Proosa‎ > ‎

Uskalla tarttua hetkeen




Toini Marjamaa:


Uskalla tarttua hetkeen

 

Mielenkiintoisen uuden kirjatuttavuuden sain, kun käsiini tarttui brasilialaisen Paulo Coelhon kirja Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin.  Minulle lukijana merkitsee jo kirjan nimi suorastaan ratkaisevan paljon.  En saanut koskaan luettua kemiläisen kirjailijan, Lauri Kaarron, varmaan mielenkiintoisia kirjoja kun niillä oli minulle luotaantyöntävät nimet, esim. Muuri ja Veturi.  Nimet olivat aivan liian painavia ja tylsänkuuloisia, en edes yrittänyt tutustua niihin.

   Mutta Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin.  Nimi kolahti minuun heti.  Vaikka en tiennyt, missä tällainen Piedrajoki oli, se ei häirinnyt; joki on joki joka paikassa.  Ja itku.  Sehän oli minulle enemmän kuin tuttu, jokapäiväinen vieras se oli. 

   Kun tapani mukaan selasin ensin kirjaa sieltä täältä, aloin epäillä.  Vaikutti uskonnolliselta, katoliselta vuodatukselta.  Mutta kuitenkin.  "Kunpa voisin repiä sydämen rinnastani ja heittää sen virtaan, niin ettei enää olisi tuskaa, ei ikävää eikä muistoja.  Joen rannalla istuin ja itkin.  Oli talvi ja tunsin kyyneleet kasvoillani kylmyydessä, ja ne sekottuivat hyiseen veteen, joka virtasi edessäni." 

   Miten joku brasilialainen kirjailija, mies, oli pystynyt kirjoittamaan tuollaiset lauseet.   Ne olivat suoraan minun elämäntilanteestani, joki olisi yhtä hyvin voinut olla Akkunusjoki.  Ajattelin, että tässä kirjassa piili jotakin, sillä täytyi olla jokin erikoinen sanoma juuri minulle, juuri nyt.

   Vaikka kertojaminä istuukin hyisen joen partaalla itkemässä, ei kirjan sanoma ole suru. Teemaksi kohoaa ajatus, että ihmisen pitää uskaltaa ottaa elämässään riskejä, tarttua hetkeen.  Pitää pysähtyä ajattelemaan, mihin kannattaa suunnata ponnistelunsa,  millä on todellista merkitystä elämässä.   Kannattaako sulkeutua kammioon, puurtaa ja ahertaa saavuttaaksen jotakin, jolla ei lopultakaan ole kovin suurta merkitystä?   Miksi tehdä sellaista, mikä ei anna tyydytystä ja sisältöä elämään, vaikka toisikin ulkoista arvostusta, asemaa ja rahaa?   Sivutuotteena saattaa menettää elämän todellisen arvon, rakkauden.

   Katselin yhdessä naapurini tytön, viisivuotiaan Rosan kanssa televisiosta vanhaa mustavalkoista elokuvaa Prinsessa Ruusunen.  Valtakunnan viisaat kysyivät lapselta, jolle haltiatarkummi oli antanut syntymälahjaksi viisauden: "Mikä on elämän salaisuus?"  - No, sehän on tietysti rakkaus, oli tyttösen vastaus (siis Zacharias Topeliuksen vastaus).   Rosa-tyttö ei kyllästynyt katsomaan Ruususta.  Vuosien ajan hän soitti ja kysyi, saako tulla käymään. Kohta tultuaan hän pyysi laittamaan videoon sen Ruususkasetin.  Hänen oma piirrosfilminsä ei viehättänyt samalla tavoin kuin elävät näyttelijät.  Sadun itsessään hän osasi jo ulkoa. Yllättävän paljon satusedän sanomasta oli lapsen mieleen tarttunut.

   Jotain yhteistä näen setä Topeliuksen Ruususen ja Paolo Coelhon rakkaus-käsitteissä. Vaikka jälkimmäisessä liikutaan paljon maallisessa rakkaudessa, kulkee pohjavirtana eräänlainen lähimmäisenrakkauden teema.   Tästä teemasta kasvaa kirjan voimakas sisäinen viesti.

   Coelhon pääasiallinen teema mielestäni on silti uskaltaminen.  Miten monta kertaa olen ollut valintatilanteen edessä.  Miten monesta asiasta tai tilanteesta voin jälkeenpäin ajatella, sanoakin, että olisin voinut.  Olisin, mutta en uskaltanut tarttua hetkeen, ottaa riskiä, että kaikki ei menekään omien suunnitelmieni mukaan.  Olen tarttunut vain helpoimpaan tilaisuuteen, tarrautunut sileimpään oksaan, hylännyt rosoisen, piikkisen oksan, ja jäänyt pohtimaan, mitä olisi löytynyt sen virran varrelta, johon hylkäämäni oksat ajautuivat.  Sitä en koskaan saa tietää.  Mukavuudenhalu on usein ohjannut ratkaisujani.  Tämä minun on pakko myöntää, itselleen on oltava rehellinen.  Silkkaa laiskuuttani olen jättänyt käyttämättä tarjoutuneita tilaisuuksia. 

   Onko sittenkään niin.  Ehkä olen sittenkin valinnut oikein.  Entä jos  vaikeitten ponnistelujen tuottamat tulokset eivät olisikaan tyydyttäneet minua.  Olisin saanut katua hukkaan käytettyä aikaa, turhia ponnisteluja.  Tuon ajan olisin voinut käyttää todemmin, elää täydemmin. 

   Miellän Coelhon kirjan ajatuksen Toisesta:  "Toinen on se, jollaiseksi minut on opetettu, mutta joka en ole minä.  Toinen uskoo, että ihmisen tehtävä on käyttää koko elämänsä miettien, miten kerätä rahaa niin, ettei vanhana tarvitse kuolla nälkään.  Toinen pohtii ja miettii alinomaa, ja huomaa olevansa elossa vasta, kun hänen päivänsä ovat lopussa.  Silloin on jo liian myöhäistä."

   Kirjaan sisältyy myös ajatus, että emme voi päättää, mikä on hyväksi toiselle.  Voimme tietää, mikä tie on paras itsellemme, mutta emme voi väittää, että oma tiemme on ainoa mahdollinen, ainoa totuus.  Tämän asian kanssa joutuu usein painiskelemaan.  Tuntuu niin itsestäänselvältä, että kun jokin asia on kerran minulle hyvä näin, sen täytyy olla hyvä myös toisille.  Kun huomaan sortuneeni  tähän ajatukseen,  yritän löytää sisältäni opponentin,  joka muistuttaa minua omaksumastani totuudesta.  Silloin menen peilin eteen ja kysyn, mikä guru se sieltä katsova oikein kuvittelee olevansa.  Joskus konsti tehoaa, aina ei.

 

Lopultakin oivalsin, että minua kosketti Coelhon kirjassa eniten etsimisen idea.   Kirjan toinen päähenkilö kertoo etsimisestään.  Elämän mysteeri kiehtoi häntä, hän halusi tutkia sitä syvemmältä.  Hän oli hakenut selvyyttä idän uskonnoista,  tutustunut magiaan ja mietiskelijöihin ja löytänyt etsimänsä:  Totuus on siellä, missä on usko.

   Kirjan kultaisena lankana kulkivat nämä kolme teemaa:  rakkaus, uskallus ja etsiminen.