Proosa‎ > ‎

Varjot




Teuvo M. Karén:


Varjot


Kuu heijastaa lainavalonsa kylmänä lumiseen maisemaan. Kelmeänä se nousee harjanteen ylle ja piirtää varjollaan esiin kumpareet, jokien uomat ja ladot vainioilla. Laajassa kokonaisuudessa kyläkeskus näkyy läikkänä. Valojen ja varjojen yli törröttää kirkontorni kuin hiiltynyt toteemi.

Kylä uhkuu tehokkuutta loistoon sonnustautuneena. Heleästi kaikuvat markkinapaikalla eritempoiset laulut. Villiinnytään. Torjutaan kaamosta vaikka velkarahalla.

Pyytäjän sadin toimii koko ajan: sen tunnus, koho, nousee parkkipaikalta särmikkäänä pakkashuuruisen pakokaasun ja hengityshöyryn samentaman seoksen yli. Tunnuksen kyljet valaisevat lähelle, loistavat ja viestittävät etäälle paikan arvokkuutta: pyytäjälle tavoitteita ja toiveita, kuin kuvioidut puupaalut.

Marketissa väki soljuu tavaroiden välissä kuin pöllit aikoinaan erottelulla puomien ohjaamina. On vuosipäivä, muistojuhla ajasta, jolloin viimeinenkin menneen ajan kauppias sulki putiikkinsa tällä kylällä. Jokaisen pitää nähdä ja saada jotain tästä armolahjasta. Tiuhaan hihna nytkähtää ja kassakoneen laskin kilahtaa.

Hengitys rohisee, yskähtely tuottaa joskus tuloksen suuhun ja sieltä lumipenkkaan, kun Otto etenee kävelytietä. Hän ohittaa pankin, sitten rivitaloryppään ja lähestyy koulua, kotiaan. Panee muovikassit maahan, hieroo palelevia käsiään vastakkain ja yrittää saada tonttulakin korvilleen.

- Tonttu mikä tonttu, Otto tupisee. - Ja vielä pitäisi käydä hautausmaalla. Ohi tuon valopylvään ja sittenkin vielä on pätkä valotonta tietä. Siitä vasta näkis tuikkeen hautausmaalla. Ei. Minähän käännyn tästä Annin luo kotiin.

- Heeii! Isä tuli nyt marketista. Nouse, nouse, Anni-kulta, ottamaan lääkettä. Toin sinulle nyt monenlaista karkkia. Isä tässä. Isä se silittää Annin pellavaista tukkaa.

- Ääääitii!

- Voi, voi. Isä tässä, älä säiky. Katsoppas. Koeta maistella näitä karkkeja, jos joku vaikka maistuisi. Nouse istumaan. Minäpä autan. Minä lämmitin mehuakin, sitä pitäisi juoda. Tämä ensin. Noin sitä iso tyttö ottaa lääkettä. Ja lämmintä, katso tätä mehua tästä päälle.

- Eee, ei.

- Noin. Nyt meillä onnistu hyvin tämä lääkkeen otto. Tosi hyvin. Tästä peitto hyvin. Näin. Isä käy vielä johtamassa sekakuoroa tuossa salissa. Sitten me sairastamme yhdessä. Kyllä se tautikin nujertuu, meiltä molemmilta. Ja kuulethan sinä tänne laulun tuolta salista. Minä laitan tähän kynttilään tulen, kun ostin äsken sen kaupasta. Onhan kaunista jos heräät, ja elävä tuli hehkuu lähellä. Niin, ja jouluista. Kun tulemme terveeksi ja pakkanen heikkenee, menemme taas yhdessä käymään haudalla.

Revontulet aaltoilevat taivaan ja maan välillä; ne ilmestyivät äkisti kuin kulkija kadulle. Vähäisiä ovat nämäkin yölliset taivaan tulet verrattuna valopylvään loistoon, joka toteuttaa järkähtämättä sille suunniteltua tehtävää ja suuntaa lampun kirkkauden kohti maata.

Aavemainen kulkija lähestyy valopylvästä. Varjo on ensin pitkä ja heikosti näkyvä, sitten se voimistuu ja lyhenee. Liinanvalkoinen yöpaita heilahtelee lapsen yllä, ja kumikengät lonksuvat jaloissa. Kaksin käsin tyttö pitää kiinni kynttilälyhdystä, joka valaisee elävällä valolla kasvoja ja vaaleaa tukkaa. Varjo hänen takanaan lyhenee ja lyhenee muuttuen pisteeksi. Hetki. Varjo on etupuolella, pitenee ja pitenee samalla heiketen.

Lapsi vaeltaa taivaalta tulevan valon ja lepattavan kynttilänvalon innoittamana. Hänen ajatuksessaan hiipuvana on lause:”...äidin haudalle valon hän suo”. Hiljaisten kumpujen luona pienet kädet irtoavat lämpimästä kynttilälyhdystä, ja elävä valo sammuu heikosti sähähtäin.

Taivaalta tulevat valonsäteet pysähtyvät tuuheisiin kuusiin ja varjot kuvioivat ne käytetyn kääreliinan tapaisin raidoin.

Lapsi jää ilman varjoa.