Proosa‎ > ‎

Miten sukset voidellaan




 Anna Kyrö:


Miten sukset voidellaan

 

Minulla on hyvät sukset.  Olen saanut ne entisen työtoverini siskopuolen pikkuserkulta, joka ostaa uudet vähintään joka toinen talvi, aina malliston uudenaikaisimmat ja kalleimmat.  Sitten hän hiihtää niillä kymmenen, kaksikymmentä, joskus viisikymmentäkin kilometriä.

         Sukseni ovat siis kolmenkymmenen vuoden takaiset vähän käytetyt huippukilpurit.  Tosi hiihtäjät huomaavat ne aina ladulla.  Jotkut innostuvat muistelemaan nuoruutensa urotekoja. Joillakin on ollut aivan samanlaiset, mutta aikoja sitten puhki hiihdetyt.  Jotkut mumisevat epäuskoisina kuuraiseen partaansa, kuinka sukset ovat voineet säilyä niin hyvinä niin kauan, ja antavat lisää huolto-ohjeita.

         Eivät ne olekaan mitkään jokakelinpitopohjasukset.  Niitä pitää kohdella hyvin: säilyttää oikeassa paikassa, lämpötilassa ja asennossa, kuljettaa varovasti, puhdistaa ja voidella.

         Puhtaus on luiston perusta.  Sukset pestään hiihtokauden alkaessa ja päättyessä, kun on hiihdetty suojakelillä, kun on hiihdetty maantien yli, kun pohjiin on tarttunut heinänkorsia, puunparkkia tai havunneulasia, kun säät vaihtuvat, ja kun voidetta vaihdetaan.

         Sukset pestään mineraalitärpätillä.  Otetaan kangasrätti, holvataan siihen reilusti tärpättiä, ja lotrataan sitä suksen pohjaan kannasta kärkeen reunalta toiselle.  Liuotinta valuu eteisen lattialle, mutta suksen pohjaan kuivunut töhnäkin irtoaa.  Se vedellään siklillä pois ja pyyhkäistään siklin terästä tärpättirättiin.  Muovinen kaavin on paras.  Metallinen on kova, mutta hätätilanteessa käy mikä tahansa pellinpala.  Jotkut nihkuttavat talouspaperin suikaleella vanhaa kinahkaa, säästelevät tärpättiä, mutta läträämismetodi on nautinnollisempi.  Sitten sukset saavat kuivahtaa.

         Voitelu vie aikansa.  Hiki tulee, jos monot ovat jo jalassa ja pipo päässä.  Luisto kannattaa rakennella hiihtoa edeltävänä iltana.  Se syntyy parafiinista.  Saippuan näköinen parafiinipala on mukava käteen, paljon hauskempi kuin metallikuorinen putkilo.  Parafiinipaloja on erivärisiä niin kuin saippuoitakin: vaaleankeltaisia, vaaleanpunaisia, vaaleansinisiä ja vaaleanvihreitä. Jotkut hiihtäjät sulattavat parafiinin ja loruttelevat sen suksiin, mutta tässä vaiheessa hinkuttaminen kuuluu asiaan.  Parafiinipalaa jyystetään suksen pohjaa vasten oikein isän kädellä.  Sitten pistetään vanha silitysrauta lämpenemään.  Silkin lämpötila sopii myös suksille. Lämpöisellä raudalla silitellään suksen pohjaa niin, että parafiini levittyy tasaisesti.  Lopuksi vain rivakka veto siklillä, ja ylimääräinen lähtee pois.

         Luistoa laitetaan kantaan ja kärkeen.  Kanta alkaa kantalapun takareunasta ja päättyy siinä missä suksikin.  Kärki alkaa monon mitan päässä siteen etureunasta ja jatkuu kippuraan asti, mikäli suksista löytyy sellainen.  Väliin jäävä alue on pitoa varten.

         Rexin universaali käy pitovoiteeksi millä tahansa pakkaskelillä, mutta sen käyttö on liian yksinkertaista, epäurheilullista.  (Samasta syystä pitoteippi ei kuulu ohjeen piiriin.)  Sitä paitsi se on räkämäistä.  Asiantuntevamman vaikutuksen hiihtäjä tekee, jos hänen vyölaukustaan löytyy useita erivärisiä purkkeja.  Pito nimittäin viimeistellään ladulla lumen lämpötilan ja laadun mukaan.  Lähes joka astelukemalle löytyy oma voiteensa.  Jos ei ole varma, kannattaa pohjalle laittaa leudompaa, vaaleansinistä, ja pintaan kovempaa, tummemmansinistä.  Pari hermokerrosta tietenkin päälle.

         Ennen voitelua purkin kansi asetetaan anorakin rintataskuun pitkän ajatuksen kera, niin että sen varmasti muistaa, ja vetoketju tiukasti kiinni.  Muuten eteisen ikkunalauta täyttyy toukokuuhun mennessä kannettomista, rähmäisistä purkeista.  Purkin yläreunasta repäistään kapea metalliliuska, minkä jälkeen voidepuikkoa vedellään hartaasti, tuntuvasti painaen, mutta riuhtomatta suksen pohjaa pitkin.  Sentinkin pätkä sileää jälkeä tuo iloisen urheilumielen. Tasoittamiseen on monta niksiä korkinpalasta sukkahousuihin.  Hanskakämmenen syrjä on kuitenkin aina mukana, ja se on sopivan lämpöinenkin, melkein ihmisen lämmin.  Sitten vain kansi purkin päälle, purkki vyölaukkuun ja laukku kiinni, sukset jalkaan ja hanskakädet sauvojen lenkkeihin.

         Vitikelillä en voitele suksia ollenkaan.  Vitikelivoitelu tehdään kuin juhlameikki.  Siinä on aivan liian monta vaihetta, vaihtoehtoa, tupsutinta ja höylätintä.  Vitikelillä uppoan nojatuoliin kirjan ja suklaarasian kanssa.