Proosa‎ > ‎

Nanni




Sinikka Lappeteläinen:


Nanni

   

- Mikä helpotus, että poika sai sentään työllisen vaimon, nainen ajatteli. Tällainen aika, pelkkä työnhakeminen monen työtä.

   Naisen sormet liikkuivat vikkelästi korteissa; kortit asettuivat pöydälle huolellisiiin  jonoihin, peli oli loppumaisillaan.

   Pahus! Ei taaskaan läpi! Nainen huitaisi kortit hajalleen, veti kaksinkertaisen patenttineulepiponsa syvemmälle ja nousi. Lantion lohkareet liikahtelivat kuin kaksi mannerta vastakkain kutistuneen crimplenemekon alla, kun hän pyyhälsi ruudullisissa tohveleissaan keittiöön. Miten päätä alkoikin niin juilia. Olisipa läskisoosia tai maitoperunaa, miniän kotkotuksia nämä sienet.

   Nainen pyöräytti kastiketta pannussa, se oli jo jäähtynyt ja jähmettynyt. Eivät antaneet hänen itsensä keitellä, olivat aina pöperöitään tukkimassa.   Tuohon sotkuun hän ei koske. Nyt tarvittiin taas aspiriinia, jossakin sitä piti vielä olla. Ei ollenkaan hotapulverin veroista, vaan kun kourallisen nielaisee, niin jossakin tuntuu.

   Eevertin kuoleman jälkeen Nannin tekemiset olivat muuttuneet  tyhjänpäiväisiksi. Ei maistunut enää pitsinvirkkaus eikä sukan kutominen. Ulkoilla hänen pitäisi, mutta nytkin satoi. Oli hänellä sateenvarjokin, Martin anopin tuliainen, mutta ei hän sen kanssa iljennyt kuljeskella. Suoltenpesijä, entinen teurastyöläinen, leuhkaksi katsoisivat.

   Tulisi nyt Martti edes pistäytymään, Nanni ajatteli. Saisi sen kanssa huvikseen tingata. Poika luulee hallitsevansa kaikki maailman asiat, kun on Tukholmassa poikasena mutkan käynyt.

   Nanni nieleskeli aspiriiniannoksensa, hulautti lasin vettä päälle. Sitten hän kurkisti peiliin, joka oli riisuttu pois vanhasta piirongista ja riippui nyt keittiön seinällä. Hän oli käskenyt Martin naulata sen siihen tapetin halkeamaa peittämään. Mielellään poika jotain hänelle vielä puuhasi sillä aikaa, kun vaimo juoksi kaiken maailman harrastuksissa.

   Nanni työnsi kasvonsa lähemmäksi peiliä. Luomi poskessa näytti paisuneelta, toinen silmä veresti. Harmaa hiustupsu työntyi otsalle kuin ylivuotinen jäkkiheinä pipon alta. Vieläkö Eevertti hänestä välittäisi, jos eläisi? Vieläkö mustasukkaisuuteen asti. Aivan rinta oli haljeta, kun muistot pulpahtivat niin täysinä mieleen.