Proosa‎ > ‎

Marian päivä




Anna Kyrö:


Marian päivä

 

Räntäroiske valuu hitaasti ikkunalasia, maaliskuun sunnuntai-iltapäivän räntä.  Ikkunan takana luimuilee koira turkki märkänä.  Samea vesihuuru kehystää lasia kuin vanhaa valokuvaa.  Koira katselee vettyneillä silmillään ovaalinmuotoisesta aukosta sisään.  Se tulee olemaan pikantti yksityiskohta muistoissa.

   Ikkunaverhot hengittävät raskaasti.  Ne vetävät keuhkoihinsa matalapaineista ilmaa, pullistuvat, puhaltavat laiskasti ulos ja litistyvät seinää vasten.  Jokaisella henkäyksellä pölyhiukkasten pilvi leijaa lähemmäs sänkyä.

   Hämähäkki kiipeää kohti kattoa.  Se valitsee polukseen kukat, kiertää varret ja lehdet, tietämättään tietenkin, luontokappale.  Itsekin se häviää seinäpaperin kuvaksi, kahdeksanlehtiseksi virtuaalikukaksi.  Kun vaisto käskee, se pudottautuu.  Alla on tyhjyyttä, tyhjyyttä.  Siitä löytyy saalis.

   Ikkunan räntäläiskät valuvat pois.  Paljon sitkasta, tahmeaa aikaa kuluu, mutta ne menevät pois, eivätkä jää kiusaamaan keskeneräisellä matkanteollaan.  Koira menettää kehyksensä ja lähtee.  Verhot huokaisevat.  Pölypilvi liikahtaa sänkyä kohden.

   Jos tässä makaa jouluun asti, päälle kutoutuu hopeanharmaa, kevyt peitto.  Ensin pöly laskeutuu ruumiin laaksoihin.  Paljaiksi jäävät otsa, nenä, leuka, rinnat, polvet.  Viimeiseksi vatsa, jolla pöly ei pysy, kun se hitaasti nousee ja liikahtelee.