Proosa‎ > ‎

Herra Riisintähkä




 Marja-Leena Vierelä:


Herra Riisintähkä

 

Minä, herra Riisintähkä makaan onnellisena hyllynpätkällä, johon olen matkustanut aina Tokiosta asti. Olen tyytyväinen, etten joutunut puimakoneeseen. Herra Sato poimi minut hellin käsin ja antoi kaapin omistajalle. Ensin olin yksinäinen, mutta huomasin pian, että vieressäni oli tuttuja esineitä: paperista taiteltu lintu, syömäpuikot, lakkatöitä ja sakepullo. Pullo on luultavasti tyhjä, niin monesti siihen on tartuttu. On hyllyllä vielä kampa ja valokuvia.

   Ollen iloinen kuullessani, että Vuoren jyly ja Lumenmaa ovat löytäneet näin kauaksi kotoa. Mitä odotti Kawabata elämältään? Pokkasi Nobelin. Minä Riisintähkä näen, miten nainen, joka availee kirjakaapin ovia, tarttuu unelmoiden Kiotoon: lukee, sulkee kirjan ja panee silmänsä kiinni. Onkohan täällä vielä muita idästä? Veden hohde, vuorten värit ja Pudonneiden kukkien puna ovat samat idässä, kiinalaisilla on muurinsa, meillä keisarimme. Onkohan tämä vainJoutilaan mietteitä?  Joskus naisella on Mandariini kainalossa, on tuo nainen niin Suuri hupsu.

   Näen naisen silmistä, että hänellä on Helvetti auki, eikä hän näytä pääsevän KiirastuleenParatiisista puhumattakaan. Napolissa nainen on nähnyt Danten patsaan, sanat kiiruhtavat etäisyyksien päähän, mutta naisen vaellus kestää vain Syksystä jouluun.

   Minusta näyttää, että hänellä on Pääoma, jota hän Alastalon salissa säilyttää. Ei hän mikäänIdiootti ole, joten tuskin sieltä löytyy Peltirumpua, Lasista pyykkilautaa tai Noitaympyrää. Saattaa siellä olla Kirjoitettu kivi, Punainen härkä, Tuntematon sotilas, Nuoruusvuodet, Ajattelevat kädet tai Tuuliopasteita, mistä sen tietää.

   Yksinäisyys ja uhma tuntuvat minusta pahalta, samoin tiedän naisenkin ajattelevan. Hänen, joka istuu Ketunkivellä ja miettii Sotaa ja rauhaa – Tämä ihmisen maailma. Löytääpä hän itsensä katuojasta, kokee olevansa harmaa varpunen Piaf, taidegraafikko, monimuotoinenAndy Warhol tai naisia sohvalla makuuttava Freud. Nainen odottaa koska Suuri illusioni, Runonpursi, Pilvi housuissa tai Seitsemän veljestä ilmestyy. Ja pesäpuu itki. Olen nähnyt, että nainen nousee alennustilastaan, Kurjat, Elämän ja kuoleman kehät ovat pelkkiä Viina-Matin veisuja. Hän pyrkii parempaan ja ajattelee: Kirjoita, vaikuta ja menesty, Luova mieli. Nainen on puhunut hyvästä novellista, itsekseen kylläkin, mutta minä, Riisintähkä olen ollut kuulolla. ”Jos ei nyt aivan Dekamerone, niin hyvä kuitenkin,” Nainen lukee ääneen tarinaa enkeli Gaabrielin sulasta. Sintolaisena mietin, mikä on enkeli, linnuilla on siivet? Kymmenen päivän aikana ehtii kertoa monta tarinaa, nainen väsyy ja sulkee kirjan.

   Nainen piristyy, kun muistaa  otsakiehkuran ja Kaksi kautta. Yhtä hurmaava ei ollut mies, jonka päiväkävelystä voi tarkistaa kellonsa. Olikohan nainen kriisissä vuonna yhdeksänkymmentä kaksi, kun tuli hankkineeksi Kantin Siveysopilliset  pääteokset. Vastahan hänellä oli ollut Sartre ja de Beauvoir käsissään. Oli hän ottanut poikamies Kierkegaardinkin hyllystä ja lukenut pitkän aikaa. Kun Heidi Liehu kirjoitti väitöskirjansa ihmisen eksistenssitasoista, kävivät kaapinovet tiuhaan tahtiin. Naiselle eivät riittäneet Kierkegaard, Russell, Kant, Ilkka Niiniluoto, Timo Airaksinen tai Reijo Wilenius. Piti olla Eino Kaila, Georg von Wright, Jaana Venkula ja Sven Krohn. Naisen vauhti hidastui viimein ja hänellä oli kädessään Hakkerietiikka. Rakel Liehun kirjaimet olivat niin sekaisin, ettei hän jaksanut panna niitä järjestykseen.

   Nainen on outo. Hän viipyilee menneisyydessä. Haluaako hän ikuisen elämän, miksi muuten hän lueskelisi Gilgamesh kertomusta kuninkaasta, joka pohti elämän tarkoitusta ja sen rajoja? Naisen silmät vilkkuvat: sankarimiehet häntä kiinnostavat. Lemminkäinen nousee Tuonelen virrasta ja Kullervo leikkaa kivistä leipää. Eddan jumalrunot, villin pohjolan muinaiset tarut, maailman synty ja jumalat, siinä aiheita mielikuvitusmatkoille. Odysseia ei sekään aivan tästä maailmasta ole, mutta se lennättää naisen ajatukset Kreikan kallioiseen saaristoon.

   ”Huh, olin pudota!” Minä kurottaudun katsomaan, mitä kaapin päällä on? Vati rakukeramiikkaa, lasimalja täynnä ruusunkukkia ja pari rintakuvaa. Ei sinne juuri kirjoja sovi, katto tulee vastaan ja pölyä on ainakin puolen vuoden saalis.

   Pienelle pojalle nainen sanoi kerran, että Lassille on kirjoja täällä. Kaapin alaosassa on suurikokoisia ja ohuita teoksia. Minä tunnenkin Kuratomin ja Kakimoton, siinä se on Otsoherran varjoYmmi ja hirvikin ovat piiloutuneet jahdin ajaksi tänne. Onnellinen orava on aivan hiljaa, ettei Susikoira Roi vain huomaisi sitä. Utelias fauni kurkkii Herra Kuningasta. Sekarotuisia koiria on monessa kirjassa. Rodunjalostus on mennyt aivan liian pitkälle. Jotkut ovat niin hyvin syöneitä, etteivät niiden polvet kestäisi jänisjahdissa. Muutamat kirjat ovat niin täynnä tarinaa, aivan pullistelevat. Tuhannen ja yksi yötä. Pelkään, että ne ovat liian kauheita juttuja noin pienelle pojalle.

   Olen varma, että Hauffin satukirjaa nainen ei ole avannutkaan, Kääpiö nimeltä Nenä on edelleen arvoitus. Mutta Vaarin kinnas, tuo ukrainalainen kintaanmallinen kirja on jokaisen tämän kaapin koluajan suosiossa. Kiehtova tarina, kauniit kuvat ja lapsen tuoksu lehdillään, ihastuttavaa. Kyllä kinnas onkin kulunut, melkein yhtä risa kuin Andersen.

   Minua kiinnostaa vielä alin rivi. Kun nainen menee sinne, aamusta heti, ottaa hän juhlallisen ilmeen, raivaa pöydälle tilaa, lukee hartaasti, katselee. Historia, taiteet, säveltäjät, sanakirjat,Raamattu ja Koraani. Lukemattomia sivuja alhaalta ylös ja ylhäältä alas.

   Kesän varjot kädessään nainen sulkee ovet; minä Riisintähkä, jään lasin taakse, mutta näen nainen silmää ylös. Sieltä häntä katsovat anoppi ja appi.