Proosa‎ > ‎

Lamppu palaa




Marja-Leena Vierelä:


Lamppu palaa

 

Lamppu palaa, kellonviisarit näyttävät reilusti yli puolen yön. On hiljaista, vain koneen suhina ja sormien tanssi näppäimillä synnyttävät vaimean äänen. Hän on keskittynyt, kirjain kirjaimelta hän naputtaa sanoja, lauseita, pilkkuja ja pisteitä. Oikaisee välillä selkänsä ja pysähtyy lukemaan kirjoittamaansa. Kello käy ja kuunsirppi tekee laajan kierroksen taivaalla. Hän hurmaantuu yön rauhasta, yksinäinen sielu, joka syttyy, sammuu ja syttyy uudelleen kuin tähti.

Hänellä on haaveita, kaikilla on. Hän miettii draaman kaarta, runon rytmiä, hän etsii sanojen sielua, kuuntelee äänteiden sointia.

Ikkunan takana alkavat tuulen valitus ja huokaukset. Vanha pihlaja lähellä seinustaa, raapii oksallaan lasiin, oksa kiikkuu eteen ja taakse, eteen ja taakse. Yksitoikkoinen kitinä. Syksyn vimma hakee voimaansa. Se pudottaa lehtiä kuin sanoja, kirjoittajan lehdet leijuvat näppäimille, kello käy, aurinko odottaa vuoroaan. Hän istuu, vihreä tee jäähtyy kämmenten välissä, silmät seuraavat tekstiä. Hän kallistaa kuppia käsissään ja kostuttaa huuliaan, tuntee teen tuoksun ja lämmön. Sormet asettuvat näppäimille, yö jatkuu ja yön tarina.

Pakkanen kuuraa maan, nostattaa usvaa auringon nousuun ja sanojen virta katkeaa. Kuunsirppi ohenee, viimeinen piste odottaa vielä. Piste on paikallaan, pöytälaatikko raollaan tänäkin syksynä. Ei, tänä syksynä hänellä on rohkeutta julkaista yön pudottamat sanat.

 

Ringin 17. antologian julkaisua odotellessa
Marja-Leena