun selkäänsä ja

lähtee taakseen katsomatta.

Äidin silmistä huutaa tuska,

ääntä ja kyyneleitä ei tule,

ne tulevat iltalypsyllä

lehmän lämpimään kupeeseen.

Kiipeän ikkunalaudalle,

veli pysähtyy hetkeksi pihalle

katselee länteen, Väylän yli

Ruotsin vaaroihin, lähtee,

Kannakselle, etulinjoihin.

Emme tienneet tuleeko

hän takaisin, emme aavistaneet

lähtevämme syksyllä

kävelemään lehmien perässä

kohti naapurimaata.

Emme tienneet

pääsemmekö palaamaan,

valtaako jättiläinen vai polttaako

kääpiöksi kutistuneen tuli

kotimme. Pelko sydämessä

kiikaroimme Väylän yli.

Me pääsemme kotiin.

Pitkiä juoksuhautoja pitkin

pihaamme, suutariksi jääneen

käsikranaatin löydämme

siskon kanssa lähimetsästä.

Eräänä lumituiskuiltana

portailta alkaa kuulua kopinaa,

väsynyt mies harmaassa manttelissa

avaa oven, käveltyään Sodankylästä

Ylitorniolle kotiinsa jouluksi 1944.

Tuijotan kuvaruutua.

Näen pienen tytön Väylää

ylittävässä proomussa

istumassa ison matka-arkun päällä,

pitelemässä hihnasta mustaa

karhukoiraa, Runnea.

Takaisin sivulle Lyriikka