Proosa‎ > ‎

Uudesti syntyminen




Elsa Partala:


Uudesti syntyminen

 

Se oli lämmintä, eikä se maistunut enää hyvälle. Pitkät, nokiset sormet pitelivät ruskeaa pulloa.

   Mies makasi heinikossa kyljellään.

   Nainen polvistui miehen viereen.

   - Kylläpä sinä haiset pahalle, hän sanoi. - Tulisit jo kotiin.

   Ikuisen ristinkö minä tuosta sain, ajatteli nainen. Viikonloppu oli jo ohi, eikä mies ollut huomannut, että kaverit olivat häipyneet. Teltan kulmapidikkeet olivat irronneet ja se lojui nyt oranssisena kasana sammuneen nuotion vieressä. Lämmin heinäkuun tuuli nosti merestä kalan tuoksun.

   - Tulisit jo kotiin, sanoi nainen taas ja katsoi miestä, joka haukotteli pitkään ja ojensi kätensä ylös kohti sinistä taivasta.

   - Mene jo siitä, sanoi mies käskevästi.

   Nainen tiesi, että oli lähdettävä, muutoin alkaisi huuto.

   Nainen nousi, pyyhkäisi käsiään yhteen, sylkäisi olkapäänsä yli ja käveli pois.

   Mies katsoi pulloa, kallisti sitä ja valutti viimeiset pisarat maahan.

   - Tuossa laulusolistille, minä en kerta kaikkiaan jaksa enää, mies sanoi, nousi istumaan ja heitti pullon rantakivikkoon, jossa västäräkki sirkutellen keikutteli pyrstöään.

   Mies riisui vaatteensa, kaiveli telttakasaa ja löysi kitaran. Sitten hän pesi kätensä rantavedessä, pujotti kitaran olkapäälleen ja lähti kävelemään.

   - Mitä soittaja, huusi naapuri virnistellen.

   Äidin kauhuksi mies pysähtyi ja jäi juttelemaan naapurin kanssa.