Proosa‎ > ‎Wienerwaldin tarinoita‎ > ‎

Wienerwaldin tarinoita 2


Toinen valssi


Missä paikassa tarkkaan ottaen meidän avioliittomme alkoi mennä vikaan? Minäpä kerron. Se tapahtui silloin, kun viime syksynä ajettiin sitä kapeaa tietä alaspäin ja tuli jyrkkä mutka -- sen sinä muistat, kun vähän pelotti -- jossa iso lehmus roikotti oksiaan sisäkaarteessa niin että auton kattoa raapi. Siinä juuri! -- Minä viheltelin Lindenbaumia ja sinä sanoit, että sillä on tullut vaippoihin. Silloin aivan kuin iski ja välähti, että tätäkö tämä nyt on, vaipanvaihdosta toiseen, ja kun mentiin siihen yhteen ravintolaan, meidän paikkaamme, -- oli jo myöhäistä lounaalle, kello taisi olla kaksi -- siellä istui se niin eri-ikäinen pariskunta, joka piteli toisiaan kädestä kiinni kovin rakastuneen näköisenä. Yli valkean liinan! kuvittele -- tämä on niin omituista, mutta minä muistan aivan tarkalleen sen naisen jakkupuvun erikoisen punasävyn -- ja outo tarjoilijapoika tuli meille sanomaan, ettei valitettavasti ollut enää lounasta, ei tietenkään kun oli myöhä, --

Myöhäistä, niin. Eilen illalla minä katselin teitä kahta, kun sinä olit ottanut lapsen viereen ja nukahtanut sen kanssa. Sinun tuuheat kulmakarvasi ja pystysuora ryppy otsassa, huolista vapaat kasvot, lapsen tasainen ja levollinen hengitys -- ja kuinka me pelkäsimme, että jos sillä on astma, -- mutta sinua minä katselin niin kuin katsotaan sitä, joka on kaiken hyvän, kaiket pahat tuonut. Tuli vaikea olla ja kurkkua kuristi ja minä panin valot pois ja menin saliin ja selailin Rilkeä, Duinon elegioita, kukapa enkelien järjestyksessä kuulisi ja sydämelleen painaisi, niinpä niin minä ajattelin ja panin kirjan takaisin, mitä se hyödyttää kun maailma on tässä. Mutta näin minulle aina käy: minä vajoan turhaan synkkyyteen. Miksi minä en voi tulla teidän viereenne makaamaan, kyllä siihen mahtuisi ja voisin nuuskia sinua ja lapsen tuoksua ja olla onnellinen siinä kaikessa. Ei! Minä en tiedä mikä se on, mutta jokin levottomuus minussa on, joka ei kestä sitä, että asiat etenevät luonnollista tietään, että me kasvamme, vanhenemme, tunnemme nautintoa ja kipua, että on tuskaa ja iloa, sokeutta, pimeyttä ja sitten taas elämisen riemua. Tämä on rajatonta raskasmielisyyttä, se painaa minut kasaan ja tuottaa vain surkeutta, enkä minä enää jaksa kuin seistä suihkussa, märkänä, kylmässä vedessä, onnettomana --

-- ja minä tilasin sitten vain kahvia ja sinä veit lapsen vessaan vaihtamaan puhtaita, niin sen jälkeen minusta on aina tuntunut siltä, että ollaan myöhässä, myöhässä, myöhässä. Ja vaikka minä edelleen vihellän Lindenbaumia aivan oikein, niin alamäkeä mennään, ja minä ajattelen, ettei sillä ole loppua. Minäpä sanon: seuraavan kerran kun siinä kurvissa ollaan, kokeillaan miltä tuntuu, jos ei käännä rattia eikä paina jarrua --