Proosa‎ > ‎Wienerwaldin tarinoita‎ > ‎

Wienerwaldin tarinoita 4


Neljäs valssi


"Rakas Nina,

Siitä on aikaa, kun Marisa edellisen kerran kuuli ääniä. Mutta tämä oli kauhean huono hetki, melkein pahin mahdollinen, -- raukka sai asiansa aivan sekaisin, ja jos ei tuttavia olisi ollut paikalla, ties vaikka mitä olisi sattunut. Sacherin väki nyt tietenkin on nähnyt kaikenlaista. Minä en tiedä, mitä sinulle on kerrottu tai mitä olet siellä kaukana kuullut, mutta Elfriedekin, joka yleensä pysyy omana viileänä itsenään joka tilanteessa, tuntui menevän hetkeksi raiteiltaan. Mit innigsten Empfindung -- -- -- kyllä olisi naurattanut, jos olisivat olleet jotkut muut ihmiset siinä. Elfriedehän on aina olevinaan. Siksi me olimme vain hyvillämme, että hän sai nenilleen. Mitäs menee kirjoittamaan kaiken, minkä kuulee ja näkee. Marisan konsertti meni tietenkin pieleen, itse asiassa sitä ei ollut ollenkaan, jos olet ihmetellyt, sillä hän romahti niin pahasti, että joutui parantolaan, ja kun sesonki oli sitten ohi, kukaan ei ollut sitä muistavinaankaan. Hirveän julmaa tietenkin, mutta semmoista tämä elämä vain on. Muuten täällä ei ole mitään erityistä. Paitsi -- äidin kiinanpalatsikoira otti ja heitti henkensä ja kohta alkavat joulumarkkinat, jonne minäkin taas ryntään. Äiti haluaa uuden koiran, mutta minä panen kovasti vastaan. Kirjoitan myöhemmin lisää.

Rakkain terveisin
Alice"

Kun Jacob meni sammuttamaan päälle jäänyttä pöytälamppua, hän huomasi kirjeen.

Kirje oli kai unohtunut pöydälle, kun Maria oli selvittänyt äitinsä papereita. Syytä, miksi se oli siinä, mikä siinä oli Mariaa kiinnostanut niin, että hän oli pannut sen erilleen, sitä ei Jacob kyennyt päättelemään. Marisa ja Alice olivat Ninan serkkuja, jo kuolleita, ja kirje oli kirjoitettu 60-luvun alkupuolella. Elfriede -- ehkä siksi Maria oli jättänyt kirjeen pöydälle -- oli, niin Jacob tiesi -- myöhempi nobelisti Jelinek. Se ainakin sopi siihen, mitä Jacob oli asioita kuullut, mitä hän oli viitsinyt kuunnella. Oli asioita, kuten kirjalliset ja taidepiirit, joita Jacob ei arvostanut. Marian takia hän tietenkin oli saanut seurata ja joskus olla osallisenakin kaikenlaisessa, ja jos taiteen pitäisi tehdä ihmisistä parempia, oikeamielisempiä ja niin edelleen, no niin... mitä Jacob nyt tuohon sanoisi.

Nina oli kuollut äkillisesti. Mitään asioita ei tässä perheessä ennalta selvitetty; kaikki kaatui Marian päälle. Maria ei kuitenkaan hermostunut paperien ja selvitysten määrää, vaan hoiti asiat tarmokkaasti ja järjestelmällisesti, ensin a, sitten b, c ... Kun Maria joskus näytti uupuneelta, Jacob oli melkein hyvillään. Jos, hän ajatteli, jos tuo nyt hetkeksi lakkaa ja pysähtyy, niin minäkin olen olemassa. Sellainen tunne oli Jacobille tullut vuosien mittaan, että Maria ei häntä kovasti tarvinnut, vain ylpistyi ja iloitsi, kun itsekseen selvisi. Ongelma oli lyhyesti, että Jacob niin paljon rakasti täydellistä, kaunista, älykästä ja itsekästä vaimoaan, -- niinhän tietysti aviomiehen pitääkin, mutta niinkö paljon? -- mutta ei tuntenut saavansa vastaan mitään. Maria oli aurinko, jota hän uskollisesti, kuin pakkomielteisen gravitaatiolain huumaamana kiersi ja jonka loiste sokaisi hänet. Älä tule liian lähelle, tai poltan sinut! Mutta etäisyys kävi joskus hermoille. Jacob otti kirjeen ja työnsi povitaskuunsa.

Kun Maria kysyi, Jacob muisti kirjeen. Ei, ei, en tiedä mitään siitä, sellaisesta, Jacob vastasi ja ihmetteli, miksi valehteli, vaikka kirje ei ollutkaan hänen senhetkisen takkinsa povitaskussa. Takki, jonka taskussa kirje oli, oli jo autossa, sillä Jacob lähtisi kohta Wieniin. Hän työskenteli paikallisradion teknikkona, yleismiehenä, ja hänen esimiehensä oli määrännyt hänet etsimään lasten ja lintujen ääniä Schönbrunnin linnan puistossa, uskomaton tekosyy saada olla yksin toimituksessa. Matka Steiermarkin Seckausta Wieniin kesti ruuhkien vuoksi tavallista kauemmin, ja Jacob oli nääntynyt päästyään hotelliinsa, kammottavaan betonielementeistä siloitellen kasattuun nukkumalaitokseen. Hän nukahti heti. Seuraavana päivänäkään hän ei jaksanut ennen puolista nousta ylös.

Vasta iltapäivällä hän vääntyi kannettavan nauhurinsa ja mikrofonivarustuksensa kanssa linnan puistoon. Siellä, Fasaanipaviljongissa hän tapasi Anetten ensimmäisen kerran. Paikka oli täynnä ja nainen tuli hänen pöytäänsä istumaan.

Anette oli ikäisekseen vielä hoikka ja siro. Hänen vaaleiksi värjätyt hiuksensa oli leikattu tyttömäisesti puolipitkiksi, hänen kasvoissaan oli jotain lapsekastakin vielä; tätä korostivat haalean roosanvärinen jakku, t-paita ja farkut. Mutta Anetten kasvoissa oli myös aikuinen, väsynyt kerrostuma, joka kuin varkain pääsi hänen nukenkatseensa lävitse. Puhuttiin ylimalkaisia, mutta asia oli jo selvä. He sopivat päivällisestä, söivät säädyllisesti ja menivät yökerhon kautta Jacobin hotelliin. Jacob lähti heti aamiaiselta, Anette jäi vielä hotelliin.

Takaisin Seckauhun ajaessaan Jacob huomasi, että kirje oli kadonnut hänen povitaskustaan. Hän soitti Anettelle ja Anette kertoi löytäneensä kirjeen ja lupasi palauttaa sen. Siihen asia jäi, sillä hänen päänsä oli sekaisin, hän ei murehtinut kirjettä sen enempää. Sillä se, mitä oli tapahtunut, ei ollut hänelle tavallista. Oli tottakai ollut naisia, mutta joutuessaan vieraan naisen kanssa kahdestaan hän ei yleensä saanut sanaa suustaan tai puhui typeryyksiä, ja moni tilaisuus, moni otollinen hetki meni ohitse. Anetten kanssa asia oli toisin. Jo sillä hetkellä kun Anette istui hänen pöytäänsä Fasaanipaviljongissa, hän jotenkin -- mutta tuskin tajuisesti, hän autossaan mietiskeli -- oli varma, että menisi samana yönä tämän kanssa sänkyyn; sanoja ei siihen tarvittu. Nimenomaan tämä välttämättömyyden vaivattomuus, miten toisiaan seuraavat tapahtumat järjestyivät hänen tahdostaan riippumatta, ei sinänsä tuo tavanomainen syrjähyppy, oli Jacobille syvempi kuin pyhän kolminaisuuden mysteeri.

Marian käytös muuttui kuitenkin tavanomaista kylmemmäksi ja etäisemmäksi. Jacob päätteli, että Maria joko oli saanut kuulla hänen seikkailustaan, mikä oli epätodennäköistä, tai todennäköisemmin jurotti kadonneesta kirjeestä, koska uskoi Jacobin napanneen sen. Mutta kun Marialla ei ollut mitään keinoa saada todisteita puoleen tai toiseen (Jacobkin osasi vaikenemisen taidon), syytökset jäivät riivaamaan ja myrkyttämään Marian sisukaluja.

He makasivat silti säännöllisesti yhdessä. Se aiheutti Jacobille ongelmia. Hän oli kokenut Anetten kanssa miellyttäviä hetkiä, -- rutiini oli katkaistu, tämä nainen oli aloitteellinen ja halukas kokeilemaan -- mutta Jacob oli pakostakin tehnyt sängyssä asioita samalla tavalla kuin Marian kanssa. Nyt hän ei enää voinut, kyennyt, halunnut, -- tätä hän ei osannut enää selittää kuin huonolla omallatunnollaan (mikä oli lapsellista, hän heti ajatteli, ja niin asia jäi selittämättä) -- tehdä samoin, ja Maria huomasi muutoksen ja Jacobin vaivautumisen. Miksi et purista minua niskasta? Miksi et työnnä sormia hiuksiini? Sitä ja tätä, pieniä tärkeitä asioita, joihin he yhdessäolon vuosinaan olivat tottuneet, asioita, joihin Jacob ei kyennyt, mikä taas lisäsi Marian kiukkua. Eikä Jacob-paralla ollut lainkaan selitystä.

Tunnelma oli edelleen kireä ja myrkyttynyt, kun he kuukauden kuluttua matkustivat yhdessä Wieniin. Silloin Jacob tapasi Anetten uudestaan. Se tapahtui Marian perhetuttavan, tohtori H:n kutsuilla.

Rouva H oli joutunut jokin aika sitten auto-onnettomuuteen ja invalidisoitunut rullatuolipotilaaksi. Nainen oli vielä kaunis ja puhui hienostuneesti, mutta selvästikin kärsi kovasti ja oli onnettoman tilansa vuoksi ahdistunut. H yritti parhaansa mukaan esittää huolehtivaa aviomiestä, mutta Jacob vaistosi, että se oli Anette, johon tohtori H todella tuhlasi. Anette on myös tohtorin rakastajatar, ajatteli Jacob ja kysyi asiaa vaimoltaan. Tietenkin, Maria sanoi. Jos minä joutuisin rullatuoliin, et taitaisi kauaa odottaa kun oman Anetten etsisit. Mutta ei puhuta siitä, Maria sanoi ja keskittyi latkimaan sektiänsä. Pianisti aloitti Schubertin melodioilla. Tohtori H omisti antiikkisen Pleyel-flyygelin, jonka vanhalle hopealle himmertävä sointi sopi täydellisesti Schubertiin; musiikkiin, jossa tumma alakulo ja kupliva elämänilo niin luontevasti vaihtelivat. Jacob vertaili vaimoaan ja Anettea. Marialla oli tumma tuuhea tukka ja kuulas iho. Huoneiston lämpö ja viini saivat hänen kasvonsa kevyesti hehkumaan, mutta se kaunisti häntä; aivan kuin helmikorvakorujen kevyt punerrus olisi levinnyt hänen iholleen. Marian silmät säihkyivät eloisasti ja vain hänen musikaaliset huulensa myötäilivät valssimelodian kevytmielistä synkopointia. Hän seisoi ryhdikkäänä ja kantoi mustaa hihatonta coctailpukuaan kuin primadonna. Anette liikkui ihmisryhmästä toiseen maalaismaisen huolettomana, heitti nauruntirskahduksen sinne ja välittömän katseen tuonne, mutta Jacob tunnisti hänessä pinnanalaista epävarmuutta. Kun pianisti, nuori frakkipukuinen punapää, siirtyi Straussiin, Anette tuli puhumaan heidän kanssaan ja yritti sujauttaa Jacobille tämän kadottaman kirjeen. Jacob häkeltyi ja pudotti kuoren lattialle, josta vanhahtavan käsialan tunnistanut Maria poimi sen oitis talteen. Maria viskasi loput viinilasinsa sisällöstä Jacobin naamalle.

Maria ja Jacob yöpyivät pienessä hotellissa Bürgstrassen sivukadulla. Nyt vasta Jacob kykeni rakastelemaan luontevasti, niin kuin ennen.

Hotellin ruokasali oli sisustettu samaan romanttis-fantastiseen tyyliin kuin huoneetkin. Äänettömät linnut, papukaijat, riikinkukot ja ehkä joku fasaanikin katselivat heitä raskaista brokadiverhoista, kun he aloittivat myöhäistä aamiaistaan. Jacob puhui kahvin yli Marialle. Sinä et koskaan ennen ole ottanut aprikoosimarmeladia. Paahtoleipä ratisi veitsen painon alla. Jacob pelkäsi Marian sanovan: Minä haluan avioeron. Hän kaatoi lisää kahvia ja katsoi vaimoaan. Marian kasvoilla ei ollut säälin häiväystä, mutta hän pysyi vaiti. Kun aamiaishuoneen tarjoilija tuli keittiöstä pöytiä siivoamaan ja Jacob -- viattomasti ja aivan vahingossa -- kääntyi ja vilkaisi tämän tummiin sukkiin verhottuja pitkiä sääriä, Maria purskahti hillittömään nauruun ja sanoi parempi pyy pivossa; ja Maria nousi äkisti pöydästä ja ryntäsi hissille, eikä Jacob-paran auttanut kuin juosta ja läähättää vaimonsa perässä viidenteen kerrokseen asti.