Anna Kyrö:

Rannalla

Mitä hauraammaksi aika meidät syö,

sitä selvemmin näkyy lävitsemme virta,

jonka varrelle olemme asettuneet.

Lopulta ei mikään erota. Olemme virta,

virran kauneus meissä.

Kultapäiselle hevoselle

Tuhkasta sinä nouset

ja tuonpuoleiseen ravaat

kultainen hevonen

jumalten ratsu,

ihmisten voimattomuus ei matkaasi hidasta.

Mutta kulkisitko yhden päivän

yhden murheen hiekkatien

minun vuokseni

hitain raskain käyntiaskelin?

Kuolinnaamio

Joidenkin mielestä maailma elää

vain ihmisten tajunnassa.

Ei se niin ole.

Joki jatkaa lauluaan,

minun rauhani ei kaipaa todistajaa.

Katse joelle

Olen viiden,

mutta tiedän jo kaiken,

sillä tunnen joen.

Joki virtaa aina pois:

alusta lähtien joki virtaa pois.

Marja-Leena Vierelä:

Pronssiin valettu tuuli

Iijoen hiekkaa, rantaviivaa,

aallot hiertää, mainingit antaa.

Suolainen odottaa makeaa vettä,

petäjät piiskaavat sadetta.

Pronssi tuhat astetta ja yli,

Rannalla, nainen sulatettu,

valutettu muottiin,

hitsattu, katsoo ja näkee.

Seitsemän hevosta korskuu,

raudikot, liinakot ja mustat.

Tulinen kukko - hävitys.

Tahto nousee raunioista.

Kuolema ottaa, antaa

kasvoille painettu

Kuolinnaamio,

pronssiin verhottu pitsi.

Silmät kuin taivaan lautaset,

luotaavat ytimeen, syöttävät sydämeen,

näkevät käsien herkästi muovaavan,

pronssiin valettu tuuli.

Elsa Partala:

KulttuuriKauppilassa 5.5.2007

Huone on valoisa.

Seinistä kimpoaa hevosen savuinen laukka.

Pronssiin valettu nainen,

kasvoillaan pitsinaamio, odottaa.

Lasten äänekkäät leikit nousevat hyllyyn

ja jatkavat iloaan siellä.

Mistä nämä kaikki tulevat,

kysyy taiteilija itseltään ja

jää odottamaan vastausta.

Viulun kieli kirahtaa jossain syvällä,

värisyttää pään punaista jousta ja

valloittaa sitten sormet.

Värien valtaamat taulut,

kutisevat koirat,

öljyiset linnut,

muotokuvat

puristuvat kynsinauhoista maailmaan.

Rauniot ovat sammuneet,

huoneessa hengittää työn, taiteen

ja avoimuuden sanoma.

Taiteilija avaa sylinsä

ja runoratsu laukkaa ympäri huonetta.

Me olemme kaikki yhtä.

Saara Heikkinen:

Ikuisuus tässä ja nyt

Ajattomuus virtaa uomassa

pyyhkäisee jäljet hiekasta

kirjoittaakseen ne kiviin.

Ikuisuus huuhtoo rantoja

silottelee sanat pyöreiksi.

Sormet syövät savea

ja sydän sulaa pronssiin

mieli kietoutuu kuviksi.

Vaimenneet huulet kutsuvat

sammuneita silmiä tähdiksi taivaalle.

Menneisyys mukana vuosisataisissa askelissa.

Takaisin sivulle Lyriikka