Proosa‎ > ‎

Sivullinen




Saara Heikkinen:


Sivullinen - satu satukirjasta

 

Mirja sai syntymäpäivälahjaksi hienon satukirjan. Se oli niin kookas ja painava, ettei se mahtunut mitenkään päin lastenhuoneen hyllyyn. Siksi äiti vähän tiivisti aikuisten kirjahyllyä olohuoneessa ja löysi sopivan paikan sille isojen tietosanakirjojen vierestä.

Siitähän tietosanakirjat närkästyivät! Osa S-Ö alkoi ensimmäisenä valittaa: - Kuka täällä leventelee?

- En minä ainakaan! sanoi vieressä oleva osa L-R.

Osa A-K oli jo ehtinyt tutkiskella kylkeensä liimautunutta tulokasta. Äänessään värisevää halveksuntaa se ilmoitti: - Se on joku satukirja.

- Satukirja! huudahtivat toiset typertyneinä. - Laittaa nyt satukirja arvoteosten viereen!

Satukirja tunsi itsensä noloksi ja pahoitteli, ettei kokonsa vuoksi mahtunut muualle. Vierustovereita lepyttääkseen se ehdotti: - Minähän voisin joskus kertoa teille satuja.

- Pyh! tuhahtivat tietosanakirjat. - Meitä eivät kiinnosta kakaroitten löpinät!

- Ei sitten, alistui satukirja ja päätti olla välittämättä toisten torailusta. Mitäpä se muutakaan saattoi tehdä.

Illalla äiti kävi hakemassa satukirjan hyllystä. Oli Mirjan iltasadun aika. Tietosanakirjat huokasivat helpotuksesta. Ne jo luulivat, että äiti oli huomannut kammottavan erehdyksensä. Mutta ei! Myöhemmin tämä tunki typerät sadut samalle paikalle. Niin tapahtui illasta iltaan. Satukirja otettiin hyllystä ja tuotiin takaisin. Joskus keskellä päivääkin. Sekös alkoi tietosanakirjoja kismittää. Ne eivät edes muistaneet, milloin viimeksi joku olisi katsellut niitä. Korkeintaan äiti joskus pyyhkäisi pölyt päältä.

- Mikä sinussa niin ihmeellistä on? kysyi tietosanakirjan osa L-R lopulta katkeransävyisenä.

- Sadut! sanoi satukirja.

-  S-a-d-u-t..., matki osa A-K satukirjaa. - Nehän ovat pelkkiä...  nooh... pelkkiä satuja! Eivät sen ihmeellisempiä!

- Niin mutta..., mietti satukirja osaamatta itsekään selvittää asiaa. Lopulta se sanoi: - Sadut vain ovat ihmeellisiä! Niitä on hauska kuunnella.

Sijoilleen torkahtanut osa S-Ö havahtui siihen. Se ei varmaankaan ollut vielä kunnolla herännyt, koska meni lipsauttamaan: - Voisimmehan me kokeilla... ihan vain yhden pienen sadun verran.

Toiset ensin järkyttyivät ehdotuksesta. Mutta aikansa puntaroituaan ne myöntyivät. Eivät kai ne yhden sadun kuuntelussa mitään menettäisi.

Satukirja plarasi sivujaan kauan ja löysi viimein omasta mielestään tietosanakirjoille sopivan sadun. Se oli vanha satu, jossa puhuttiin monelaisista esineistä joita entisaikoina käytettiin. Osat A-K, L-R ja S-Ö kuuntelivat alkuun välinpitämättömän näköisinä. Vähitellen niiden tarkkaavaisuus terästyi, ja kun sadussa hämmennettiin puuroa härkimellä, kysyi osa L-R: - Mikä se on? -.

- Tehän olette tietosanakirjoja! Teidänhän se pitäisi tietää, sanoi satukirja.

Osa A-K havahtui: - Hei, sehän on minulla! ja alkoi etsiä H:n kohdalta. - Hoo, ää... hoo, ää, är... härkin. Se on hierin! Höh, ota tästä nyt selvää! Puuroa sillä ainakin hämmennetään.

- Niinhän minä juuri kerroin! sanoi satukirja ja jatkoi satua.

Mutta kesken kaiken äiti tuli ja nappasi satukirjan hyllystä. Satu jäi niin jännään kohtaan, että tietosanakirjat eivät meinanneet millään malttaa odottaa satukirjan paluuta.

Sen koommin ei kirjahyllyssä ollut ikävystyttävää kenelläkään. Paits että satukirja kertoi satujaan, alkoivat tietosanakirjat järjestää tietokilpailuja. Aikansa kuunneltuaan niihin yhtyivät monet muutkin kirjat. Kukaan ei enää valittanut ahtaudesta, eikä yksikään kirja väittänyt olevansa hienompi tai arvokkaampi kuin toinen.

Satukirjan poissa ollessa muut pitivät sen paikkaa visusti tyhjänä, etteivät vain äiti tai Mirja keksisi viedä satukirjaa jonnekin muualle.