Proosa‎ > ‎Wienerwaldin tarinoita‎ > ‎

Wienerwaldin tarinoita 1


Johdanto ja ensimmäinen valssi


Kun sitä lähtee muisteleen, ensin tulee mieleen punainen varpaankynsi, siitä on jo maali lohkeillut pois. Se pistää esiin venähtäneen ja kuhmuisen piikkarin kärjestä. Se oli joku Georgen vakipoka, joka me napattiin parkista vähän ennen Sopronia, siis Unkarin puolella. George hoiteli sen heti ulkosalla huussin seinää vasten, ja siitä ne ongelmat oikeastaan alkoivatkin, kun George ei luottanut meihin. Mähän olin vain apumies, ettei sillä ollut väliä, mutta ettei se kertonut edes Ivanille mitään.

Sillä oli vaaleaksi värjätty tukka ja vähän vaatetta päällä, tietty, sekin lyhyeksi leikattua. Kännissäkin se oli, haisi öljyltä ja vanhalta viinalta ja puhui aivan sekavia. Meidän olisi pitänyt heittää se Wiener Neustadiin, siihen parkkiin, joka on vähän ennen kun tullaan kaupungin sisäänajotien risteykseen Unkarista päin. Aika usein siinä poikettiin ja tehtiin kaikkea kivaa, mutta Georgesta ei nyt ottanut selvää: se sanoi joo ja se sanoi ei tai ehkä, ja huora alkoi pikkusen vähän hermostua. Se istu Ivanin ja minun välissä. Meininki oli sillä lailla selkeä, että jos mä olisin halunnu panna sitä, mitä en tietenkään halunnu, niin mä olisin viimeisenä vuorossa. Janos-poika, ne sano mulle, paras on liukkailla luistella. Ivan nyt on mitä on, ja alko kohta repiä siltä vaatteita, niitä vähiä mitä sillä oli, puristeli sen tissejä ja työnsi sormet sisään kai, ja silleen. Mutta George sanoi, että täytyy ensin mennä rajan yli, koska -- ja tän jutun mä muistan ihan tarkkaan, kuin filminä -- rajojemme vartijat, se sano, eivät pidä paljasperseisistä rekkamiehistä ainakaan silloin, kun papereita katotaan. Se oli aika siististi sanottu ja hillitsi Ivania, ja se huora veti kuteet takaisin päälleen, mutta Ivanista näki ettei se odottanut kuin sekunnin pyhän Itävallan maaperällä, ennen kuin se alkaisi panopuuhiin. Musta tuntuu, että sitä huoraa pelotti jo silloin. Ivanissa on aina ollu jotain outoa, mutta kuka nyt ihan terve on.

Mun täytyy kertoa tähän väliin, että meillä oli tupperwarea ja muuta hyvinpalavaa muovikrääsää lastina. Se oli hyvää tuuria. Ne piti ajaa Regensburgiin, mutta sinne ei sitten koskaan päästy. Mahtava savu siitä lastistä lähti. Jotenkin joku mun sisällä alkoi melkein ymmärtää tuhopolttajia, kun me vittu hypittiin vesisateessa ja roiskittiin naftaa kuorman päälle sen jälkeen, kun saatiin se huora tungettua laatikoiden väliin. Mä en tiedä oliko se sellainen täydellinen rikos, mutta joku siitä otti vakuutuskorvaukset, ja koska George ja Ivan edelleen ajaa sille samalle firmalle, niin kai se meni aika hyvin. Vaikka se oli eka kerta. Tai niin ne ainakin mulle väittivät.

Niin miksikö se kuoli? Sehän oli Georgen syytä, vaikka Ivan sen tappoi. Sillä, Ivanilla siis, jäi keppi tanaan, vaihde jumiin, vilkku päälle, eikä se löytänyt jarrupoljinta vaan se kuristi ja kuristi, vaikka nainen korisi ja sätki ja inisi. Mä yritin... mä mitään yrittänyt vaan katoin vieressä ja ihmettelin, että mitä se akka tollai tekee, menee siniseksi. Ja kun se aikansa kuristi, niin sit se kuoli. Se oli eka kuolema, minkä mä näin, no ei kovin kaunis. Mutta syypää siihen oli George. Mitenkö? Koska se ei luottanut Ivaniin, mä sanoin sen jo. Kun Ivan kömpi petiltä eteen ja sanoi Georgelle, että pysäyttää, että se heittää sen pois, niin George tosiaan löi jarrut pohjaan. Se oli aiheuttaa ketjukolarin. Siinä olis ollut selittämistä, mutta onneksi ei käynyt kuinkaan, sillä niin sekaisin se ei ollut, vaan se muisti ettei ollut kuin nuppi. Nimittäin jos traileria ois hinattu, niin linkkuun veti eikä tässä lauleskeltas. George pysäytti tien viereen eikä välittänyt vaikka siinä ei ollut edes levennystä. Se sekosi: kävi Ivaniin käsiksi eikä pystynyt sanomaan mitään, ennen kuin me saatiin se matalaksi. Ivan istu sen päällä ja läpsi naamaan ja mä pitelin kiinni. Olishan Georgen pitänyt tietää, että Ivan on toisinaan semmonen, kun se innostuu. Mutta ei se siksi ollut Georgen syytä, vaan siksi, koska George ei kertonut Ivanille, mitä se tarkotti suihinotolla.

Myöhemmin kun me vedettiin kaljaa jossain Passaun lähellä, usko tai älä, niin ne oli taas parasta pataa keskenään ja naureskeli mulle, että ne oli nyt oppinut mitä keskinäinen luottamus elämässä merkitsee. Silloin mä päätin, että mä lähden skitsoileen ihan omille teille niin äkisti kun vaan pääsen irti -- mähän olin silloin Georgelle velkaa. Se kesti vuoden, mutta mulla on lupa taskussa ja oma -- tai siis firman -- auto alla. Keikkoja Karpaateille...

Suihinotolla? Enkö mä sanonut. Ei sitä. Vaan että George oli haalinut jostain vajaan sata geetä parempaa tavaraa, eikä se uskaltanut viedä sitä läpi muuten kun sen hutsun sisällä: se syötti ne sille kumijööteinä, ja kun se oli kuollut, niin mistä suolenmutkasta ne muka olisi löytynyt, vaikka se olis lapiolla halkastu, niin kuin Ivan ehdotti. Eikä kuolleet ota ulostuslääkettä. Se kengästä pistävä varpaankynsi jäi mulle siitä parhaiten mieleen, ei edes naamaa muista. Tunteellista mössöä tää on kai. Mutta se niinku retkotti siinä laatikoiden välissä vai oliko se päällä tosi rentona, tietty kun se oli kuollut, jotenkin niin vapaana kaikesta turhasta paskasta. Omalla tavallaan se oli myös aika kiihottava näky. Vähän kun valokuva. Että silleen. Kai mä oon vähän pehmee kun tämmösiä kertoilen. Opetus mielessä. Joopajoo.