Proosa‎ > ‎

Paimenpoika




 Ella Pohjanen:


Paimenpoika

 

Keskipäivän aurinko helottaa poutapilivitten välistä.  Ojitten varsila kullerot ja koeranputket aukovat jo kukkiihan.  Harmaja haukka kaartelee taihvaala ja syöksähtää ruohikhon.

   Pyörtänön laitaa vievä poloku kääntyy vasemale ja kulukee suorhan kohti mettänreunasa olevaa laiunmaata.  Täälä molema olheet kahtena kesänä paimenesa.  Molen täyttäny kymmenen ja Ulla on kaks vuotta nuorempi.  Se hyppellee ja kuukkaa mäthäältä toisele. Rispaantunheesta tennarista yrittää sinnikhäästi pottuvarvas raithiishen ilimhan ja punakukkasen läninkin helema heilahtellee millon mihinki suunthan.  Välilä Ulla sieppaa polun varrelta jonku vielä vihertävän kulleron.  Minun häätyy kävellä rauhasa, ko mulla on olala pahavinen kouluväsky, siihen on äiti tälläny pysthön villasukan sisälä olevan kahavipullon. Lisäksi siinon pussi, josa on nisukiivu ja joku sokeripala kahavikupisa.  Matkaa kotoa on tänne reilu kilometri.  Isä tekkee täälä paimenpoikahakkaa, se on alottanu sen jo aamula.

   Tuola näkkyyki, ko se paijanhiat käärittynä heiluu kirhveen kans.  Terottaa tolopan, ookkaa sen maahan ja siirtyy seuraavhan.  Se hoksaa meät vasta, ko olema melekein vieresä. Vetasee vaaliaraitasen  ranellipaijan pään yli ja pyhkii siihen naaman  ja kainalot.  Läpshäyttää sitten hänkselit palihhaile olokapäile.

   - Toittakos kahavia?  On niin kuuma, ettei haluta ko juua.  On mulla kyllä henttarisa piimää, mutta kahavi se friskaa.  Mie luulen että tämä valamistuu huomiseksi, ko pojakki tulevat illempana kaveriksi, että saahan lanka veettyä.

   Hörpittyyhän pullon tyhyjäksi isä kuttuu meät kattomhan kaupunkista tuomaansa paimenpoikaa.  Se nostaa hopianvärisen pöntön korkiale ja napshauttaa pohojasa olevaa mustaa väkästä.

   - Tästä tämä lähtee käynthin, ja sammuu, eikä teänkhän tartte olla täälä ennään paimenesa, tämä Olli hoitaa sen homman.

   Seuraavana aamuna nousema innokhaina lehemäin vienthin, nyt saahan panna enskertaa paimenpoika nakuttamhan.  Aioma samala reisula hakia haan vieresä olevasta kuusikosta käpyjä, käpylehemäin tekoa varten.

   Sattaa tihhuuttaa, ko met lähemä kesänavetalta kyöräämhän lehemiä.  Mulle on äiti takonu päähän, että huolehti sie, että veräjä tullee kiini.  Ullan kans sovima, että yhesä panhan paimenpoika käynthin.

   Kohta olhan perilä ja hyvin saama elukat hakhan.  Nostan aliman rinkipuun paikoilhen. Samasa huomaan että Ulla kyykistellee paimenpojan alla.

   - Älä koske siihen, ennenkö mieki tulen, parkasen sille.  Se ei ole kuulevinhankhan.  Pökäsen sen tykö.

   - Siehän et pane sitä pääle.

   - Miepä käytin jo.

   - Särit sen tietenki.

   - No en särkeny.

   Asetun pöntön alle ja napshautan väkästä, alakaa kuulumhan mukava nakutus.  Kuuntelema sitä vähän aikaa ja lähemä kuusikkoa kohti.  Mettä on täynä linnun laulua ja pääskynen sujahtaa lähelä olevan niittylaon rästhään alle.  Kohta mulla on vyölinän taskut täynä käpyjä. Ulla on keränny helemanmutkansa pullolhen ja oikasema sarkain poikki kotia.

   Tyhienämä kävyt haavan juurele, meän jokakesäsele leikkipaikale.  Päivä kulluuki äkkiä, tikkuja vuollesa, ja saahan lehemiile jalat ja haka tehtyä.  Navetan tekeminen viepii palion aikaa.

   Äiti huutaa meitä jo syömhän ja kohtapuolhin pittää lehemäin hakhunki lähtiä.

   Lähestymä veräjää.  Voi kauhia, rinki on auki,vain alin puu on paikalhan.  Kaksi vanhinta lehemää märehtii sisäpuolela, mutta Omenaa ei näy mishän.  Ulla jääpii veräjäle ja mie laukon hakkaa ympäri rämä kurkusa ja kuttun Omenaa, mutta sitä ei näy eikä kuulu.  Mulla on kauhia hätä, mihinkähän son joutunu.  Ettei vain olis methän menny ja susi taikka karhu…  Ja mitähän kotonaki sanothan.  Itku on möykkynä kurkusa ja tukkii väkisten ulos.

   Ulla kattoo totisena:

   - Sulla jäit tietenki ylemät rinkipuut auki.

   - Se on sinun syysti, ko häsysit tuon paimenpojan kans.

   - Oma syysti, Ulla mutisee, kumartuu ja napshauttaa virran pois päältä.

   Kotia on lähettävä iliman Omenaa.  Märisen koko matkan, eikä paimenpoika kiinosta ennään tippaakhan, sehän se oikiasthan on syypää tähän koko homhan.  Silimät punasena ja pölökösilhän nousen kartanole vievää tietä.

   Äiti seisoo kujala.

   - Äiti, Omena on karannu! huuan kaukaa.

   - Mistäs soli tullu? äiti on kumman rauhallinen.

   - Oli jääny veräjä auki, nikottelin.

   - Ei onneksi ole hukasa.  Se oli menny navethan, koli ovi auki, eikä se lehemäkhän niin tyhymä ole, ettei kotihhan ossaa.  Näin siinä käypii, jos jättää veräjän auki.

   Hyppelen ilosena Ullan peräsä haapapuun juurele.