Proosa‎ > ‎

Lapsikuvia




 Merja Alm:


Lapsikuvia



Hän kuljeskelee kiviä potkiskellen tuulisen puiston liepeillä aikaisin lauantaiaamuna. Ketään muita ei näytä olevan liikkeellä. Hänellä on nuhruinen toppatakki ja likaiset vaatteet. Milloin hänen vaatteensa on pesty vai onko niitä pesty ollenkaan? Hänellä ei näytä olevan kiirettä mihinkään. Hän katselee vältellen ympärilleen. Hänen silmänsä kiiluvat omituisesti.



Pipopäinen poika hailakanvärisessä takissa juoksee edestakaisin auton ja hotellin väliä. Auto on kermanvärinen ja kiiltävä, hotellissa raskaat lasiovet. Nyt hän avaa oven jollekin mustapukuiselle miehelle, joka kiirehtii autosta hotelliin. Onko mies hänen isänsä vai joku muu? Miehellä on valkea paita ja kravatti. Poika on laiha ja hänen vaatteensa näyttävät aivan liian isoilta.



Nuori mies kantaa kainalossaan kummallisen näköistä pahvilaatikkoa. Mitähän siellä on sisällä? Ahaa, balalaikka! Mies on siis soittaja. Nuori katusoittaja – tai ehkä hän opiskelee. Olen kuullut hänen kerran soittavan täkäläisen tavaratalon kupeessa pääkadun varrella. Hän soitti vanhaa venäläistä romanssia, sitten Schubertia, sitten jonkun nopean ja sitten surumielisen kappaleen. Ihmiset heittivät harvakseltaan kolikoita hänen pahvikoteloonsa ja hymyilivät.



- Kerro nyt, pidätkö saslikista, kysyi neitonen laivan ravintolassa. 
– Kävin kerran Pushkinissa ja pyysin saslikkia, mutta toivatkin seljankaa, vai oliko se päinvastoin? Puhutaanko teillä kotona venäjää? Ai suomea, mutta silloin kun on vieraita, venäjää. Huomasitko, muuten, tuo poika haki tarjottimen baaritiskiltä. Hän selitti vievänsä kahvit äidilleen, joka vinkkasi tarjoilijalle. Äiti istuu miehen kanssa tuolla ikkunapöydässä. Mies ei varmaankaan ole hänen isänsä, vai mitä luulet? Eikä äiti edes kiitä. Eikö itse viitsinyt hakea kahvikuppostaan kun pani lapsen asialle? Eikä mieskään viitsinyt. Mutta ilmiselvästi lapsi haluaa olla kiltti ja tehdä mieliksi. Nyt hän istuu pöydässä ja katselee kun äiti ja mies juttelevat ja nauravat keskenään. Kumpikaan ei puhuttele lasta.

Hän katsoo kumpaakin vuorotellen ja yrittää nauraa mukana.



- Hänen isäpuolensa tuo hänet aina aamuisin päiväkotiin, päiväkodin johtaja kertoo. – Hänet tuodaan puoli kahdeksan maissa.

Isäpuoli jättää hänet päiväkodin portille ja hän juoksee ison pihan poikki sisään. Hänet haetaan neljän jälkeen ja taas hän juoksee pihan poikki mennäkseen isäpuolen autoon. Hän on tänä aamuna taas syönyt muroja. Hän ei koskaan aamuisin syö muuta kuin muroja. Häntä hoputetaan syömään, koska isäpuolella on kiire. Häntä tukistetaan lähes päivittäin, koska hän on ilkeä, hänelle huudetaan, koska hän ei ymmärrä. Hän häiritsee äitiään ja isäpuoltaan jatkuvasti. Äiti haluaisi olla rauhassa töiden jälkeen tai keskittyä opiskeluun, mutta hän vain roikkuu villatakissa ja tuo äitinsä nähtäväksi typeriä kuvia. Hän on päiväkodissa jotenkin levoton ja poissaoleva. Näkee, että hän ei ole onnellinen. 
- Levoton? Äiti oli puuskahtanut. – Pirullinen hän on, pirullinen ja ilkeä! Ei anna hetken rauhaa kotonakaan, aina on kimpussa ja kätisee. Ei ole tyytyväinen mihinkään! Hän on pienestä saakka ollut ilkeä. 
- Hän on pienestä pitäen viettänyt pitkiä päiviä päiväkodissa, oli päiväkodin johtaja sanonut. –Pitkiä päiviä isoissa, usein vaihtuvissa lapsiryhmissä. Hänen tulee saada paljon huomiota ja turvaa kotonaan
- Huomiota, äiti jatkoi tuohtuneena. - Sitä hän totisesti saa. Aikuisten pitää saada olla rauhassa myös ja vaikka opiskella! Ja ne ryhmäkoot, minä en niille voi yhtään mitään, se on teidän ongelmanne!

- Minä vain soitin, sanoi päiväkodin johtaja. Halusin kertoa teille tämän tarinan.